☁️
"Heii, miten teillä menee?"
Tinan sirot kasvot hymyilivät meille tietokoneen näytöltä. Minun oli ollut tarkoitus soittaa hänelle joka viikko, mutten ollutkaan soittanut hänelle kahteen kuukauteen.
"Hyvin, miten sulla?"
"Mulla menee hyvin. Tiiättekö mitä, mä tosiaan löysin itelleni miehen vaikken ettinytkään."
"Oikeesti?"
Puhuimme hetken hänen miesystävästään, joka kuulosti ihan mahtavalta tyypiltä. Olin niin onnellinen hänen puolestaan.
"Mut mites te? Kaikki näyttää olevan hyvin?"
Levi vierelläni hymyili. Hänen ihonsa oli hämmästyttävän puhdas ja pehmeä, mutta hänen poskilleen ilmestyivät hymyuurteet.
"Meillä menee tosi hyvin", minä sanoin.
Puhuimme siitäkin hetken. Puhuimme sen jälkeen kaikesta turhasta, kuten siitä miten vietimme joulua. Nyt oli joulupäivä ja erittäin sallittua kuunnella koko päivä joulumusiikkia ja syödä pelkkää suklaata ja pipareita.
Lopetimme puhelun Tinan kanssa ja lähdimme alakertaan. Aioimme syödä ylijäämiä eiliseltä. Eva oli päättänyt kokeilla jotain uutta, ja tänä vuonna joulupöytämme oli ollut täysin kasvipohjainen lukuunottamatta maitoon tehtyä riisipuuroa. Mutta sitähän ei ollut joulupöydässä, se syötiin aamulla.
En päässyt yli siitä, miten kauniilta meidän talomme näytti jouluna. Havuja, koristeita, kynttilöitä. Rakastin sitä. Olohuoneen nurkassa seisoi älyttömän hieno aito joulukuusi, joka sai koko tilan tuoksumaan havuilta.
Kun olimme syöneet, minä ehdotin Leville jotakin. Jotakin, jota olin miettinyt jo hetken ja nyt se tuli mieleeni sivulauseella mutta miksemme menisi sinne heti?
"Nyt mä tiedän miks ihmiset ei ikinä käy sielä", hän sanoi,
"ne aina unohtaa sen paikan olemassaolon. Totta kai me mennään sinne."
Puimme ulkovaatteet päällemme ja lähdimme. Ulkona oli siedettävä pakkanen ja puut olivat valkoisina lumesta. Kukaan ei ollut missään. Paitsi me. Täällä. Kahdestaan.
Silta joen yllä laitakaupungilla, se, jonne Levi oli pyytänyt minut kesäloman viimeisenä päivänä, oli edessämme.
Me olimme olleet peloissamme koulun alkamisesta. Enää meitä ei pelottanut niin paljon. Emme olleet vielä siellä, missä me joskus halusimme olla, mutta paljon pidemmällä kuin olimme silloin saattaneet kuvitella koskaan olevamme.
Jäätynyt puu kopisi kenkien alla ja kiipesimme sillan reunalle. Vanhat roikkuvat puut olivat lumessa ja joki jäässä.
Taas me vain istuimme siinä, ja minä heiluttelin jalkojani.
"Mieti miten monta kuukautta siitäki jo on", Levi sanoi.
"Aika menee ihan älyttömän nopeesti."
Minusta tuntui, että keväästä oli ehkä pari viikkoa aikaa, mutta ei, tämä vuosi oli viikkoa vaille valmis. Kohta pitäisi taas oppia kirjoittamaan uusi luku päivämäärän perään, mennä vuosi lähemmäs maailmanloppua.
Se olisi vuosi, jona täyttäisimme kahdeksantoista. Aikuisia leikkiviä lapsia. Oli lähes ahdistava ajatus, ettei nuoruus ollut lopullista. Joskus pitäisi olla vanha, mutta mikä pahinta, piti olla siitä välistä. Kuka halusi elää tylsät vuodet tehden töitä uupumukseen asti vain, jotta yhteiskunta pyörisi?
"Voidaanko muuttaa jonneki keskelle ei mitään ja elää sielä täysin kahestaan? Voitais kasvattaa ite suurinosa meiän ruoasta ja käydä joskus harvoin sivistyksen parissa kaupassa, ku kuitenki pitäis ehkä hankkia kissanruokaa", ehdotin.
Hän katsoi minuun puoliksi hämillään ja puoliksi hymyillen.
"Mistä me saadaan rahaa siihen, että me hankitaan kissanruokaa, jos me ei käydä töissä?" hän kysyi.
"Mulla on säästöjä."
Levin ilme ymmärsi.
"Mä melkeen unohin, miten rikas sä oot. Mut ei sit hätää, kyllä se kissanruokaan riittää."
Naurahdimme. Tosissani ihmettelin, miten täällä ei ollut ketään. Tämä oli ehdottomasti kaupungin kaunein paikka. Ihan joka vuodenaikana.
"Me oltiin viimeks tosi peloissamme", hän toi kohta esille.
"Niin me oltiin. Me ollaan tultu aika pitkälle, vai mitä?"
"No joo", hän hymähti,
"suoraan sanoen mä en sillon uskonu koskaan kertovani Adamille tai mun porukoille. Mut tässä sitä ollaan."
"Me ollaan molemmat hengissä", minä sanoin.
Hän kääntyi suutelemaan minua nopeasti. Hänen huulensa olivat kylmät, hetkessä lämpimät. Hän jätti kätensä leukani alle ja katsoi minua silmiin.
"Ja me ollaan yhessä. Eiks se oo se suurin ihme?"
Katselin häntä ja hänen kasvojaan. Tummia kulmakarvoja, leveähköä nenää ja vaaleanpunaisia huulia.
"Itehän sä sen sanoit, että meiät on luotu yhteen. Ehkä se on ihme, mut kohtalo ei oo yleensä väärässä."
°
Välipäivinä vietimme Levin kanssa aikaa yhdessä joka päivä. Hän jäi joka toinen päivä myös yöksi. Niinä iltoina ja aamuina, joina hän ei jäänyt, hän laittoi minulle hyvää yötä ja huomenta. Hän oli saanut puhelimensa takaisin.
Hänen välinsä hänen vanhempiinsa eivät olleet korjaantuneet. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta he eivät suostuneet hyväksymään poikaansa muuttuneena. Vaikka ei Levi ollut muuttunut. Hänestä oli tullut hän.
"Hei, mut tiiätkö, mitä me nyt tehään?" kysyin kahdentenakymmenentenä-
seitsemäntemä päivänä ja kierähdin vatsalleni sängyllä.
Hän makasi edelleen selällään ja katseli minua.
"No mitä?"
Nousin sängyltä ylös ja menin pöytäni luo. Otin eyelinerin käteeni näyttämättä sitä hänelle, palasin sängylle ja istuin hajareisin hänen päälleen.
"Pysy paikallaan", minä sanoin.
"Mitä sä teet?" hän kysyi.
"Rentoudu. Eks sä halunnu kokeilla? Nyt kukaan ei nää sua."
"Okei", hän myöntyi, sulki silmänsä ja yritti pysyä paikoillaan.
Kumarruin hänen ylleen ja aloin piirtää hänen silmäluomilleen. Kunnon kissansilmärajaukset. Sitten minä nousin pystympään ja pyysin hänet avaamaan silmänsä. Aloin automaattisesti hymyillä.
"Että sä oot söpö", minä sanoin ja kömmin pois hänen päältään.
Hän nousi istumaan ja minä annoin hänelle pöydältä nappaamani peilin. Hän katsoi itseään suu raollaan ja minä katselin häntä virnuillen.
"Mähän oon söpö. Miks vitussa kukaan olis laittamatta tätä?" hän mietti ja käänteli vielä päätään nähdäkseen rajauksen jokaisen millin peilistä.
Hymähdin.
"Ehkä syy siihen, et pojat ei tykkää pojista, jotka meikkaa, onki se, että ne on kateellisia siitä miten hyvältä ne näyttää."
Hän laski peilin käsistään ja katsoi minua.
"Utu, mä en ois ikinä uskonu olevani tässä nyt ja näin", hän sanoi ja ojensi peilin minulle.
Laitoin sen yöpöydälle ja istuin sängylle hänen vierelleen.
"Kiitä Unnaa. Jos se ei ois koskaa lähteny teitä vastaan ja pyytäny mua sinne porukkailtaan jiiänee, me ei oltais tässä nyt ja näin."
"Ootsä varma, etten mä ois ihastunu suhun muutenki?"
Katsoin häneen epäuskoisena ja kallistin päätäni.
"Millon sä oisit muka saanu siihen mahollisuuden?" kysyin.
"No vaikka missä vaiheessa! Kyllähän mä nyt sua koulussa näin."
"Ja joka kerta huutelit jotai paskaa? Levi, sori vaan, mut mä en usko et oisit koskaan ees nähny mua sillä tavalla jos mä en ois kesällä alkanu hengaamaan teiän kanssa."
"Ehkä sä oot oikeessa", hän sanoi ja nojautui pussaamaan minua nopeasti,
"mut onneks asiat meni näin. Onneks on Unna."
Hymyilin.
"En nyt pääse yli siitä, että sulla on kissansilmärajaukset. Haluutsä, et me lakataan sun kynnet?"
Levin kasvoille nousi epäuskoinen hymy.
"Oikeesti", minä nousin taas sängyltä ja menin kaivamaan kynsilakkani esiin,
"en ikinä lakkaa mun omia. Mut sulle vois sopia."
Hänen ilmeensä pehmeni. Otin mustan lakan ja kysyin ilmeelläni. Hän nyökkäsi.
Kohta hänellä oli mustiksi lakatut kynnet. Hänen käsissään oli myös muutamia sormuksia.
"Mä näytän tosi hyvältä", hän sanoi.
Minä olin täysin samaa mieltä.
Hän pesi rajauksensa pois ennen kuin lähti kotiin sinä päivänä, mutta lakat hän jätti. Hän kertoi myöhemmin, että hänen vanhempansa olivat mulkoilleet häntä ja hänen sormiaan pahasti, mutta hän oli vastannut nostamalla keskimmäisen niistä pystyyn.
Hän tuli seuraavana päivänä taas luokseni. Tällä kertaa yöksi. Illalla meillä oli tosi hauskaa, kun hän halusi testata minun vaatteitani. Hameet pukivat häntä paremmin kuin hän itse oli ajatellutkaan. Hän pyörähteli kuin onnellinen pikkulapsi lelukaupassa. Hän oli suloisin asia koskaan.
Lopulta me päädyimme hengaamaan loppuillan niin, että minulla oli hänen musta t-paitansa ja hänellä minun vaaleanpunaiseni. Vaaleanpunainen sopi hänelle, mutta hymy sopi hänelle vielä paremmin.
°
Sen yön jälkeen, pari päivää ennen uudenvuodenaattoa, Adam kutsui meidät kaikki luokseen. Hän sanoi haluavansa hengata ystäviensä kanssa, mutta taka-ajatuksena hänellä oli olla kiva ja houkutella meidät mukaan bileisiin. Sinne oli kuulemma tulossa koko koulu. Taas vaihteeksi.
Totta kai kaikki suostuisivat, ne olisivat kuitenkin uutenavuotena. Kuka ei lähtisi uutenavuotena melkein minne tahansa muualle paitsi tylsistymään kotiin? Okei, olin itse todellakin sellainen ihminen, joka jäisi tylsistymään kotiin, mutta menisin Levin ja Unnan takia.
Emme lopulta edes puhuneet bileistä pidempään. Ne olivat jonkun Adamin tutun luona. Tietysti. Hänhän tunsi koko koulun.
Tunnelma oli yllättävän kiva. Juttelimme vain, ja minä istuin Levin vieressä sohvalla. Siiri makasi Adamin kainalossa, Joakim ja Meo pelasivat jotakin korttipeliä lattialla. Xander istui nojatuolissa ja Unna hänen jaloissaan.
Keskustelu oli Joakimin tyttöystävässä, ja siinä, miten Adam oli luullut tämän olevan lesbo.
"Toi kuulostaa nyt niin tyhmältä, silleen, jos sä et oo hetero ni sit sä oot homo. Tossa ei ole mitään järkeä", Unna sanoi,
"sama juttu ku nyt säädän Xanderin kans ja ihmiset heti olettaa, et mä oon hetero."
"Eks sä oo?" Adam kysyi, enkä saanut selvää, oliko se läppä vai ei.
"Adam, oikeesti", Unna huokaisi,
"just tämä. Ja vielä todennäkösempää on se, että selitän niille, etten lokeroi itteeni, ni sitte ne sanoo, että mä haluan vaan huomiota sanomalla etten oo hetero vaikka oikeesti oon. Vaan koska säädän pojan kanssa. Niinku vittu, antakaa nyt ihmisten olla mitä ne on."
"Okei, okei, fine. Mä vaan... en mä tiiä", Adam mutisi.
"Oletit", Unna vilkaisi häneen merkittävästi.
Adam nyökkäsi.
"Mut Levi, mikä sä sitte olet?" hän kysyi kääntyen Leviin päin.
Se oli ehkä Adamin tapa haluta tietää ja oppia. Hän varmaan yritti parhaansa. Levi huomasi sen kenties itsekin ja päätti vastata tyhmään kysymykseen.
"Bi."
"Nii, katos nyt Adam", Joakim sanoi sitten.
Hän nosti katsettaan korteista olkikorkkiruuvikiharat heilahtaen hänen silmilleen ja jatkoi;
"Unna ja Xander voi olla keskenään olematta silti heteroita, Anna voi olla mun kans olematta hetero ja Levi voi olla Utun kans olematta homo. Ihmiset voi pudota vaihtoehtojen väliin, yksinkertasta, eikö?"
Adam katseli vähän meitä kaikkia ja sitten sanoi:
"Joo, onhan se. Siistiä."
En ehkä voinut maata Levin päällä niinkuin Siiri Adamin, mutta me saatoimme istua vierekkäin. Me saatoimme olla tässä tilassa ja meistä saatettiin puhua ilman kiusallisuutta. Ja minä rakastin sitä, minä rakastin sitä tunnetta, joka siitä tuli. Että vihdoin minä sain olla.
Lähdin vessaan. Tämä koko talo muistutti minua porukkaillasta. Siitä, mistä kaikki oli lähtenyt. Elämäni oudoimmasta päivästä, josta oli tullutkin ihan normaali päivä. Nykyään sellainen oli minulle normaali päivä. Näköjään.
Kun tulin ulos vessasta, Unna seisoi ulkopuolella ja hymyili minulle. Hän meni sisälle ja minä olin menossa takaisin muiden luokse, mutta hän sanoi:
"Hei, Utu."
Pysähdyin ja käännyin takaisin hänen puoleensa.
"Haluun sanoo sulle jotain. Ihan nyt vaan siks, et jos ei pystytä näkemään ennen niitä bileitä. Haluut varmaan olla Levin kanssa, nyt kun teillä on aikaa. Oon niin onnellinen teiän puolesta."
"Kiitos", hymyilin,
"halusitsä sanoo vielä jotain muuta?"
Hän nojasi vessan ovenkarmiin ja hymyili valloittavaa hymyään.
"Sä oot mun paras ystävä. Mä luulin tän vuoden alussa, et noi kusipäät on, ja onhan ne, mut sä oot aidosti mun paras ystävä. Mä oon kiitollinen ku mä oon saanu tutustua suhun", hän sanoi.
Olisin voinut sulaa. Menin halaamaan häntä ja hän halasi minua takaisin, rutisti ja keinutti puolelta toiselle. Hän tuoksui vaniljalta ja kukilta ja hunajalta ja hänen halauksensa oli kuin haltijataren rutistus.
"Kiitos, Unna, ihan kaikesta", minä sanoin sitten ja jouduin melkein pyyhkimään silmänalusiani,
"mä en tosiaan ois uskonu tähän viime vuonna. Sä oot mun ensimmäinen oikee ystävä ja mä tuun aina rakastamaan sua ihan helvetisti."
"Mäkin sua, Utu", ja hänenkin silmänsä alkoivat kostua.
"Ja nyt me itketään, katos vaan", naurahdin.
"Ei ollu mun idea, mut no, antaa mennä vaan. Ajattele, tää vuosi on kohta ohi", hän sanoi.
"Mä en tajua. Ihan kaikki on muuttunut."
"Eikö ookki? Tää oli ihan outo ja silti mun elämän paras vuosi", hän sanoi.
"Samoin."
Halasin häntä uudestaan ja hän halasi minua. Hänen hiuksensa kutittivat minun kaulaani, kun pitelin häntä.
"Hei, yks juttu vielä", hän sitten sanoi.
Irrottauduin.
"Se, miten Levi on kasvanu, on ihan vitun hienoa. Älä kiitä mua siitä, että te tutustuitte, vaan ittees siitä, että se on ihan eri ihminen."
Hymähdin.
"Ei se oo. Se on nyt vaan oma ittensä", sanoin.
"Hyvä, että se on. Te kuulutte toisillenne, Utu, mä nään sen. Mä en oo ihan varma, mitä aito rakkaus on, mut teissä on sitä", Unna laittoi kädet molemmille olkapäilleni.
Minä hymyilin, hymyilin onnesta ja rakkaudesta Unnaa kohtaan ja rakkaudesta Leviä kohtaan ja siitä, että elämä tuntui tosi hyvältä juuri nyt.
"Mäkään en tiedä, mitä aito rakkaus on, mut musta on ehkä tullu taikauskonen."
Hymyilimme Unnan kanssa toisillemme. Se oli ystävyys, jota ilman minä en voisi elää, niin vahva, ettei sitä rikkoisi ikinä mikään. Minä en pelännyt menettäväni häntä koskaan.
Palasin muiden luo ja istuin paikalleni Levin viereen. Hän kuiskasi korvaani kysymyksen siitä, mikä minulla oli kestänyt. Hymyilin vain ja pudistin päätäni, ja hän otti sen vastauksena.