ᴜᴛᴜ
...
☁️
Nimeni oli Utu, enkä edes tiennyt, oliko se pojan nimi. Okei, tässä nykymaailmassa ei välitetty siitä, oliko lapsi kumpi vaan vai ei kumpikaan, ja nimi vain annettiin sen mukaan, mikä hänelle sopi. Minä kyllä pidin siitä ajatuksesta, todellakin, mutten pitänyt nimestäni.
Olin kuullut äidiltä selityksiä nimelleni ihan aina. Kuinka syntymäni päivänä oli ulkona ollut kaunis utuinen ilta, ja vielä silloinkin, kun minut oli tuotu kotiin, pellon päällä oli nukkunut se sama utu yhtä sikeästi kuin minäkin. Myös minun harmaat silmäni olivat kuulemma yksi syy nimelleni, se miten ne näyttivät niin kauniin utuisilta.
Vaikka tarina nimen takana olisi ollut kuinka kaunis ja uniikki ja upea äitini mielestä, sitä eivät muut koskaan kyselleet ennen kuin he kiusasivat. Erikoinen etunimeni ei koskaan ollut jäänyt keneltäkään huomaamatta. Varmaan joka ikinen edes vähän ystävällinen opettajani oli kehunut sitä, mutta kaikki minun ikäiseni ja vähän vanhemmat ja nuoremmat ja melkein kaikki olivat aina kiusanneet minua siitä.
Ja vielä sen lisäksi, että etunimeni oli Utu, minun sukunimeni oli Jäkälä. Että kiva, olin yksi täysi luontodokumentti koko poika.
Päiväkodista asti aina tähän päivään saakka olin kuullut päivittäin siitä, kuinka olin neiti, minulla oli tytön nimi, ja olin vain yksinkertaisesti tyttö, koska minunlaiseni ei voinut olla poika. Ja sen jälkeen, kun olin kuullut nimestäni väännettyjä haukkunasanoja, kuulin siitä, että olin homo. Ja homo oli heti, kun oli poika ja laittoi hameen päälleen. Tai pinkin paidan. Sillä ei oikeasti ollut mitään merkitystä, että pidin miehistä.
He ei eivät sentään tienneet, että isäni oli kuollut. Senkin he varmaan jotenkin linkittäisivät siihen, ettei minusta ollut kasvanut miehekäs mies, vaan tyttömäinen homppeli.
Äiti aina painotti sitä, ettei missään nimessä ollut mennyt naimisiin isän kanssa tämän suvun rahan takia, vaan sen, minkälainen ihminen hän oli ollut. Hän aina sanoi, että monista muista hänen tuntemistaan rikkaista ihmisistä poiketen isän suku oli ihan aina lahjoittanut hyväntekeväisyyteen niin paljon kuin pystyi, kuten me teimme edelleen. Bare minimum, mutta menköön.
Jos kiusaajat tietäisivät sen salaisuuteni, että asuin paikkakunnan kalleimmassa talossa, joka oli myöskin isän suvun perintöä, he varmaan ensimmäisenä miettisivät, miksen puhunut siitä. Sen jälkeen he keksisivät jotain, mikä siinä oli huonoa, ja alkaisivat haukkumaan minua siitäkin. Toisaalta, ihan sama.
Minulla oli kerran pienempänä ollut ystävä, jolle olin avautunut elämästäni. Kun ala-asteen kiusaaminen oli jo mennyt siihen pisteeseen, että minä tosissani vihasin itseäni, minä kerroin hänelle. Hän lohdutti minua sanomalla, että minun oli mahdotonta ajatella niin, koska minullahan oli täydellinen elämä. Asuin suuressa talossa, jossa oli suuri puutarha, ja minulla oli paljon rahaa.
Siinä vaiheessa tajusin, että oikeasti kaikki mitä minulla oli, oli suuri talo, suuri puutarha ja paljon rahaa. Sillä enää minulla ei ollut myöskään yhtäkään ystävää. Hyvänpäiväntuttuja ehkä enintään, muttei oikeastaan heitäkään.
Kun totta puhutaan, nykyään minä en enää oikeastaan paljon välittänyt. Mistään. Siksi, että olin kasvanut siihen jokapäiväiseen solvaamiseen, minua ei enää jaksanut kiinnostaa. Kävelin aina vain ohi. Joka kerta se tietysti tuntui vähän pahalta, varsinkin, jos minuun käytiin käsiksi. Inhosin sitä, että joku koski minuun.
Mutta keitä sitten olivat nämä suurimmat kiusaajat, koulun kovin ja suosituin porukka?
Oli tämä paha poika, joka löytyi jokaikisestä koulusta ja joka hengasi aina koulun suosituimmassa porukassa. Adam Martin, tummahiuksinen, ruskeasilmäinen, treenatun kropan ja ruskettuneen ihon jätkä, jossa vähintään joka toinen koulun tyttö näki jotain hurmaavaa, minkä takia he aina alistuivat sekaantumaan häneen. Onneksi kaikki heistä lopulta saivat tietää, millainen kusipää hän oli, mutta valitettavasti vasta sen jälkeen, kun he olivat jo itkeneet hänen takiaan pari viikkoa ja syyttäneet itseään.
Sitten oli se, joka vain roikkui mukana ja teki kaikkea, mitä muut käskivät, Joakim Linnavirta. En ollut koskaan kuullut hänen puhuvan mitään. Hän oli vain se, joka seurasi sivusta vaaleita hiuksiaan näpräten. Hänen ihonsa oli aina todella kalpea, mikä varmaan teki hänestä sen näköisen, ettei hän edes nauttinut olostaan. Hän oli porukan pään kaveri ala-asteelta, minkä takia hän varmaankin oli alunperin päätynyt pyörimään noissa porukoissa. Hän olisi varmaankin kovin yksinäinen, jos nyt vain yhtäkkiä lopettaisi sen.
Porukan 'virallisista jäsenistä' ainoa tyttö oli Unna Valosaari, jolla oli tumma iho ja paksut kiharat mustat hiukset. Kuulin hänen aina nimittävän kaikkia muruiksi ja kullannupuiksi, mutta hän oli aina pitänyt huolta siitä, ettei kukaan luullut hänen olevan jengissä se, joka jäi pojille alakynteen. Hän ei alentunut mihinkään sukupuolirooleihin, vaan päivä päivältä toi enemmän feminismiä poikienkin päihin. Siitä minä todella pidin hänessä, mutta hän oli valinnut seuransa kovin huonosti. Hän ei yleensä sanonut yhtään mitään, kun muut kuittailivat, mutta hän kuitenkin jostain syystä edelleen roikkui heidän mukanaan.
Se, joka yritti olla Adam Martin, muttei yltänyt samalle tasolle, Meo Huuhkaja. Hänellä oli vaalea iho, vaaleanruskeat kiharat hiukset ja vihreät silmät, joilla hän yritti aina hurmata tyttöjä samalla tavalla kuin Adam, muttei koskaan onnistunut yhtä hyvin. He kaksi olivat kyllä hyviä ystäviä, mutta aina hänellä oli päällä se hiukan liiallinen yritys olla kuin Adam.
Sitten oli porukan on-off-jäsen, punatukkainen pisamaprinssi Xander Helenius. Hänen oikea nimensä oli Alexander, mutta monista kaimoistaan poiketen häntä ei kutsuttu Alexiksi, vaan Xanderiksi. Hän olisi varmasti ollut jengin niinsanottu 'oikea' jäsen, ellei hänellä kerran olisi ollut poikaystävää. Kyllä, poikaystävää. Muu porukka ei tahtonut hyväksyä sitä maineen kolahdusta, kun koko koulu sai tietää, että suosituimmassa jengissä oli poika, jolla oli poikaystävä.
Minä olin ollut siinä tilanteessa enemmän innoissani kuin koskaan, kunnes huomasin, että Xander oli heitetty porukasta ulos. Öö? Ja vasta sitten, kun he erosivat, ja ihmiset alkoivat unohtaa koko kohun, Xander vähitellen päästettiin takaisin. Hemmetin typerää käytöstä pelkän maineen puolesta.
Xanderilla oli myös kaksoissisko, jonka olin joskus nähnyt hengaavan heidän kanssaan jossain ulkona. Hän kävi eri koulua ja oli täydellinen feminiinisempi kopio veljestään. En tiennyt hänen nimeään.
Oli vielä se viimeinen, muttei lainkaan vähäisin, koko porukan pää, mustahiuksinen vaaleaihoinen kastanjanruskeasilmäinen (tai niin ainakin sanottiin, minä en koskaan ollut nähnyt hänen silmiään) Levi Carter. Tämän koko ego tuntui pyörivän sen ympärillä, että hän oli puoliksi Yhdysvalloista, eikä hänellä oikeasti ollut muuta persoonaa kuin se isäni on Jenkeistä, puhun täydellistä englantia. Toki hän oli sen lisäksi myös tyyppi, jonka koko koulu tiesi. Miksi juuri hän? Hän ei edes ollut sellainen kuin Adam, eikä edes yrittänyt olla, mutta jostain syystä hän vain oli se, jonka kaikki tunsivat. Ja kun hänen porukkaansa pääsi, tuli automaattisesti itsekin tunnetuksi. Hän oli johtajana juuri sellainen, jonka perässä kaikki kulkivat, jonka ohjeita kaikki noudattivat, ja jonka johtajuutta kukaan ei kyseenalaistanut.
Paitsi minä. Minä todella kyseenalaistin hänen johtajahahmon rooliaan. Hänessä ja hänen puoliksi yhdysvaltalaisessa egossaan ei ollut mitään sellaista, jota kenenkään pitäisi ihailla.
Ja taas hän vain vahvisti tätä minun näkemystäni pelkästään sillä, että näin hänet käytävällä. Porukka ei voinut tietenkään olla huomaamatta minua, vaan heti kuului Levin ääni.
"Hei Utu! Mitä homo?"
Kovensin kävelytahtiani. Yrittäessäni ohittaa heidät minua tartuttiin olkapäästä. Levi vetäisi minut seisomaan kasvokkain häneen, mutten suostunut katsomaan häntä.
"Missä sä oot ollu? Sua ei oo näkyny pariin päivään", hän kyseli.
Typerä kysymys, sillä ensinnäkään, se ei kuulunut hänelle pätkän vertaa, ja toisekseen, ei häntä edes kiinnostanut. Kusipää.
Minä olin kyllä ollut pari viime päivää kotona kipeänä. Äidin mukaan oli ollut paras jäädä kotiin, vaikka toisaalta, sama se minulle oli. Minulla oli jatkuvasti yhtä huono olo, olin sitten kipeä tai terve, koulussa tai kotona.
"Joo, mä olin kotona", päätin vastata edelleen lattiaan tuijottaen.
Levi otti kätensä pois hartialtani ja virnuili ärsyttävästi.
"Voi harmi, tulitko sairaaks?" hän kysyi sarkastisesti lässyttäen.
"Joo, no enköhän mä sitä oo ollu koko ikäni, ku viimesimmän tiedon mukaan homoks synnytään", sanoin ja nostin nyt katseeni.
Samassa, kun Levi vilkaisi takanaan seisoviin muihin, minäkin katsoin heihin ärsyyntyneenä. Heilläkin kaikilla oli se samankaltainen virne kasvoillaan, paitsi Unnalla, ja porukasta puuttui Xander.
"Uuh, toi oli aika paha", Adam kehui.
"No mut älä viitti, onks poikahuolia? Kyllähän sä meille voit kertoa, vaikkaki meistä sä varmaa voit kysyy noista hommista Unnalta. Me muut kato ei olla neitejä", Levi sanoi ja sai samantien Adamilta ja Meolta kannustukset heitostaan.
Minun piti kerran hengittää syvään ja vilkaista kaikkia vihaisesti, mutta sitten minä vain käännyin lähteäkseni. Levi kuitenkin yritti tarttua uudestaan minua olkapäästä, mutta löin hänen otteensa irti ja tuhahdin:
"Jättäkää mut rauhaan."
"Tykkäät kuitenki!" Levi huusi vielä perääni, ja kun kävelin eteenpäin, kuulin heidän nauravan.
En todellakaan jäänyt kuuntelemaan. Tuota samaa se oli ollut aina, seiskaluokasta lähtien noiden tyyppien toteuttamana. Eivätkö he hemmetti vieköön osanneet kasvaa aikuisiksi?
Ensin se oli tuntunut karvaalta, mutta siihen meni maku, kun sitä tosiaankin tapahtui joka päivä. Jos se oli aluksi oksettanut minua, nykyään se ei maistunut miltään.
Kävelin nopeasti koko matkan seuraavan tunnin luokkaan asti. Vastaantulijoiden silmiin varmasti näytti siltä, kuin olisin juossut pakoon jotain sarjamurhaajaa, mutta ei, en vain halunnut kuunnella koulun tunnetuimman kusipääjengin solvauksia seksuaalisesta suuntautumisestani.
Valahdin istumaan lattialle selkä vasten seinäkaistaletta, joka jäi luokanoven ja varastotilanoven väliin. Nostin yli polven ulottuvia sukkiani, jotka olivat meinanneet valahtaa juostessani lähes koko koulun halki.
"Utu, miten sä näin aikaisessa?" kuului matematiikanopettajani ääni.
Tämä oli tullut viereisestä luokkahuoneesta. Hänellä oli taas päällään varmasti koulun upein asu, minä olin aina rakastanut hänen omanlaista tyyliään. Hän oli myös minulle aina älyttömän mukava, mikä oli matikanopettajille harvinaista.
"Öhm, joo, päästiin äsken ajoissa ja söin tosi nopeesti, niin..."
Oli kovin vaikea keksiä selityksiä sille, miksi istuin ruokavälitunnilla seuraavan luokan edessä melkein puoli tuntia ennen tunnin alkua. Jonkin ihmeen kaupalla hän kuitenkin uskoi sen.
"Mitä siellä oli ruokana?" hän kysyi.
"Öhm, palapaistia. Ja kasvisvaihtoehto oli chili con mifua."
Luojan kiitos opettelin viikon ruokalistan aina ulkoa, vaikka tuskin koskaan kävin syömässä.
"Taidanpa lähteä tästä sitten sinne syömään", hän sanoi hymyillen.
Hymyilin hänelle, kun hän lähti kävelemään poispäin. Kun olin istunut siinä tarpeeksi kauan, ja jopa lukenut viimeisimmän matematiikankappaleen kerran läpi, ihmisiä alkoi ilmestyä ympärilleni odottamaan pääsyään luokkiin. En kiinnittänyt huomiotani heihin, en ennen kuin moni muukin kääntyi katsomaan Adam Martinia, joka tuli juuri lasiovesta aulaan.
"Nähään illalla, babe!" hän huusi jonkun tytön perään ja näytti harvinaisen tyhmältä purressaan alahuultaan tämän mennessä.
Adam kääntyi ja hänen katseensa osui vahingossa minuun. Ei ole todellista. Jos hän nyt alkaisi selittää jotain, muutama muukin ihminen olisi suoraan kuuloetäisyydellä ja vielä kiinnitti huomiota häneen.
"No, mitä sä tuijotat?" hän kysyi.
Päätin pysyä hiljaa. Tuskin hän jaksaisi enää jatkaa, kun muutkin menettivät kiinnostuksensa seurata vierestä.
"Unna muuten äsken puolusteli sua", Adam kuitenkin sitten sanoi.
"Mitä?"
Miksi Unna olisi puolustanut minua? Miksi Adam haluaisi kertoa sen minulle?
"Joo, nii aattelin vaan et oottekste nykyään salaa frendejä tai jotain. Miks se muka yhtäkkiä siirtyis sun puolelle?" Adam selitti.
"No sitä sä voit kysyy ihan siltä iteltään. Mulla ei oo mitää hajua", sanoin.
"Kukaan ei haluu olla sun puolella, eli oot aivopessy sen", hän sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä asia.
Joku opettaja oli jo valmis aloittamaan tunnin ja avasi luokalleen oven.
"Jos joku aivopesee jotain ni se oot kyllä sinä, ja ne kaikki tytöt on sun uhreja", vastasin,
"ja miks sä ees kerrot mulle?"
Adam tuhahti ja suoristi selkänsä.
"Oon Unnan frendi, mut en sun. Kai se nyt on vähän outoo, jos se vaa yhtäkkii puolusteleeki sua ku me aiemmi ollaa kaikki tasapuolisesti vihattu sua."
Hän oli ihan oikeassa. Se oli outoa. Mutta se tuntui hyvältä.
"Ja te edelleen tasapuolisesti vihaatte mua. Unnalla ei oo mitää syytä olla mun puolella, me ei olla frendejä", totesin.
"Noni, sitähä minäki", Adam sanoi.
"Herra Martin, ajattelitko tulla tänne luokkaan vielä tänä vuonna?" kyseli opettaja yhdestä luokasta.
"Toki. Päätän tässä juuri minun ja herra Jäkälän sivistyneen keskustelun, rouva Tapiola", Adam sanoi opettajalleen kasvoillaan sarkastinen hymy, mulkaisi minuun ilkeästi ja käveli pois.
Voi huoh. Eihän Adam ollut voinut puhua totta. Toisaalta, miksi ihmeessä hän keksisi yhtään mitään, mistä jutella minun kanssani ilman koko porukkaansa?
Matematiikanopettajani tuli avaamaan meille oven. Nousin lattialta, kävelin luokkaan ja istuin taas yksin takariville.
Minä en osannut keskittyä tuntiin, kuten yleistä oli. Tällä kertaa minulla tosin oli oikeasti jotain ajateltavaa.
Jos Adam oli puhunut totta, vau. Kukaan ei koskaan ollut puolustanut minua, ja jos ensimmäinen sellainen henkilö olisi itse Levin porukassa, tilanne olisi aika täydellinen. Ehkä Unna jatkaisi ja ehkä Levi kätyreineen ei jaksaisi enää tökkiä minua.
Vaikka toinen vaihtoehto toki oli se, että kiusaaminen vain pahentuisi, mutta se tapahtuisi Unnan selän takana. Tässä olisi hyvää ainoastaan se, että Unna, jota olin aina arvostanut ihmisenä, hiukan edes erkaantuisi siitä typerysporukasta ympärillään.
Vaikka siinäkin taas olisi sekin vaihtoehto, että minua kiusattaisiin enemmän sen takia, että muut halusivat suojella Unnaa minulta. Halusin kuitenkin uskoa, että Unna ei antaisi sen tapahtua.
Ehkä jokin muuttuisi. Vaihtoehtoja oli liian monta, ja ikuinen liika-ajattelu ihan oikeasti tappoi aivojani liikaa. Sen sijasta voisin kerrankin keskittyä matikkaan.
Se idea meni siinä vaiheessa, kun taululle vilkaistessani ainoa asia jonka tajusin, oli se, etten tajunnut mitään. Kun kaikki aina sanoivat, ettei homoilla ollut minkäänlaisia matematiikanlahjoja, niin minä en ainakaan ollut se poikkeus siinä asiassa. Hienoa.