☁️
Minun onnekseni en ollut törmännyt koko eilisenä päivänä Levin porukkaan, ja nyt oli perjantai, enkä vielä tänäänkään ollut nähnyt heitä. Jos hyvä onneni jatkuisi, saisin taas olla neljä päivää peräkkäin ihan rauhassa. Mikä unelmien täyttymys.
Viimeisen tunnin jälkeen minä kävelin ulos yhden aulan sivuovista. Sillä puolella koulua harvoin kukaan hengasi, joten toivoin, että siltä puolelta lähdettyäni saisin viimeisetkin minuuttini tätä viikkoa ärsyttävät ihmiset -vapaata aikaa.
Minun oli tarkoitus vielä ennen bussin lähtöä mennä ostamaan itselleni mansikoita. Oikeasti, meidän pihallamme kasvoi varmaan miljoonaa eri marjaa ja hedelmää, muttei mansikkaa. Minun piti aina ostaa niitä itse.
Kun olin avannut molemmat lasiovet, mennyt portaat alas ja astunut asfaltille, näin tiiliseinää vasten nojaavan kenenkäs muunkaan kuin Levi Carterin porukoineen. Voi luoja. Käännyin mennäkseni toista reittiä.
"Hei Utu, oota!"
En suinkaan hämmentynyt siitä, että kuulin sen lauseen, vaan siitä, ettei huutaja ollut Levi tai Adam tai Meo. Se oli Unna, ja hän juoksi minut kiinni ja laski kätensä olkapäälleni.
"Meillä on sulle asiaa", hän sanoi.
"Miks ihmeessä? Jos se koskee sitä, mitä yleensä, ni en aio kuunnella."
Käänsin itseni pois Unnan käden alta, mutta hän ei antanut minun mennä.
"Se ei koske."
Mitä ihmeen muuta se sitten koskisi?
"Tulkaa, pojat!"
Kaipa tämänkin näytelmän voisi sitten katsella. Levi kärkenä he kaikki tulivat Unnan taakse vakavat ilmeet kasvoillaan. Ainoastaan Xander tuli Unnan vierelle, muut jäivät heidän taakseen. Adam tarkasti, ettei kukaan katsonut.
Mistä ihmeestä tässä oli kyse? Unna päätti selittää.
"Mä oon pahoillani, et mä pidän näitä kusipäitä tärkeinä mulle. Mä toivon, Utu, et sä annat mulle anteeks."
Mitä. Hemmettiä.
"Joo, okei", vastasin hämmentyneenä miettimättä sitä sen enempää.
Mitä edes oli tapahtumassa?
"Näilläki ois sulle jotai sanottavaa", Unna vilkaisi poikiin pyytävästi.
Levin kasvoilta näki, ettei hän halunnut sanoa mitään. Tai siis hän ei halunnut sanoa mitään positiivista. Aivan varmasti hänen suustaan olisi tullut sitä sama vanhaa, jos Unna ei olisi ollut siinä.
Ei tämä voinut olla todellista. Joku koulun suosituimman jengin jäsenistä oli minun puolellani.
"Joo", Levi sitten avasi suunsa, muttei hänen ilmeensä muuttunut mihinkään,
"sori."
Sori?
Unna nosti kulmakarvojaan muille. Minä seisoin voimatta liikkua.
"Joo, multa kans", Adam sanoi seuraavaksi.
"Multaki."
"Ja multa."
"Noni, ei se ny niin vaikeeta ollu. Nyt meiän pitää vaa laittaa tää uus juttu käytäntöön, ettette enää kiusaa Utua. Aika kasvaa aikuisiks", Unna totesi ja taputti kätensä yhteen.
MITÄ? Mitä hän sanoi? Ettette enää kiusaa Utua. Mahdoton ajatus. Tämä ei tapahtunut oikeasti.
"Joo joo, tottakai", Levi lupasi kasvoillaan tekopyhä ilme, hymyntapainen.
En uskonut häneen hetkeäkään.
"Me ollaan sitte varmaa valmiita?" Adam kysyi.
"Kai me ollaan", Unna sanoi ja kääntyi vielä minun puoleeni.
Hän puhui hiljempaa.
"Muru, jos nää viel koskee suhun sormenpäälläkään, ni sun pitää kertoo mulle, okei?"
Yhtäkkiä Unna puhui minulle kuin olisimme olleet ylimmät ystävykset koko elämämme ajan. Minä vain nyökkäsin. En osannut muutakaan.
"Okei, hyvä, mennään sitte."
Jäin järkytyksestä paikoilleni, kun Unna lähti kävelemään poispäin ja Xander seurasi häntä samassa tahdissa. Muutkin lähtivät heidän peräänsä.
Melkein naurahdin ääneen.
Kun Unna ja Xander olivat ehtineet kulman taakse, ne neljä poikaa tulivat takaisin minua kohti. Nyt piti kääntyä ja lähteä pois, mutta ennen kuin ehdin edes ottaa paria askelta, Levi oli jo juossut luokseni. Löysin itseni seinää vasten heitettynä Levin pidellessä minua rinnuksista.
"Älä luulekkaan, et me lopetettais yhtään mitään", hän murahti,
"jos sä meinaat kertoo Unnalle yhtään mitään tästä, tai yhtään mistään, me hakataan sut."
Suljin silmäni. Hengitin kerran syvään ja silmät jälleen avatessani sanoin:
"Joo, en mä kerro Unnalle."
Opittu tyyni äänensävy, joka peitti inhotuksen.
"Onks selvä kans?" Levi kysyi ja työnsi minua vielä kovemmin vasten tiiliseinää, josta varmasti jäisi väriä valkoiseen paitaani.
Yritin katsoa kaikkialle muualle, paitsi Levin kasvoihin, jotka olivat ihan liian lähellä omiani.
"On."
Nyt hän hellitti otteensa. Tipuin maahan jaloilleni ja aloin suoristaa paitaani tulleita ryppyjä.
"Sä et puhu Unnalle tai Xanderille. Sulle käy huonosti", Levi uhkasi.
Katsoin maahan.
"Vitun homo."
Minua tönäisi ainakin kolme eri ihmistä yhtä aikaa ja kaaduin asfaltille istualteni. Nostaessani katseeni Levi vilkaisi minuun vielä kerran ja kääntyi sitten lähteäkseen Adam, Meo ja Joakim vanavedessään.
Tietysti tässä kävi näin. Ei ollut mahdollista, että he pyytäisivät minulta anteeksi, se ei ollut mahdollista koskaan.
Paha mieli nousi. Minua ärsytti. Ja väsytti. Mikään ei koskaan muuttunut. Tämä oli maailma. Tämä oli kohtaloni. Minun teki oikeastaan nyt vain mieli käydä makaamaan siihen maahan ja odottaa, että alkaisi sataa. Tänään kai pitäisi alkaa sataa. Vesi voisi huuhtoa kaiken tämän pois päästäni, ja minun tekisi taas mieli mennä ostamaan mansikoita.
Minä kuitenkin nousin ylös ja putsasin hiukan vaatteitani. Minulla oli valkoinen college-paita ja vaaleanpunainen yli polvien ulottuva hame. Sukkani olivat tänään normimittaiset, mutta nekin olivat melkein valahtaneet liian alas kohti valkoisia tennareitani. Jos en koskaan olisi pukenut hametta kouluun, olisiko paitani selkämys koskaan punoittunut tiilistä?
Mutta äiti, jolla oli lempeä hymy ja joka ei tiennyt mitään tästä kaikesta, odottaisi minua kotona. Hetken häntä ja hänen pitkää työpäiväänsä ajatellessani päätin jaksaa mennä ostamaan itseni lisäksi mansikoita myös hänelle.
°
Noustessani pois bussista minulla oli vielä kävelymatkaa kotiin. Koko matkan minä kannoin kahta mansikkarasiaa käsissäni. Ensin minun täytyi kävellä hetken matkaa hiekkatietä, kunnes päädyin puutarhan porteille, ja siitä vielä kävelin koko pihan läpi talolle.
Tulin eteiseen ja heitin kengät pois jaloistani. Kävellessäni alakerran käytävälle Eva tuli minua vastaan. Hän oli vanhempi nainen, joka oli asunut meillä niin kauan kuin muistin. Meillä oli pieni perheyritys, myimme erilaisia marjoja ja hedelmiä ja pidimme kesäkahvilaa, ja ihmiset saivat tulla kiertelemään puutarhaammekin. Eva oli taloudenhoitajamme. Olin aina pitänyt hänestä.
"Oih, Utu, oletpas sä nättinä tänään!"
Naurahdin hyväntuulisesti. Edes joku kehui minua.
"Kiitos. Haluutko mansikan?"
Ojensin toisen rasian häntä kohti ja hän otti yhden.
"Onpa hyvää! Sun äiti on muuten hakemassa Tinaa. Hän on aloittamassa työt huomenna", Eva sanoi.
Tina otti kesäisin vastuun kahvilasta ja sen leivonnaisista. Hän oli huomattavasti nuorempi kuin Eva, muttei hän ihan minunikäisenikään ollut. Minä pidin hänestäkin, hän oli ihana. Sillä nyt oli toukokuu, kahvila oli aukeamassa kesää varten. Tina oli tulossa tänne asumaan! Vihdoinkin minulla olisi lisää juttuseuraa iltaisin.
"Ihanaa! Onko äidillä töitä vielä tänään? Luulin, et se sano tekevänsä tänään kauheesti paperihommia."
"Joo, kyllä on. Lähti tauoksi hakemaan Tinan. Mutta, mene sinä vaikka tekemään läksyt, kyllä me aikuiset pärjätään huushollin hoidossa", Eva hymyili.
"Varmasti?"
"Varmasti. Nyt hopi hopi, nuori mies", Eva hoputti minua.
Okei okei. Yläkertaan. Kävin ensin viemässä ostamani mansikat keittiöön, ja sitten kävelin portaat ylös ja päädyin yläkäytävälle, jossa avasin oman huoneeni oven. Heitin ensimmäisenä kangaskassini työtuolille. Itse rysähdin kaikki raajat levällään keskelle sänkyäni.
Selvisinhän minä siitä hemmetin viikosta. Olin ollut vain kolme päivää koulussa, ja yhden niistä sain viettää täysin törmäämättä Leviin ja kumppaneihin. Silti tuntui siltä kuin tämä viikko olisi kestänyt vähintään kolme viikkoa. Ehkä se johtui siitä, mitä tänään oli tapahtunut.
Pyyhin silmäni ennen kuin ne ehtivät kostua. En minä halunnut itkeä nyt. Jos Tinakin oli tulossa tänään, en halunnut ensimmäisenä joutua keksimään tekosyitä sille, miksi silmäni olivat punaiset.
Niin, edes äiti ei tiennyt siitä, että minua kiusattiin. Me olimme aina puhuneet toisillemme ihan kaikesta, mutta oli yksi juttu, josta hän ei koskaan ollut saanut tietää. Kiusaaminen. Edes opettajat eivät tienneet siitä, ja sen vuoksi äitikin oli säästynyt informaatiolta. Minä en koskaan puhunut siitä, ja jotenkin kaikki oli aina tapahtunut niin salassa, ettei kukaan ollut puuttunut siihen. Oli mahdotonta käsittää, miten se oli muka mahdollista.
Minä tiesin, että oli tyhmää olla kertomatta kenellekään. Minä silti jätin kertomatta kenellekään.
En halunnut joutua keskustelemaan opettajien tai koulupsykologien enkä varsinkaan Levin, Adamin tai Meon kanssa. Oli paras, ettei asialle tehnyt kukaan mitään. Kyllä minä pärjäisin vielä koulujen loppuun, sillä olihan minä pärjännyt tähänkin asti. Kun pääsisin lukiosta, voisin elää loppu elämäni rauhassa. Kaksi vuotta enää.
Yhtäkkiä puhelimeni värähti. Oikeastaan se ei värähdellyt kovinkaan usein, sillä en snäpännyt kovinkaan monelle ihmiselle. Ainoastaan äiti saattaisi laittaa minulle viestiä, eikä minulla ollut montaakaan sovellusta, joista tulisi ilmoituksia.
Nostin kännykkäni katsoakseni, mitä siellä tapahtui, mutta samassa oveeni koputettiin.
"No?"
Ovi raottui ja Tinan vaaleat kasvot kurkistivat sisään.
"Moi Utu", hän sanoi ja käveli huoneeseen.
Tinan tummanruskeat hiukset oli solmittu päälaelle nutturalle. Hyppäsin ylös sängyltä halaamaan häntä. Halauksen jälkeen hän jätti kätensä hartioilleni.
"Annas kun nyt katon sua", hän sanoi, ja minä pienesti hymyillen tuijotin lattiaa hänen skannatessaan minua katseellaan,
"näytät upeelta. Ja sulla on niin upee tyyli, edelleen!"
Sitten hän nosti toisella kädellään leukani ylös.
"Sun kasvot on vielä komeemmat ku ennen."
"Hei, älä nyt viitti", naurahdin.
"Mut totta se on. Kyllä sun äidillä on upee poika. Päivällistä on muuten alhaalla kuudelta, etkä tasan tuu myöhässä", Tina sanoi.
Oli niin hänen tapaistaan muuttaa aihetta täysin kesken puhevuoron.
"Joo, en tasan tuu myöhässä", vastasin.
"Hyvä."
Sitten hän virnisti minulle ja lähti, osasi jopa laittaa oven perässään kiinni. Naurahdin vielä itsekseni äskeiselle. Oli niin ihanaa, että Tina oli jälleen täällä.
Lysähdin sitten takaisin sängylle avaamaan puhelimeni. Snapchat-ilmoitus.
Unna <3 lisäsi sinut kaveriksi. Sano hei!
Sanoin mitä melkein ääneen. Avasin sovelluksen, ja minut lisänneet -listalla ylimmän nimen alla luki hausta. Oliko Unna oikeasti etsinyt itse minut snapchatista. MIKSI? Oli miten oli, lisäsin hänet takaisin ja heitin sitten puhelimen pois kädestäni.
Makasin siinä keskellä sänkyä ja tuijotin kattoa ikään kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. Ehkä puhelin värähtäisi uudelleen tai jotain. Viiden minuutin kuluessa mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja aloin miettiä, että olisi ehkä parempi tehdä kaikki koulujutut nyt, jottei niistä tarvitsisi huolehtia viikonloppuna.
Kun aloin tekemään niitä, salaa edelleen toivoin, että puhelin värähtäisi uudestaan. Toivoin niin koko sen ajan, mutta edelleenkään siinä vaiheessa, kun olin onnistunut viimeisessä ruotsintehtävässä, puhelimeni ei ollut kertaakaan värähtänyt.
Päivälliseen oli vielä aikaa, joten menin takaisin sängylle makaamaan toimettomana. Jos vain se puhelin värähtäisi edes kerran, ja saisin jotain kiinnostavaa, saisin jotain uutta elämääni, tai ihan mitä tahansa. Voisiko se nyt vain värähtää?
Samassa se tapahtui. Minulla oli varmasti kykyjä hallita maailmaa mielelläni. Mutta se oli nyt värähtänyt. Otin sen käteeni toiveikkaana. Se oli juuri sitä, mitä olin koko ajan alitajuisesti sen toivonutkin olevan. Snapchat-ilmoitus.
Käyttäjältä Unna <3
Hän ei ollut lähettänyt minulle kuvaa, hän oli lähettänyt minulle viestin. Käteni tärisivät. Kai se oli ihan normaalia jännittää viestin avaamista ihmiseltä, joka oli vuosia kuulunut porukkaan, joka kiusasi minua?
Sovellus avautui.
Unna <3:
moi utu!
Niinkin pieni, yksi pieni tervehdyssana ja minun nimeni. Minä vastasin siihen tärisevin käsin. Sen jälkeen hän kysyi minulta, miten minulla meni. Minä vastasin siihen tärisevin käsin, ja kysyin häneltä takaisin. Sitten hän kysyi, olinko varmasti ok ja olivatko Levi ja muut vielä sanoneet minulle jotain hänen ja Xanderin lähdön jälkeen. En tietenkään voinut kertoa Unnalle totuutta. Enhän? Levihän oli uhannut hakata minut, eikä hän ennenkään ollut pettänyt lupaustaan.
Minä valehtelin hänelle. Sitten hän sanoi toivovansa, että kertoisin hänelle heti, jos Levi ja muut vielä häiritsisivät minua. Ja sitten hän kutsui minua muruksi. Se tuntui oudolta, vaikka tiesin hänen tekevän sitä kaikille. Se nosti pienen hymyn kasvoilleni.
Me keskustelimme siihen asti, että kello oli kuusi, ja lähdin alakertaan päivälliselle. Kun tulin sinne ennen kuin kello löi 18.01, Tina sanoi olevansa ylpeä minusta. Istuuduin alas.
"Viimein kaikki taas saman pöydän ääressä, perhe koossa", äiti sanoi,
"kiitos muuten mansikoista, rakas. Miten koulussa meni?"
Hymyilin äidille sanoakseni äänettömästi ole hyvä, ja peittääkseni sen, että keksin tässä hetkessä valheen.
"Hyvin", vastasin ja otin lautaselleni ruokaa.
"Muuten, onko sulla paljonki koulukavereita?" Tina kysyi.
Voi ei. Hänkin tiesi, etten koskaan ollut tuonut ketään tänne. Minun piti keksiä tapa, jolla päästä tilanteesta mahdollisimman vähin valhein.
"Öhm... No..."
"Jos siellä on yhtä siistejä tyyppejä kuin sinä, sulla on varmasti paljon kavereita", äiti sanoi.
"Todellakin!" Eva komppasi.
He hoitivat keskustelun puolestani. He alkoivat spekuloida sitä, miksen koskaan tuonut ketään kotiin. He sanoivat jotain siitä, kuinka minä olin mielelläni yksin koulun jälkeen, ja varmaan vietin aikaa ystävieni kanssa muualla kuin täällä. Oikeastaan en kuunnellut, sillä yritin keksiä pakotietä mihin tahansa muuhun keskustelunaiheeseen.
"Me taiettiin poiketa kysymyksestä. Niin, Utu, onko sulla paljon kavereita?" Tina kysyi sitten.
Avasin suuni valmiina sanomaan jotain, mutten vielä ollut keksinyt, mitä. Hiljaisuus kesti hetken. Odotin pääni kertovan minulle, mitä sanoa. Minä ainakin puoliksi päätin sen, ja aloitin:
"Oikeestaan, mulla..."
Samassa puhelimeni värähti ja nopeasti tarkistin, mikä ilmoitus se oli. Unna oli lähettänyt minulle taas viestin. Pienen hymyn saattelemana sain lauseeni loppuun.
"...on kavereita, joo."
Keskustelu vaihtui nopeasti johonkin muuhun, kun he olivat saaneet hyvän heidän odottamansa vastauksen kysymykseensä. He keskustelivat koko ruokailun ajan lähinnä kolmistaan, kun minä pyörittelin haarukkaani kädessäni ja mietin, milloin olisi sopivaa lähteä pöydästä ja mennä takaisin keskustelemaan Unnan kanssa.
Se hetki tuli vähän ajan päästä. Sanoin kiitokset ja lähdin huoneeseeni. Rysähdin jälleen sängylleni ja avasin puhelimeni. Siinä minä makasin ainakin neljä tuntia.
Keskustelumme oli alussa vielä aika pientä, mutta joskus yhdeksän aikaan siitä alkoi tulla jopa aika syvällistä. Kun sitä oli kestänyt yhteentoista asti, me molemmat aloimme selvästi väsyä. Vaatteeni, joissa olin viettänyt koko päivän, alkoivat hiertää tosi epämukavasti. Unna toivotti minulle hyvää yötä, ja minä sanoin sen hänelle takaisin ja menin suihkuun.
Kun olin menossa nukkumaan, en voinut keskittyä sarjaan, jota yritin läppäriltäni katsoa. Päässäni pyöri vain se, miten hämmentävää oli ollut keskustella Unnan kanssa. Hän oli ihan oikeasti ihan mahtava tyyppi.
Lopulta luovutin kesken jakson, ja sitten tuijotellessani hämärtyvässä huoneessani kattoa mietin vain, halusiko Unna oikeasti tutustua minuun kunnolla ja olla ystäväni. Se olisi uutta. Olin varmaan jutellut hänen kanssaan yhdessä illassa enemmän kuin juttelin sille elämäni ainoalle ystävälle koskaan yhteensä.
Ystävystyminen jonkun kanssa olisi ihanaa. Ehkä elämäni yksinäiset kesät voisivat olla takana päin.