🌪️
Utu katsoi maahan yllättyneenä kysymyksestäni toinen käsi pyöränsä satulan ja toinen käsi pyöränsä tangon päällä. Hän todennäköisesti ajatteli sellaisia ajatuksia, kuten miksi Levi haluaa tietää ja kerronko sen hänelle vai en.
Hän oli juuri kertonut minulle, ettei tuntenut minua kohtaan mitään sellaista. En ollut yllättynyt, sehän vain sattui olemaan niin, että hän vihasi minua. Ja se oli minun syytäni. Hän silti oli pyytänyt minua eroamaan Adetesta ja olemaan valehtelematta itselleni.
Ja koska minä olin aiheuttanut hänelle sen, että hän vihasi minua, minä voisin vielä kääntää sen, enkö? Oliko tämä vain ihastuneen toiveajattelua, en tiennyt, mutta minä halusin vielä yrittää. Jokin minun sisälläni huusi yritä.
En ollut valmis kertomaan maailmalle, mutta olin valmis yrittämään Utun kanssa. Minä halusin sitä. Nyt minä tiesin, että salaa halusin sitä. Mitä jos voisinkin olla jotain sellaista, ja kokea jotain sellaista? Ei se ollut kiellettyä. Eihän?
Minä halusin jättää Adeten, sitten kun voisin. Sille olisi aikaa. Mutta minä halusin kokeilla Utun kanssa, yrittää, että mitä jos hän sittenkin tulisi vastaan. Jättäisin Adeten myöhemmin.
Utu näytti typerän hyvältä hämmentyneenä. Tummat kulmakarvat rytyssä ja katse maassa. Oli ylipäätään typerää, että hän näytti mielestäni hyvältä. Nytkö minä annoin jo tilaa näille ajatuksille? Eikö minun pitänyt olla hetero?
"Miks sä haluut tietää?" hän lopulta kysyi ja käänsi katseensa minuun.
Hänellä oli kivat udunharmaat silmät, vaikken nähnytkään niitä kovin hyvin muutaman metrin etäisyydeltä.
"Sä et vaan koskaan oo puhunu siitä", sanoin.
Tietenkään hän ei halunnut puhua minulle yhtään mistään.
"Sä oisit kiusannu mua siitäki", hän vastasi pieni vihan minua kohtaan värähtäen hänen ilmeessään.
Varmaan aikaisemmin olisinkin. Silloin etsin kaikesta hänessä jotain pahaa. Mutten enää. Miksi hän pelkäsi minun kiusaavan häntä siitä, missä hän asui? Ei kai nyt mikään talo ollut mitenkään niin erilainen ja outo, että siitä pitäisi kiusata.
"Mut en enää", sanoin.
Hän näytti miettivältä taas. Varmasti oli vaikea luottaa minuun kaiken jälkeen, mutta minä voisin vaikka vannoa hänelle, että tämä olisi muutos kaikkeen, alku jollekin, en minä tiennyt. Jos hän voisi edes vähän luottaa minuun! Kertoisi nyt edes, missä hyvä ihme asui.
"Mä asun Ruusupuron kartanossa."
Suuni avautui pieneksi yllättyneeksi aukoksi. Ruusupurolla? Minä olin aina luullut, että siellä asuisi joku vanha pariskunta ilman lapsia. Tai sitten joku tosi rikas diiva meidän koulustamme. Tai joku sellainen.
Minä olin käynyt siellä joskus äidin kanssa. Syönyt kahvilassa ja kävellyt puutarhassa. Täysin tietämättäni, että Utu Jäkälä asui siellä.
"En tiiä mitä teet sillä tiedolla, mut ole hyvä vaan", Utu sanoi, otti pyöränsä, hyppäsi kyytiin ja lähti polkemaan poispäin.
En edes yrittänyt enää huutaa mitään hänen peräänsä. Ei minulla kai ollut hänelle muuta asiaa. Minä olin saanut tietää sen, mitä olin halunnutkin. Sen, missä hän asui. Mutta hyvä ihme Ruusupuron kartanossa. Oikeasti? Hänellähän täytyi olla ihan jäätävästi rahaa!
Kävelin pari tuntia yksin pitkin kaupungin laitoja, niin laitoja, että melkein päädyin sen kylän, jonka rajoilla Xander asui, puolelle. Niin laidoilla ainakaan ei tulisi ketään vastaan.
Aivan, hetkinen, Xander. Minä olin ihan lähellä Xanderin taloa. Se oli tuolla päin, tuolla metsän keskellä, enkä minä ollut vieläkään puhunut hänen kanssaan kahdestaan siitä, mitä perjantaina oli tapahtunut.
minä:
hei haluuksä tietää missä mennään?
siis utu-keissin suhteen
Xander:
mä oon vähä oottanukki et sä sanoisit jotai siitä
no?
Pyysin häntä näkemään ulkona, täällä päin kukaan ei kuulisi keskusteluja, mutta jos joku murtautuisi puhelimeeni, hän tietäisi heti kaiken. Adette saattaisi ihan hyvin päättää voivansa tehdä niin.
Xander tuli paikalle nopeasti, ja lähdimme jatkamaan kaupungin laitojen kävelemistä. Selitin hänelle kaiken, mitä muistin perjantailta, sen, miten olin myöntänyt sen hänelle viestillä, Utun halun puhua minulle, ja sen, mitä me juttelimme tänään.
"Mitä sä haluut et tapahtuu?" Xander kysyi, kun olin lopettanut tarinani.
"Kai mä haluisin, et Utu tajuis, et mä oon muuttunu", vastasin.
Nyt minä itsekin ymmärsin muuttuvani. Ihan perkeleesti. Vanha minä vihasi sitä mutta silti minä halusin olla joku muu kuin se vanha minä.
"Sillä todellaki on syytä vihata sua. Jos vähän kattoo taaksepäin, ni mäki vihasin sua yhessä vaiheessa tosi paljon", Xander sanoi.
Voi ei, ei sitä.
"Vittu että mä oon ollu tyhmä. Kai mä oon jo tarpeeks monta kertaa pyytänyt sulta anteeks? Sillä mun sen ajan logiikalla sähän saisit nyt vetää meiän välit."
"Mut mä en oo yhtä tyhmä ku sä, joten mä en tee sitä. Mä mielummin autan sua siinä, missä sä et auttanu mua sillon", Xander sanoi.
"Ai missä? Mä en tiiä missä mä en auttanu sua ku olin sellanen kusipää", mietin.
"Ensinnäkin sen faktan hyväksyminen, ettet sä oo hetero. Sit se ihastumisvaihe ja miten siit päästää eteenpäi. Sen jälkee ihmisille kertominen ja sitte kaiken normalisoituminen", hän vastasi.
Ettet sä oo hetero. Se ei tosiaan mennyt päähäni. Enkö ollut?
"Sä puhut ku joku parisuhdeterapeutti", naurahdin.
"Mä voin olla sulle sellanen, ku et sä muuten osaa yhtään mitään", Xander sanoi.
"Hah! Väitätsä etten mä muka osais? Mähän oon konkari, jos nyt ei verrata Adamiin."
Xander katsoi minuun virnistävän epäuskoisena.
"Sä et ainakaa hoida asioitas mitenkää kauheen mahtavasti Adeten kans", hän muistutti.
Huokaisin.
"Mä jätän sen kyl sitte ku on sen aika."
"Se aika on nyt, Levi! Jos sä unelmoit yhtää mistään Utun kanssa, ni sä jätät Adeten nyt!" Xander sanoi.
Hän näytti oikeasti olevan tosissaan.
"Nii. Mut en mä haluu satuttaa sitä", sanoin.
"Sitä satuttaa enemmän se, jos sä säädät toisen kanssa sen selän takana", Xander sanoi.
"Ja nyt sä kuulostat siltä niiku oisit sataprosenttisen varma, et meillä muka olis joskus Utun kans jotaki!" huomautin.
"No ku mä oon varma. Koska kun sä hoidat kaiken hyvin, kaikki menee hyvin. Utuki tajuu sen, et sä oot muuttunu. Se on hyvä tyyppi."
"Mä oon sen koulukiusaaja."
"Toki, se voi tulla eteen."
En uskonut ollenkaan siihen, että Utu voisi koskaan lähteä minun kanssani yhtään mihinkään. Hän vihasi minua, syystä, kuten Xanderkin oli sen ilmaissut, enkä tiennyt mitään tapaa, jolla yhtäkkiä saada hänet lopettamaan se. Lopettivatko kiusatut koskaan kiusaajansa vihaamista? Xander ainakin oli antanut anteeksi, vaikka olin joskus ollut häntäkin kohtaan täysi paskiainen.
Voisiko Utu koskaan antaa minulle anteeksi? Tai voisiko hän senkään jälkeen vielä yrittää jotain minun kanssani? Miksi olin koko ajan kamalan varma, että hänen oli mahdollista pitää minusta? Todennäköisesti jäisin vain yksin unelmoimaan Utusta samalla, kun Adette haki minusta itselleen kehollista tyydytystä.
Tuo kuva piti hävittää aivoistani ennen kuin mikään oli varmaa. Minä jättäisin Adeten ja yrittäisin puhua Utun kanssa enemmän, olla hänelle kiva. Mutta kuitenkin niin, etteivät muut huomaisi mitään. Ei kai sellainen pieni salainen juttu voinut olla niin vaikea toteuttaa?
Tai varmaan oli, jos oli Levi Carter. Ja minä kun helvetti vieköön olin.
°
Me Xanderin kanssa lähdimme molemmat koteihimme, kun olimme jutelleet. Hän oli vain sanonut minulle, että minun pitäisi aloittaa jättämällä Adette, ja sitten alkaa olla Utulle kiva ja nähdä häntä kahdenkesken. Hän ei halunnut nähdä minua, enkä voinut olla erityisen kiva hänelle muiden nähden, joten lähtökohdat olivatkin huiman hyvät. Lisäksi Adette roikkui siinä pitäen itsensä onnellisena ja Adamin ylpeänä minuun. Voi hyvä luoja.
Illalla Unna laittoi viestiä, että hän halusi nähdä minut. Kaikki nyt vain yhtäkkiä hengasivat minun kanssani kahdestaan!
Kävellessäni sille bussipysäkkikatokselle, joka oli aikalailla tasan yhtä kaukana meidän molempien kodeista, minua alkoi huolestuttaa. Miksi hän halusi nähdä minut? Ei kai vain Utu ollut mennyt puhumaan hänelle? Mitä minä tekisin jos olisi?
Unna odotti minua jo. Hänellä oli collegehousut ja toppi, hiukset auki, eikä hänellä ollut meikkiä. Ne olivat varmaan sellaiset vaatteet, joissa hän istui iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja luki kirjoja.
"Moi", tervehdin.
"No terve", Unna sanoi taputtaen penkkiä vieressään.
Istuin alas.
"Mistä sä halusit puhua?"
Unna katseli iltaa, joka laskeutui talojen kattojen taakse.
"Adetesta ja siitä miten sä kohtelet sitä."
Pelko heräsi sisälläni heti siinä vaiheessa. Kohensin ryhtiäni ja jokainen soluni valpastui.
"Kuka sulle on puhunu siitä?" kysyin.
"Mulla on silmät, jotka näkee, ja joita mä osaan käyttää", hän vastasi ja käänsi katseensa minuun.
Paksujen silmäripsien takana seisovilta ruskeilta silmiltä ei kyllä selkeästi jäänyt mitään huomaamatta.
"No mitä mä sitte oon tehny?" kysyin muka tietämättäni vastausta valmiiksi.
"Sua ei pätkääkään kiinnosta olla Adeten kanssa. Se ei oo hyväks kummallekaan teistä", hän sanoi.
Minun piti ilmeilläni esittää yllättynyttä.
"Miten niin? Ootsä puhunu Adeten kaa ja sil on joku ongelma vai mikä homma? Mähä rakastan sitä tyttöä", valehtelin.
"Mä en oo puhunu Adeten kans. Mut vissii tarvis. Sä ihan oikeesti oot aina niinku sitä ei oiskaa. Sitä on rankkaa kattoo vierestä", Unna sanoi.
Oikeasti, hän oli huomannut tuonkin. Hän huomasi aina kaiken! Minun kulissini oli nyt jo pilalla. Jos yrittäisin mitään Utun kanssa, Unna tajuaisi sen ihan heti, vaikka Utu ei edes kertoisi siitä hänelle.
"Mä yritän paremmin, ja mä puhun Adetelle, sun ei tarvi. Mä puhun sen kaa tän läpi, vaikka mä en ees tienny, et meillä oli joku ongelma. Okei?" ehdotin.
"Okei", Unna sanoi.
"Ja nyt mä menen nukkumaan", ilmoitin.
"Noni. Hyvää yötä muru, ja katokki et kattelet unii Adetesta", Unna sanoi.
"Öitä", naurahdin.
Nousimme ja lähdimme eri suuntiin. Olipa ollut lyhyt ja valheidentäyteinen bussipysäkkikeskustelu kesäyönä. Minulla ei ollut oikeasti aikomustakaan puhua Adetelle yhtään mistään. Minulla ei ollut mahdollisuutta nähdä unia hänestä, uneni liittyivät aina johonkin ihan muuhun. Unna tajuaisi kyllä, jos tietäisi. Mutten halunnut kertoa hänelle. En ainakaan vielä.
°
Minä sain yöllä typerän idean. Aivan kerrassaan typerän idean, jonka toteuttaminen kuitenkin tuntui pakolliselta. Tunteeni olivat uusia, ne olivat jännittäviä, ne olivat myös torjuttuja, mutta annoin niiden vielä elää. En ollut varma, mikä minua ajoi, mutta minä päätin toteuttaa sen typerän idean.
Adette kävi päivällä luonani, ja kun suutelin häntä, enkä suinkaan puhunut hänelle, niin kuin minun olisi Unnan mukaan pitänyt, minä halusin vielä enemmän toteuttaa typerän ideani.
"Oonks mä hyvä suutelemaan?" minä kysyin, kun keskeytin Adeten hänen ollessaan hajareisin minun päälläni.
"Kyllä sä oot. Niin hyvä, että mä mielelläni jatkaisin sitä nyt", hän vastasi, ja annoin hänen nyt sitten nauttia minusta, kun hän kerran halusi.
Ainakin hän oli vastannut polttavaan kysymykseeni. Ja vahvistanut sen, että suorittaisin typerän ideani.
Minä lähdin pyöräilemään joskus vähän vaille kahdeksan. Ulkona oli vähän kostea ilma, pientä utua alkoi muodostua leijailemaan peltojen ylle, kun minä poljin määränpäähäni. Ja mikä oli määränpääni? Ruusupuron kartano.
Se oli oikeasti niin typerä idea. Siis niin älyttömän typerä idea, etten edes tajunnut, miten sallin itseni tehdä sen. Minä tulin perille, ja sen pihatien, jonka toista puolta reunustivat lehmukset ja toisella puolella avautui puutarha, päässä minä hyppäsin alas pyörän selästä ja etsin alaovea. Minä en ollut koskaan käynyt täällä, vaikka puutarhassa olin. Kuka vain voisi vastata, jos koputtaisin oveen. Mitä minä olin tekemässä?
Suorittamassa typerää ideaani. Jätin pyöräni nojaamaan oven viereen, sen oven, jonka oletin olevan alaovi. Kai sen oli pakko olla? Pääovi oli jossain muualla ja paljon hienompi.
Seisoin siinä tuijottaen ovea käsi valmiina koputtamaan ja mietin, mitä tekisin, jos joku muu kuin Utu avaisi sen. Tuskin olin valmis kohtaamaan edes häntä, niin miten olisin muka valmis kohtaamaan hänen äitinsä tai isänsä tai kenet tahansa? Pihassa ei kyllä näkynyt autoja. Vaikka toisaalta heillä kyllä varmaan oli jossain joku hieno autotalli.
Tämä oli typerä, typerä, typerä idea. Koputtaisinko? Minä koputin.
Ovi aukesi muutaman kymmenen sekunnin päästä, ja sen takana seisoi Utu Jäkälä tyhjä lautanen kädessään. Hänellä oli päällään ihan normaalit vaatteet, collegehousut ja t-paita, hänen kiharat tummat hiuksensa näyttivät normaaleilta, hän oli siinä ihan normaalina itsenään.
"Mitä hemmettiä sä teet täällä?" täysin normaali Utu kysyi täysin hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Ootsä yksin?" kysyin.
"Olen. Mut en enää kauaa. Edelleen, miks sä oot täällä?" hän vastasi ja kysyi uudelleen.
"Voinks mä tulla sisään?" kysyin.
"Miks sä haluut tulla sisään?"
En keksinyt mitään selitystä, koska selitys oli typerä ideani, jota hän ei kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Katsoin häntä vain muuttamatta ilmettäni.
"No tuu sitte", hän sanoi ja päästi minut menemään ovesta.
Me kävelimme käytävästä keittiöön. Vau
Kaikki oli niin suurta, siistiä ja hienoa. Olisin halunnut jäädä katselemaan taloa vaikka koko yöksi, mutten sitten enää osannut ajatella muuta kuin sitä, että olin ihan tosissani toteuttamassa typerää ideaani.
"Miks sulla on toi lautanen?" kysyin.
En saanut vastausta. Ehkä hän oli ollut ottamassa ruokaa tai jotain.
"Miks sä olet täällä?" hän kysyi taas.
Ei tästä tullut mitään. Aloin katua tätä jo, vaikkei typerän ideani perimmäinen tarkoitus ollut vielä toteutunut. Tämä tuntui tosi oudolta. Seisoa nyt Utu Jäkälän talon keittiössä hänen kanssaan kahdestaan. Se tuntui jännittävältä samaan aikaan hyvällä ja huonolla tavalla.
"Tuliks sä kiusaamaan mua? Tänne, ni Unna ei sais tietää?" hän kysyi.
Miten hän muka edelleen ajatteli jotain tuollaista? Minä en halunnut kiusata häntä!
"Ei mitään sellasta", sanoin, mutta Utu oli jo ehtinyt suuttua minulle.
"Mä tiesin, että sä keplottelit mun osotteen vaan, että voisit tulla tänne kiusaamaan mua", hän sanoi.
"En!"
"Sä et oo missään vaiheessa puhunu totta, kyllä mä sen tiedän", hän jatkoi.
Hän oli vihainen minulle. Hänen pitikin olla. Hän sai olla. Hän sai vihata minua.
"Mitä sä meinasit tehä? Seisoa siinä vaan? Hakkaa mut jo, senhän sä kumminki tulit tekemään!"
"Mä en-"
Ja lautanen lensi hänen käsistään ja pirstaloitui palasiksi osuessaan lattiaan.
"-aio hakata sua. Aioks sä käydä väkivaltaseks?"
Hän katsoi minua vihaisena.
"Vittu mene pois sitte jos sulla ei oo asiaa!" hän huusi.
Siinä vaiheessa minä otin pari askelta hänen luokseen, otin kiinni hänen paitansa rinnuksista ja työnsin hänet seinää vasten. Joku pieni taulu siirtyi pois hänen selkänsä tieltä, ja sekin tippui lattialle ja lasi meni rikki.
"Lyö vaan ihan vapaasti", Utu sanoi ja sulki silmänsä.
Se hetki tuntui tutulta. Minä pitelin häntä vasten seinää, hänen kasvonsa olivat ensin jännittyneet, ja sitten ne rentoutuivat hänen tajutessaan, että hän pystyi vain alistumaan kohtaloonsa. Me olimme olleet näin monta kertaa aiemminkin. Viimeksi silloin koulussa, kun Unna oli vetänyt minut irti.
Mutta nyt minä katselin hänen kasvojaan ihan eri valossa kuin aiemmin, heidän keittiönsä lamput olivat varmaan kalliit. Hänen ihollaan oli tuskin yhtään virhettä. Hän tuoksui hyvältä. Tuoreelta nurmikolta ja raikkaalta kesäyöltä. Olikohan hän käynyt ulkona?
Vilkaisin ikkunaan. Kevyt utu leijaili pihan yllä. Käännyin taas takaisin siihen faktaan, että minun kehoni piteli Utun kehoa paikoillaan vasten keittiön seinää. Hänen kehonsa. Olin niin lähellä. Saiko minusta tuntua tältä?
Sitten minä olin valmis. Hän aisti sen, muttei arvannut. Hän pidätteli hengitystään, jännitti taas kasvolihaksensa, käänsi päätään sivulle, valmistautui lyöntiin. Ja sitten minä suutelin häntä.