☁️
Maanantai oli ollut elämäni oudoin päivä ikinä. Tiistai toisiksi oudoin, keskiviikko kolmanneksi, eilinen neljänneksi. Mutta tänään tulisi olemaan uusi elämäni oudoin päivä ikinä, joten nuo vanhat saattaisivat joutua putoamaan yhden sijan alaspäin.
Ensinnäkin, maanantaina Unna oli tullut kysymään minulta, halusinko tulla hänen kanssaan hengaamaan Adamin luo heidän porukkailtaansa. Siis Adam Martinin. Adam Martinin luo Levi Carterin porukan kanssa MINÄ, Utu Jäkälä. Tämän oli oikeasti pakko olla joku typerä uni, ei tämä oikeasti tapahtunut. Minä en edes halunnut sanoa kyllä, mutta Unna pyysi, ja katsoi minua niillä liian upottavilla silmillään, ja tottakai minä upposin. Tai siis, sanoin joo. Mahtoi olla huono idea. Kaikki vastustivat sitä jo sekunnin päästä.
Tiistaina en ollut toipunut ensimmäisestäkään järkytyksestä, mutta sitten Unna meni kutsumaan minua ystäväkseen. Mitä? Kaikki tapahtui ihan yhtäkkiä ihan kamalan nopeasti, eikä minulla ollut enää mitään mahdollisuutta pysyä kärryillä omasta elämästäni.
Keskiviikkona se sama jatkui. Minä en ollut ollut yksin, vaan Unna oli tullut luokseni yhdellä välitunnilla. Ja hän oikeasti halusi jutella minulle ja nauraa minun kanssani ja tehdä kaikkea, mitä ystävät tekevät. Ja miten se oli mahdollista? Ei minulla pitänyt olla ystäviä.
Eilinen oli ollut ihan samanlainen, hämmentävä. Yhdellä välitunnilla Unna oli taas vain jättänyt ystäviensä etsimisen väliin ja etsinyt minut. Se tuntui tosi turhalta. Ei hänen tarvinnut tehdä sitä minun takiani. En halunnut olla hänelle kukaan, ketä pitäisi sääliä. Vaikka minä kyllä sanoin sen hänelle, ja hän sanoi haluavansa olla minun ystäväni, ei sääliä minua. En oikein uskonut sitä. Minun oli tosi vaikea enää uskoa tässä vaiheessa yhtään mitään yhtään mistään yhtään milloinkaan.
Mutta nyt kuitenkin oli perjantai ja kello oli viisi. Olin luvannut tavata Unnan bussiasemalla puoli seitsemältä, josta kävelisimme sitten Adamille seitsemäksi. Vau, tuota oli tosi outoa ajatella. Olin menossa Adam Martinille.
Oli varmaan paras laittaa housut. Minun ei kuuluisi ajatella sitä, mitä muut ajattelisivat, mutta minun oli varmaan paras laittaa housut. Hame olisi ollut vähän... liikaa. Tai siis, minusta muutenkin tuntui, että tänään minä halusin laittaa housut. Joten minä laitoin housut.
Minä laitoin valkoiset housut, ja vaaleanpunaisen paidan. Sellaisen hienon. Se paita oli aika söpö. Minun mielestäni. Kai.
Laitoin valkoiset sukat ja valkoiset tennarit. Hiukseni olivat koulun jäljiltä ihan ok. Tarkistin peilistä. Näytin ihan hyvältä. Otin repun. Laitoin sinne vara-akun ja laturin sekä vähän rahaa ihan kaiken varalta. Puhelimeni jätin taskuun, sitä minä tarvitsin.
Sitten minä istuuduin sängylle jumittamaan. Olin menossa ensimmäistä kertaa ikinä koskaan hengaamaan jonkun kanssa. Ja viimeinen paikka, jonka olin sen kuvitellut olevan, oli Adam Martinin koti Levi Carterin porukan kanssa. Mutta sitä se silti oli.
Miksi olin edes menossa? Kaikki heistä vihasivat minua, paitsi Unna. Hän oli luvannut, että saisin hengata koko ajan hänen, Adeten ja Auran (sain tietää Xanderin siskon nimen) kanssa, varsinkin, jos minulla olisi huono olla muiden kanssa. Olin varma, että minulla olisi. En ihan heti voisi olla hyvillä mielin sellaisten tyyppien seurassa, jotka olivat kiusanneet minua vuosia, ja jotka halusivat edelleenkin vetää minua turpaan. Mutta Unnan kanssa mielelläni viettäisin aikaa. Ja tutustuisin Auraan ja Adetteen.
Ennen kuin Unna oli kertonut minulle, en edes ollut tiennyt, kuka Adette oli. Hän oli Levin kutsuma tyttö. Unna kertoi olevansa Adeten ystävä, ja että Levi oli vilkuillut Adettea todella pitkään, mutta vasta nyt onnistunut pyytämään tätä jonnekin.
En juurikaan ollut jaksanut kuunnella, kun Unna oli sitä kertonut, koska pelkkä Levin nimi aiheutti minussa halun oksentaa. Minua ei alkuunkaan kiinnostanut hänen elämänsä, eikä varsinkaan rakkauselämänsä, eikä oikeasti mikään. Jos Adette oli kiva tyyppi, toivoisin, ettei hän sekaantuisi kehenkään niin kamalaan ihmiseen kuin Levi Carter. Se olisi vain hänen parhaakseen. Ja muutenkin, kukaan ei ansainnut sekaantua Levi Carteriin.
Minä odotin, että voisin lähteä. Vatsanpohjassani tuntui jännitys, kai minä sain tällaista juttua jännittää? Minä vihasin Leviä, ja Adamia, ja Meoa, ja kai Joakimiakin, mutten Xanderia niin paljon. Unnaa minä en vihannut. Mutta minua taas vihasivat varmasti kaikki muut, paitsi Unna, ja Xanderista en tiennyt. Mutta minä olin menossa paikkaan, josta vihasin melkein kaikkia, ja jotka melkein kaikki vihasivat minua. Joten kai minua sai jännittää?
Lähdin joskus puoli kuudelta. Se oli ajoissa, mutta ainakin ehtisin bussille, vaikka menisin kuinka hitaasti. Lähdin huoneestani, ja törmäsin yläkerran käytävällä Tinaan.
"Mihis sä oot menossa?" hän kysyi.
"Ulos. Tai siis... No, tonne vaan. Tota..."
En tiennyt yhtään, mitä pitäisi sanoa. En ollut koskaan ennen käynyt missään, joten se varmasti hämmensi Tinaakin, että olin lähdössä paremmissa vaatteissa johonkin illalla.
"Joo, ei sun tarvii kertoa, kunhan pysyt turvassa, huolehdit itestäs ja tuut joskus kotiin", Tina sanoi ja hymyili.
Että minä rakastin häntä. Hän oli ihan paras.
"Kiitti, Tina."
Olin jo ohittamassa hänet, mutta hän vielä pyysi minua odottamaan.
"Hei, Utu. Onks se joku poika?"
Minua huvitti, että hän luuli niin.
"Oliski", naurahdin.
"No luulis nyt et sunlaisellas ois kysyntää. Mut, näytät hyvältä, pidä kiva ilta", Tina sanoi ja tökkäsi minua olkapäähän.
Hymyilin hänelle ja lähdin alakertaan, ja ulos talosta. Vai että kysyntää. Ihan heti.
Bussi tuli ajallaan ja siten päädyin ajallaan myös keskustan bussiasemalle. Unna odotti minua yhdellä reunalla. Hänellä oli isot siniset farkut, joiden lahkeet oli kääritty ja jotka oli nostettu pysymään ylhäällä mustan vyön avulla, sekä keltainen neulottu toppi.
"Utu, sä näytät upeelta!" hän huusi minulle ennen kuin edes olin ehtinyt tervehdysetäisyydelle.
Ensimmäistä kertaa koskaan joku minunikäiseni kehui minua. Näitä ensimmäisiä kertoja nyt oli ilmaantumassa elämääni niin paljon, että minun varmaan pitäisi lopettaa joka ainoan niistä tekeminen niin spesiaaliksi. Mutta tuntuihan se hyvältä. Tosi hyvältä. Kutitti vatsaa ja poskia.
"Säkin", sanoin vähän tietämättä taas, miten päin olla.
Minua jännitti kamalasti. Unna taisi huomata sen, sillä lähtiessämme kävelemään hän ensimmäisenä sanoi:
"Ei sun oikeesti tarvii stressata. Mä en anna niitten ees koskee suhun. Hengaat vaan hyvien tyyppien kans ni kaikki menee hyvin."
Hymyilin hänelle ja vastasin joo. Juttelimme kävelymatkan aikana vähän, mutta joka metrillä minua jännitti aina enemmän.
Ja sitten se oli siinä. Martinien omakotitalo keskustan reunalla. Me tulimme pihaan. Ovelle oli muutamia metrejä. Unna koputti. Siihenastisen elämäni pisimmät sekunnit olivat ne, joina kuulin askeleiden lähestyvän ovea. Sitten se aukeni.
"Unna!" Adam tervehti iloisesti.
Sitten hän käänsi katseensa.
"Ja... sä."
Hän katsoi minua päästä varpaisiin. Unna yritti murhaa katseellaan, joten Adam siirtyi pois oviaukon tieltä ja sanoi:
"No tulkaa sit vissiin sisään."
Unna meni edeltä. Kun minä astuin jalallani eteiseen, Adam katsoi sitä kuin koira olisi juuri juossut suoraan mutaisilla jaloilla valkoiselle matolle. Mutta kun sain kengät jalastani, Unna vetäisi minut mukaansa, enkä ehtinyt enää jäädä itse talon isännän arvosteltavaksi.
Alakerran huone, johon tultiin eteisestä, oli iso ja vaalea. Unna vei minut pöydän äärelle, jolla oli muutama pullo limua sekä kulhoissa sipsiä ja irtokarkkeja.
"Kato, sä oot osannu kuunnella mua, etkä hankkinu viinaa", Unna sanoi Adamille ja heitti suuhunsa pari sipsiä.
"Mistä sä tiiät, etten oo terästäny tota cokista?"
Unna ei vastannut. Sen sijaan hän kysyi:
"Onks muut tullu vielä?"
"Xander ja Aura on yläkerrassa. Ja sit Enni", Adam vastasi ja viittoi kädellään toiselle puolelle huonetta.
Ruskeahiuksinen tyttö istui valkoisella sohvalla.
En tiennyt, kuka hän oli, mutta olin nähnyt hänet silloin, kun Adam oli huutanut hänen peräänsä käytävällä. Alkoi heti tuntua pahalta tuon tytön puolesta. Adamiin retkahtaminen ei voinut olla hyvästä.
"Noni", Unna sanoi katsoen säälivästi Enniin,
"mitä ne sielä ylhäällä tekee?"
"Katottii vaa paikkoja", kuului pirteä ääni.
Vau. Jos olin joskus kutsunut Xanderia pisamaprinssiksi, niin Aura oli kyllä pisamaprinsessa. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy, ja hänen paksut oranssit pitkät hiuksensa olivat auki. Beigen farkkuhameen ja valkoisen topin päälle sopi oudon hyvin liian iso harmaa ruutuflanellipaita. Xander tuli hänen takanaan portaita. Tyttö käveli eteeni ja hymyili.
"Moi, mä oon Aura."
Hämmennyin paljon siitä, että hän tervehti minua ja nosti kätensä. Kättelin häntä kovin kiusallisesti ja jotenkin mahdollisimman nolosti sain suustani tervehdyksen ja nimeni. Hän näytti kuitenkin olevan edelleen yhtä säteilevä, ja hän kehui minun nimeäni nätiksi. Adam pyöräytteli silmiään ja lähti viereltämme, kun oveen koputettiin.
"Hei, tervetuloa", Adam sanoi.
Mielialani laski millisekunnissa, kun näin Levin. Hänen kanssaan tuli ilmeisesti Adette. He tulivat eteisestä. Levin ilme valahti, kun hän näki minut, joten hän heti alkoi puhua.
"Eiks Meo ja Joakim oo täälä vielä? Tuoks ne joitain?"
"Ei niit oo näkyny. Ja kai Meo ainaki tuo jonku mimmin, mut Joakim sano ettei sillä oo ketää jota tuoda", Adam vastasi.
"Onks Meo tulossa?" Aura kysyi.
Levi virnisti tälle.
"Tottakai se on."
Auran ilme happani ja hän kääntyi poispäin mustatukkaisesta pojasta.
Minulla ei ollut mitään hajua, mikä tämä juttu oli. Okei, minulla ei ollut mitään hajua mistään jutuista. Tämä oli ensimmäinen kertani koskaan missään. Tämä oli ensimmäinen juttu, josta minulla oli edes jotain hajua.
Adam meni taas avaamaan oven, ja tällä kertaa sen takana oli Meo, joku tyttö ja Joakim. He tulivat sisään. Meo loi Auralle happamamman katseen kuin Aura oli äsken luonut Leville. Sitten Meo katsoi minuun ja hänen katseensa vihasi minua. Nyt kaikki taisivat olla paikalla.
Ihan kuin olisin katsellut kaikkia muita ulkopuolelta, kuin olisin seissyt katselemassa televisiota. Ei ollut todellisuutta, jossa minä olisin ollut muiden mukana. Mutta sitten Unna laski kätensä olkapäälleni ja kosketus kertoi minulle, että olin olemassa.
"Kaikki on nyt paikalla. Mitä me tehään?" hän kysyi.
"Tää oli sun idea", Adam vastasi.
"Tää on sun talo", Unna sanoi puolestaan siihen.
Levi ja Adam vaihtoivat koko ajan katseita, joiden tiesin liittyvän minuun, sillä välissä he aina käyttivät silmänsä minussa.
"No aletaan pelaamaan sitä helvetin totuutta ja tehtävää tai jotain", Levi sanoi.
Ihan hetken päästä istuimme piirissä siinä olohuoneen lattialla ja Adam oli hakenut keskellemme jonkun tyhjän pullon, jota me pyöritimme. Tai siis kaikki muut paitsi minä. Minuun pullo ei missään vaiheessa osoittanut. Se oli jo pari kertaa kääntynyt minuun päin, mutta joko Levi, Adam tai Meo oli saanut jutun selitettyä niin, että vieressäni istuvista Unnasta ja Aurasta toinen sai kysymyksen.
Peli oli alkanut vähän tylsästi, ja pelkäsin minun läsnäoloni olevan syy sille, etteivät ihmiset viitsineet heittäytyä. Minä latistin tunnelman. Miksi edes olin tullut tänne vain istumaan hiljaa ja pilaamaan kaikkien illan?
Kuitenkin onneksi pian juttu alkoi edetä. Se ei kuitenkaan lopulta ollut enää niin onneksi, sillä Adamin ja Ennin vaihtamat kiihkeät suudelmat eivät olleet kovin mukavia seurata vierestä. Meo ja Levi ehkä kannustivat Adamia, mutta se oli mielestäni tosi outoa. Sen jälkeen Adam tökkäsi Leviä ja sanoi:
"Koita vetää paremmin",
ja virnisti. Levi näytti menevän vähän vaikeaksi, kun Adette katsoi tähän, ja kun heti perään Adamin pyöräytettyä pulloa tulikin Levin vuoro, hänet painostettiin vastaamaan tehtävä.
"Suutele tän huoneen kuuminta tyyppiä."
Levi katsoi suoraan Adetteen ja näytti epävarmalta ja jännittyneeltä. Se oli outoa. Olin aina luullut, että koulun suosituin tyyppi oli niin varma ja kova kuin ulkokuorikin, mutta oikeasti se taisikin olla noin helppo murtaa. Kivat Adetelle.
Mutta heidän suutelemistaan ei ollut yhtään mukavampi katsella kuin Adamin ja Enninkään. Ja oli yhtä kiusallista kuunnella Adamin kehuja ja noniin asiaa -tyhmiä juttuja, kun se oli loppunut.
Sen jälkeen peli alkoi käydä tehtävien osilta vähän liian fyysiseksi ja totuuksissa alettiin kyselemään ihmisten body counteja. Minä halusin pois, mutta muilla oli hauskaa. He nauroivat ja tuntuivat unohtaneen sen, että olin paikalla.
Unna välillä katsoi minuun. Yritin hymyillä hänelle, jottei hän turhaan huolestuisi minusta.
Mutta sitten tapahtui se, mitä olin koko ajan pelännyt. Pullo pyörähti tarkalleen minuun, niin keskelle, ettei voinut edes keplotella pois siitä sanomalla, että se olisi Auran tai Unnan puolella. Kaikki olivat hiljaa. Kukaan ei kysynyt minulta totuus vai tehtävä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Unna kääntyi puoleeni ja avasi suunsa:
"Totuus vai tehtävä?"
"Ei kukaa haluu tietää. Ei mun tarvii olla mukana tässä", sanoin ja kehenkään vilkaisematta nousin ylös ja lähdin kävelemään pois.
"Utu", Unna sanoi ja nousi hänkin ylös, mutta heilautin kättäni yrittäen kertoa hänelle, ettei hänen tarvinnut seurata minua.
Halusin mennä yksin jonnekin, mutta tiesin, ettei Unna olisi päästänyt minua lähtemään kotiin. Päätin mennä yläkertaan. Tuskin hyvä idea, mutta tämä ilta oli muutenkin yksi iso huono idea, joten ihan sama. Nousin portaat ja menin etsimään jotain paikkaa, jossa potea tätä pahaa oloa.
Ensimmäisen oven takana oli huone, jonka kuvittelin heti olevan Adamin. Se oli vähän sotkuinen, mutta yllättävän siisti hänen huoneekseen. Suljin oven tosi nopeasti, jotten tuntisi syyllisyyttä toisen huoneen salaa tutkimisesta. Enkä muutenkaan mielelläni menisi Adamin huoneeseen olemaan yksin, sillä jos peli jatkuisi samaan malliin, ei menisi kauaa kunnes itse huoneen omistaja paukkaisi paikalle kieli aika todella syvällä Ennin kurkussa. Tai sitten hän luovuttaisi mahdollisuuden Leville ja Adetelle. Menisi sinne sitten kuka tahansa, minä en ainakaan mennyt.
Toisen huoneen ovea en edes ehtinyt avata, kun Unna avasi sen puolestani ja vetäisi minut sisään.
"Älä hätyytä mua, ei muakaan kiinnosta kattoo ku ne suurinpiirtein syö toisiaan tuolla."
Istuimme valkoiselle matolle. Ympäri huoneen oli lipastoja ja hyllyjä.
"Tää on niitten turha huone, jossa ne säilyttää vähän kaikkea. Ollaan joskus pelattu täällä jotai lautapelejä", Unna vastasi kysymykseen, jota olin ajatellut, mutten esittänyt.
Nyökkäsin. Istuimme ihan hiljaa emmekä edes katsoneet toisiimme. Tai ainakaan minä en katsonut Unnaan. Hän saattoi katsoa minua.
"Onks sul huono olla?"
Nostin katseeni. Unna näytti ystävältä. Ystävältä.
"Vois paremminki mennä", sanoin.
Ja sitten hän halasi minua. Minä säikähdin sitä, mutten työntänyt häntä pois. Enkä kyllä halannut takaisinkaan.
"Älä enää välitä niistä. Mä en päästä niitä enää kiusaamaan sua. Ikinä."
"Mut ku", aloitin,
"mä oon täälläki vaa latistamassa niitten tunnelman. En mä kuulu tänne."
Unna katsoi minuun edelleen kädet ympärilläni. Hänen halauksensa oli lämmin.
"Ne ei koskaan opi, jos ne ei saa tutustuttua suhun. Se tapahtuu ajan myötä, ja mä lupaan pitää huolta, et se sattuu suhun mahollisimman vähän."
Minä en osannut hymyillä. Sieluni hymyili, mutta ulkokuoreni vain hämillään tuijotti tyttöä, jonka olin tuntenut viikon, ja joka nyt jo tuntui minulle tärkeämmältä ihmiseltä kuin melkein kukaan koskaan.
"Lupaatsä kans olla mun ensimmäinen oikee ystävä?"
Kysymys tuntui tosi tyhmältä sanoa. Mutta minä ihan oikeasti tarvisin häntä. Olin nyt jo alkanut luottaa häneen. Vähän. Hän oli minulle kiva. Hän oli ainoa, joka koskaan oli ollut minulle kiva.
"Muru, tottakai mä lupaan", hän sanoi ja hymyili minulle aidosti.
Olisiko aikaista sanoa, että minä rakastin häntä? Minä oikeasti rakastin häntä. Hän oli maailman paras ihminen. Hän oli maailman rakastettavin ihminen. Mutta minä silti vain tyydyin hymyilemään hänelle.
"Ja nyt me voidaan pitää hauskaa ilman noita. Mä en todellakaan tarvii mun silmille niitten nuolemista", Unna naurahti.
"Todellakin."
Ja me aloimme puhumaan ihan kaikesta, mutta vain positiivisista asioista, emmekä ollenkaan suutelemisesta. Meillä oli tosi hauskaa.
Makasimme selällämme lattialla, kun oveen koputettiin. Unna kutsui tämän sisään, ja Aura avasi oven.
"Saaks tulla?"
Unna nousi istumaan.
"No eihän niitä nyt kukaan jaksa katella, meillä on täällä paljon kivempaa. Suomeks, tuu vaan."
Minäkin nousin istumaan ja Aura taas istui alas.
"Ei se niitten peli varmaa muutenkaan enää pitkään kestä, ku ainaki Adam ja Meo varmaa kohta räjähtää jos ne ei pääse tositoimiin, Adamin sanoin", hän sanoi.
"Eiks Levi sitte?" kysyin, enkä edes tiennyt, miksi kysyin.
"No se oli vähä outo. Adette se niistä kahesta innostuneemmalta näytti. Eikä makuuhuoneita vissii oo ku kaks muutenkaa", Aura sanoi ja kävi selälleen maaten matolle.
Meidän ei olisi edes tarvinnut nousta äsken. Kiva. Mutten halunnut enää mennä takaisin lattialle makuulle. Jäin siis istumaan.
"Mistä te juttelitte täälä? Tuola juteltiin tosi paljon seksistä. Se oli kovin... epämiellyttävää. Ja heteroa."
Hämmennyin. Siis oliko Aura...?
"Joo, mä oon lesbo, hauska tutustua", hän naurahti vastaten esittämättömään kysymykseeni, hänkin varmaan luki ajatuksiani, ja nosti kätensä ilmaan ja itsensä pystympään.
Tartuin hänen käteensä jo toista kertaa tänään. Tämä oli paljon epähämmentävämpi tervehtiminen. Se oli ihan hyväkin tehdä uudestaan.
"Joo, mä oon homo, kuin myös", sanoin tarttuen hänen käteensä ja sitten romahtaen nauramaan.
"Kato nyt Utu, sun ympärillä on kivojaki tyyppejä", Unna sanoi.
"Aika ihanaa. Aika ihanaa etten oo ainoo epähetero", sanoin.
"Eikö ookki? Epäheteroiden ympäröimänä on kovin usein paljon kivempaa ku heteroiden. Mulla on paljon epäheterokavereita. Täällä, ja sit kans tyyppei jotka asuu kauempana. Tai no pari tyyppiä. Ja mun tyttöystävä. Ja mul on ihan sairaan ikävä sitä", Aura puheli ehkä lähinnä itselleen.
Hän taisi pitää puhumisesta. Tai sitten hän ei ollut nähnyt epäheterokavereitaan ja voinut puhua heille, joten hänellä oli nyt patoutumia, joita purkaa.
"Sulla on tyttöystävä? Onks kaukosuhde rankka?" kysyin.
"On se. Ja sen takii mä ekalla kerralla feidasinki sen. En halunnu kaukosuhteeseen, vaikka olin sata prossaa rakastunu siihen. Ja kaduin sitä. Ku näin meiän, okei, heterofrendien kaukosuhteen, ja se toimi, ni mä menin tapaa sitä tyttöö ja..."
Aura katsoi meihin, kun tauotti hetkeksi juttelunsa. Hän taisi tajuta, että puhui lähes tuntemattomalle ihmiselle heti kamalan paljon.
"...mut mä en nyt haluu kaivata sitä. Totta kai mä kaipaan sitä koko ajan, mut meiän ei tarvii jutella siitä. Puhutaan vaikka jostain muusta", hän hymyili.
Minua ei edes haitannut, että hän puhui paljon. Kerrankin joku edes puhui minulle. Ja Aurakin oli niin kiva.
"Mut mikä se juttu Meon kans sitte on? Onks se yrittäny joskus iskee sua?" halusin tietää.
Aura nauroi.
"Joo. Voit vaan kuvitella sitä hetkeä, ku se siinä yrittää onnistua, ja minä ja mun umpihomot sisälmykset seistään siinä tosi mukavissa fiiliksissä. Ja et usko, Meo yritti viel kaks kertaa uudestaan."
Oveen koputettiin taas.
"Joku muuki kyllästy siihen peliin", Unna sanoi ja nousi avatakseen oven.
Sen takana seisoi Adette, joka säteili.
"Tulin ettii teitä. Mihin te katositte?"
"Öö, eiks se peli sustaki alkanu käymää liian seksuaaliseks, muru?" Unna kysyi.
Adette astui huoneeseen ja vetäisi hiuksensa korvan taakse.
"No vähän... Mut ei se ehkä ollu nii huono juttu kuitenkaan."
Oli se. Kun katseli teitä nuolemassa toisianne, tuli vähän ulkopuolinen olo.
"Niih", Aura huokaisi.
"Adette? Mihin sä menit?"
Voi luoja. Levin ääni. Me emme tarvinneet häntä nyt ollenkaan.
Mutta silti, siinä hän nyt oli, huoneen ovella ja katsoi meitä. Adette kikatti, kun Levi laittoi käden hänen lantiolleen.
"No mikä vitun kerho teillä täälä on?" hän kysyi.
Pyöräytin silmiäni ja luovutin. Kaaduin makaamaan selälleni lattialle. Ihan sama.
"Ja mitä se sulle kuuluu, muru?" Unna kysyi ja jatkoi vielä,
"jos meil on tääl hauskaa ilman teitä, ni onks se teiltä pois? Ainakaa me ei täälä pyöritä toistemme päällä kielet toistemme kurkuissa."
"Mitä toi on meinaavinaan?" Levi kysyi.
"Sitä vaa et me ei ees käsketty teit hankkimaa huonetta. Me ite hankittiin semmonen."
Unna hymyili ihanaa hymyä, joka näytti tyrmäävän Levin täysin. Minun teki mieli nauraa. Nauraa! Se oli niin kivaa. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni minä olin sillä puolella, joka olisi saanut nauraa Levi Carterille, joka oli kiusannut minua vuosia.
"Adette, eiks me mentäis takasin? Jätetään nää homot tänne keskenään", Levi sanoi sivuuttaen Unnan ja katsoi Adetteen.
"Toi oli kohteliaisuus", Aura sanoi lattialta minun vierestäni ja naurahdin sille.
Levi katsoi meihin vihaisena.
"Mennääks me?" hän kysyi uudestaan Adetelta.
"Mennään vaan", Adette vastasi hymyillen Leville ja käveli tämän ohi ulos huoneesta.
Ennen kuin Levi lähti, hän vilkaisi vielä meihin kaikkiin. Hänen katseensa kävi minussakin, mahtoi jäädä minuun hetkeksi ja kääntyi pois.
"Varottakaa meitä sit ku meiän on paras lähtee. Me ei haluta kuulla!" Unna huusi hänen peräänsä.
Ja me kaikki nauroimme. Hänelle. Levi Carterille. Jopa minä.
"Utu, oota vaan ekoja bileitä. Tää kaikki on sata kertaa pahempaa ku kaikki on kännissä."