☁️
Unna oli silloin siellä porukkaillassa sanonut minulle, että minun pitäisi vain odottaa ensimmäisiin bileisiin, koska kaikki olisi sata kertaa pahempaa kaikkien ollessa kännissä.
Hän oli ollut täysin oikeassa. Eilinen oli ollut kyllä yksi sata kertaa pahempi juttu. Minä istuin nyt työpöytäni ääressä ja yritin saada kyniä järjestykseen, mutta olin taas vain vaipunut ajatuksiini pää vasten käsiäni, joista toisessa pidin kuulakärkikynää.
Oli ensinnäkin hirveän outoa, että olin jälleen päätynyt hengaamaan Levi Carterin porukan kanssa. En ikinä tottuisi siihen.
Levi oli ollut selkeästi aivan kännissä eilen. Hän oli pyytänyt, että minä olisin lähtenyt Unnan mukaan viemään häntä kotiin. Hänen täytyi olla erittäin humalassa sanoakseen jotain sellaista. Muuten hän ei koskaan haluaisi minun tekevän yhtään mitään muuta kuin painumaan helvettiin, vitun homo.
Minä en ollut mennyt saattamaan Leviä, Unna pärjäsi ihan hyvin. Olin jäänyt puistoon muiden kanssa, ja odottanut siinä, että Unna tuli takaisin, ja lähdimme viemään Adamia kotiin. Muut toivottavasti osasivat mennä itse, he eivät olleet olleet niin humalassa.
Minä en enää eilisiltana ollut voinut miettiä mitään muuta. Enkä tänä aamunakaan. Se koko ajan häiritsi minua, enkä voinut keskittyä yhtään mihinkään, kun Levin katse kohdistettuna minun hyvä ihme vatsaani ja hänen humalainen äänensä sanomassa eiku eiks Utun kannattais kans tulla? pyöri minun päässäni jatkuvalla toistolla koko ajan.
Minä vihasin häntä. Minä sydämeni pohjasta vihasin häntä. Ja miksi hän oli katsonut minun vatsaani? Kun olin huomannut hänen katsovan sitä, minä olin parhaani mukaan yrittänyt peitellä sitä käsilläni.
Säpsähdin koputusta oveeni.
"Joo?"
Tina kurkisti sisään.
"Miten menee? Saako tulla?"
Näytin kädelläni sänkyäni sen merkiksi, että hän sai istua alas.
"Mulla on ruokatauko, mut mä haluun käyttää sen siihen, et sä kerrot mulle sun illasta", Tina sanoi ja istuutui.
Käännyin takaisin työpöytäni puoleen ja yritin näyttää siltä kuin olisin oikeasti keskittynyt niiden kynien lajittelemiseen.
"Mitä sä haluut tietää? Mä olin frendien kans, meni vähän myöhään, mä en juonu mitään", sanoin.
Tasan yksi heistä oli minun ystäväni, mutta sillä faktalla nyt ei ollut mitään väliä.
"No en mä aikonukkaan syyttää sua mistään. Aattelin vaa, et makaatko täällä tähän aikaan ihan darrassa, vai miks et oo näyttäytyny vielä."
Käännyin häneen päin.
"Näyttäisinks mä tältä, jos mä olisin darrassa?" kysyin.
"Sä nyt näytät aina hyvältä", Tina vastasi ja minä katsoin häneen epäuskoisena.
"Ok", naurahdin.
"Kerro nyt, oliko sulla kivaa?" hän kysyi.
Testasin jotain tussia, joka oli kuivunut. Heitin sen roskiin.
"Mä en vaan oo kauhee tottunu bileisiin. Ja ihmiset tosiaan on kännissä vähän... erilaisia", selitin.
"Niin ne on. Mut hei, sulla on vielä nuoruutta jäljellä! Sä kyllä ehit kiertää vaikka kuinka monet bileet, ja joskus siellä on oikeesti kivaakin."
Enpä oikein uskonut. Humalaisten ihmisten keskellä pyöriminen selvinpäin ei ollut ollenkaan ollut elämäni parhaita kokemuksia. Oliko sitä pakko tehdä uudestaan?
"Ja sieltä voi löytää poikia", Tina sanoi.
Minä katsoin häneen merkittävästi.
"Mä en eti mitään jätkää", sanoin.
"Mut se saattaa vaan astuu sun elämään minä hetkenä hyvänsä. Kato elämä on yllätyksiä täynnä."
Kuka muka yhtäkkiä vain astuisi minun elämääni ja olisi potentiaalinen poikaystäväehdokas? Niin, ei kukaan.
"Tuskin", sanoin.
Tina nousi ylös sängyltä.
"No mut, kiva nähä, et sulla on kavereita. Tuot ne tänne joskus."
"Joo joo", sanoin, kun hän käveli ovelle ja avasi sen.
Ennen kuin hän katosi, hän vielä sanoi:
"Muista, Utu, et useimmiten ihmiset sanoo kännissä semmosia asioita, jotka on totta, mut joita ne pitää niiden syvimpinä salaisuuksia. Jos sua koskaan mietityttää."
Ovi meni kiinni.
Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Miksi hän oli kertonut sen minulle kuin olisi lukenut ajatuksiani? Drunk words are sober thoughts. En minä uskonut siihen.
Mutta silti, nyt minä en ainakaan ikinä voisi lopettaa miettimästä sitä, mitä Levi oli sanonut. Ai muka totta? Humalaiset ihmiset kertoisivat muka salaisuuksiaan helposti? Miksi ihmeessä Levin salaisuus olisi se, että hän halusi minun menevän saattamaan häntä kotiin? Ei, minun mielestäni humalatila kyllä vain sai ihmiset sekaisin ja sanomaan ja ajattelemaan asioita, jotka eivät olleet totta.
En minä silti saanut sitä juttua päästäni. En, vaikka Unna laittoi minulle viestiä ja kysyi, haluaisinko minä nähdä häntä tänään. Vastasin myöntävästi, ja samalla, kun laitoin itseäni valmiiksi, keskustelin hänen kanssaan siitä, että muita tuskin oli järkevää pyytää mukaan. Tai siis Unna sen sanoi, en minä muutenkaan olisi edes halunnut nähdä heitä.
Oliko minun enää pakko koskaan hengata kenenkään muun kuin Unnan kanssa? En minä halunnut. Mitä minä heiltä sain? Meo pyöritteli silmiään, Adam tuhahteli tyhmiä sanoja ja Levi tuijotti minun vatsaani. Ja he olivat kiusanneet minua ties kuinka monta vuotta. Miksi minä haluaisin nähdä vapaaehtoisesti ketään niin typerää? Nyt oli vielä kaiken lisäksi kesäloma!
Menimme Unnan kanssa kirjastoon. Pyöräilin, koska en jaksanut odottaa bussia. Jätin pyörän kirjaston eteen pyörätelineeseen, ja samassa Unna tuli kävellen paikalle ja tervehti minua. Me menimme sisälle. Siellä oli ihanan kirjastonhiljaista ja valitsimme istumispaikaksemme tuolit yhden ikkunan luona, hyllyjen takana.
Puhuimme hetken kirjoista, siitä, mitä olimme lukeneet, mitä tykkäsimme lukea, ja suosittelimme toisillemme suosikkejamme. Sitten aloimme puhua eilisestä, ja siitä, ettei Unnaa sattunut päähän, vaikka todennäköisesti kaikkia muita sattui.
Kun Unna bongasi jonkun kirjan, jonka takakannen hän halusi lukea, hän ponkaisi ylös tuolista ja kaappasi sen käsiinsä hyllystä. Sillä aikaa minä laskeskelin lattialaattoja. Niillä käveli kärpänen, ja nopeasti tajusin, ettei minua kiinnostanut seurata sen elämänkulkua. Kirjaston ovi kävi. Sieltä kuului ääniä, jotka tunnistin.
Huokaisin, ja Unna tuli hyllyn takaa myös katsomaan, kuinka Adam Martin ja Levi Carter kävelivät eteemme, ja huomatessaan meidät pysähtyivät.
"No terve. Sattuuks päähän, murut?" Unna kysyi ensimmäisenä.
"Haha, tosi hauskaa. Mut kiitti hei ku saatit mut kotiin eilen. Vai oliks se ees sinä?" Levi puhui.
"Se olin minä, joo, vaikka sä kyl oisit kovasti halunnu, et Utu ois vieny sut."
Unnan ei olisi tarvinnut muistuttaa. Levin katse meni muutamassa sekunnissa miljoonaan eri paikkaan.
"Aijaa. Oon sit ollu vissii iha helvetin kännissä", Levi vastasi tuhahtaen.
No aha. Ilmeisesti.
"No sua, Adam, Utu tuli viemään mun kans ilman mitää pyyntöjä, koska sä oisit muuten varmaa kuollu johki ojaan", Unna sanoi.
Adam ei katsonut kumpaakaan meistä silmiin.
"No, kiitti kai sit", hän mutisi.
Unna istui takaisin toiseen tuoleista.
"Mites päät? Aateltiin, että teitä on varmaan turha pyytää tänään, mut näköjää ootte kumminki jalkeilla", hän sanoi.
"No sattuu aika hemmetisti mut tää yks vaan käski kestää ja hengata sen kans, ku se ei kuulemma jaksa olla himassa", Adam valitti ja viittasi kädellään Leviin.
"Iha perseestä olla kotona darrassa, ku se kumminki paistais mutsille läpi ja saisin saarnat siitä, et oon juonu."
Olipa hänelläkin ongelmat. Saisi saarnat. Keneltäköhän minä olin vuosikaudet saanut pelkkää pahaa joka päivä?
"No sitä ois toki voinu miettii eilen", Unna huomautti.
Levi kohautti hartioitaan ja katsoi kauemmas lainaustiskille, jolla seisoi joku aikuinen pienen lapsen kanssa.
"Mennääks me johki muualle?" Adam ehdotti tökäten Leviä käsivarteen.
Levi ei ehtinyt vastata mitään, vaikka he olivat jo melkein kääntymässä, kun minä nousin seisomaan ja avasin suuni ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana:
"Eiku me mennään."
Adam katsoi minuun kyseenalaistavasti, mutta minun ja Levin katseet kohtasivat kiusalliseksi sekunniksi.
"Otaksä ton?" kysyin Unnalta ja vilkaisin hänen käsissään olevaa kirjaa.
"Joo, otan, mennään vaan", hän vastasi hiukan hämillään.
Me kävelimme Levin ja Adamin ohi. He jäivät katsomaan peräämme. Vilkaisin itse vielä kerran taakseni, ja Levin katse osui taas suoraan silmiini. Varmaan tällä kertaa piti sitten katsoa silmiä, kun vatsani oli piilossa paidan alla. Vitun Levi Carter.
°
Maanantaina oli lämmin. Minä lähinnä istuin puutarhassa sen yhden ison tammen varjossa ja luin koko päivän.
Tiistaiksi olin suunnitellut täysin samaa, mutta Unna ehti ensin. Hän melkein käskytti minut keskustaan hänen ja Levin ja kaikkien muiden kanssa. En halunnut mennä keskustaan Levin ja kaikkien muiden kanssa, mutta Unnan kanssa halusin. Ja sitten minä kuitenkin menin, ja siellä olivat Levi ja kaikki muutkin, mutta onneksi myös Unna, jota ilman en olisi pärjännyt.
Minä ja he. En todellakaan ollut yksi heistä.
Liikuimme hitaasti paikasta toiseen. Hetkeäkään ei ollut niin, etteikö joku olisi roikkunut naama kiinni puhelimessaan, ja sitten jotkut juttelivat jotain. Minä en oikeastaan ollenkaan liittynyt keskusteluun. Minulla ei ollut paljon sanottavaa siihen, kuinka monta tyttöä Adamilla tulisi arviolta olemaan kesäloman aikana, tai siihen, pitäisikö Levin nähdä Adettea myöhemmin tänään vai ei, tai yhtään mihinkään muuhunkaan.
Ehdin keskittyä jokaisen lauseen sanojen äänenpainoon, kun en itse sanonut mitään. Sen minä olin oppinut olemalla hiljaa, minä pystyin lukemaan ihmisiä siten paljon helpommin. Tajusin, missä vaiheessa puhuja oli kyllästynyt toisen argumentteihin, ja missä vaiheessa puhuja oli nolostunut. Ihan turhaa, mutta toisaalta ihan hauskaa. Tai siis ainakin ymmärsin lähes aina, mitä minulle sanottiin. Joskus yliajattelin sen. Se oli vähän huonompi juttu.
Koko tuosta minun taidostani puheen ollen, Levistä oli koko ajan kamalan epämukavaa, kun Adam puhui hänelle Adetesta. Sen olisi varmaan huomannut kuka vain. Hän ei innoissaan vastaillut, kun häneltä kysyttiin, miksei hän ole soittanut Adetelle tai pyytänyt häntä hengaamaan. Hän raapi niskaansa ja takelteli sanoissaan, ja ainoat hänen yrityksensä saada ulos edes vastaus Adamin kysymykseen siitä, miksei hän ollut innoissaan, olivat sanoja 'no kun' , 'en mä tiedä' ja 'vittu.'
Minä en ymmärtänyt häntä. Hän oli ihan outo. Jos minulle olisi vielä pari kuukautta sitten sanottu, että Levi Carter takelteli sanoissaan ja oli epävarma, en olisi uskonut sitä. Hänen ulkokuorensa, jonka hän näytti koko koululle, oli aika harvinaisen ohut, ja sen näköjään sai nähdä särkyvän jos vain edes ystävystyi hänen porukkaansa kuuluvan tyypin kanssa. Ei edes tarvinnut olla läheinen hänen kanssaan, ja huomasi sen, miten epävarma pieni poika hän olikaan.
Mutta että minä vihasin häntä, vihasin niin paljon. Pakkoko hänen oli esittää? Jokaikinen minuutti hänen täytyi muistuttaa Adamille ja Meolle siitä, kuinka kamalaa oli se, että minä roikuin heidän mukanaan. Joo, en minäkään täällä olisi, jos Unna ei olisi täällä. Ei hätää.
Hän ensin kävi epävarmuudessa, ja sitten luuli voivansa paikata sen särön hänen kovassa toksisen maskuliinisuuden kuoressaan sanomalla minua helvetin homoksi. Hänellä oli sentään hyvä havainnointikyky, kyllä, satuin tykkäämään pojista. Valitettavasti, kun suurin osa heistä sattui täälläpäin olemaan juuri tuollaisia kusipäitä.
Ja vaikka hän kuittaili minulle ja minusta koko ajan, silti meillä oli ihan tyhmiä katsekontakteja jatkuvasti. Hän ei osannut näköjään katsoa mitään muuta kuin minun silmiäni. Ja minä sain hänet kiinni siitä vaikka kuinka monta kertaa, eikä hän läheskään joka kerta näyttänyt vihaiselta tai siltä, että minun katsomiseni olisi inhottanut häntä. Mitä hän meinasi? Ei mitään hajua. Miksi hänen piti tehdä kaikki asiat ristiriidassa keskenään? Ei mitään hajua. Miksi hän katsoi minua taas, kun tarkistin? Ei mitään hajua.
Ja miksi hän vei hänen kastanjanruskeat silmänsä heti pois ilmettäkään väräyttämättä, kun minä nappasin hänet? Eikö hän tajunnut, että onnistuisin aina huomaamaan?
Varmasti hän katsoi minua vain sen takia, että näytin niin oudolta hänen porukkansa joukossa. Ja kun totta puhuttiin, minä en sopinut sinne yhtään. Feminiininen laiha pieni poika, jolla oli violetti hame päällä, valkoinen kalastajahattu päässään ja tennareista nousevat vaaleanpunaiset sukat, ei sopinut sinne värittömien ja tylsien heteropoikien keskelle. Unnaa ja Xanderia ei nyt laskettu tähän, heillä oli tyylitajuakin, mutta kyllä he myös jotenkin oudosti sopivat joukkoon. Minä en.
Ja taas! Pidä nyt hyvä herra Carter ne silmäsi irti minusta, ettet vain satu unohtamaan, että olen poika ja ala tykkäämään tuijottamisestani. AIVOT! Tuo oli viimeinen mahdollinen tapahtuma tässä universumissa, miksi ehdotitte tuota? Tuota ei ikipäivänä tapahtuisi.
Joskus minä vain vihasin itseäni. Yhtä paljon kuin minä vihasin Levi Carteria, eli aika hemmetin paljon.
Nyt hän nosti puhelimensa. Vihdoinkin hän katselisi jotain muuta kuin minua. Tuli kamala olo, kun hän koko ajan tuijotti. Tuli pakosti mieleen ne arvostelevat katseet, joita sain kaikkialla ja kaikilta ja joka päivä. Varsinkin juuri häneltä viimeisen monen vuoden aikana, silloin, kun hän ei jaksanut avata suutaan haukkuakseen minua.
Nyt, katse oli muuttunut. Se ei ollut samanlainen.
"Joko se Adette haluu nähä sua?" Adam kysyi ja tunki lukemaan kaiken, mitä Levin puhelimen näytöllä tapahtui.
"Joo, kai."
Hän oli niin epävarma.
"Mitennii kai? Totta helvetissä se haluaa! Vastaa nyt, et meet sinne tunnin päästä", Adam sanoi.
"Ai tunnin? Eiks meiän pitäis hengata vielä?" Levi mietti.
Oikeasti, hän oli niin epävarma ja yritti keksiä jotain syytä sille, miksi hänen ei tarvitsisi mennä näkemään Adettea. Se oli liian läpinäkyvää, hän ei halunnut mennä. Mitä en ymmärtänyt. Adettehan oli yksinkertaisesti upea tyttö.
"Meitä sä nyt näät muutenki joka päivä", Adam aloitti ja hänen silmänsä vahingossa eksyivät käymään minun kauttani,
"ja tota sun ei tarvii ees nähä."
Teki mieli näyttää hänelle keskisormea, mutten ollut yhtään tarpeeksi rohkea siihen. He edelleen voisivat hakata minut.
"Adam", Unna huomautti.
He kaksi vaihtoivat sä oot luvannut lopettaa - joo joo, mut se nyt sattuu olemaan nolo homo -katseet.
Unna oli ihana. Hän jaksoi olla minun puolellani, vaikka hänen ei edes olisi koskaan tarvinnut.
Levi ilmeisesti lähetti viestin, laittoi puhelimen taskuunsa ja eksyi taas katsekontaktiin minun kanssani. Ihan oikeasti? Jos olisin Unna, olisin nyt sanonut: mikä sua vaivaa, muru?