🌪️
Varmasti aivan kerrassaan sensaatiomainen joulujuhla oli alkamassa, mutta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Seurasin häntä ulos ja löysin hänet takaoven takaa portailta istumasta. Hän oli painanut päänsä polviinsa ja vaaleanvioletti tyllihame levisi hänen ympärillään pöyheänä, kahisevana röyhelönä. Hän näytti ballerinalta.
Utu tärisi. Kylmästä, todennäköisesti. Suljin oven takanani, mutten uskaltanut kuin vain katsella häntä. Juhlan etiketissä varmaan luki älä koske poikaan, jolle olet taas kerran selityksen velkaa. Minulla todella oli jokin ongelma.
Istuin varoen portaalle hänen vierelleen hipaisemattakaan häneen. Hän säpsähti ja nosti itkuisen katseensa.
"Vittu Levi. Anteeks. Mun ei pitäis reagoida näin voimakkaasti. Et sä tehny mitään", hän alkoi selitellä.
"Älä pyydä anteeks. Mun pitäis. Mulla on paljon selitettävää. Taas."
Hän katseli koulun takapiha-aluetta valaisevia lamppuja. Ilman niitä täällä olisi ollut pilkkopimeää. Oli tosi kylmä. Hän tärisi, hänellä ei ollut edes takkia eikä mikään peittänyt hänen sääriään. Olisin halunnut sulkea hänet syliini ja lämmittää, muttei minulla ollut lupaa siihen.
"Anteeks", minä sanoin.
Hän tuijotti nyt maata, joka oli hiekoitussoran pilkuttaman lumen peitossa. Se näkyi hämärässä paremmin kuin mikään muu.
"Mä olisin laittanu sulle viestiä, jos mä oisin pystyny. Mutsi ja faija otti mun ja Lulun puhelimet ja piti meiät himassa, et ne vois puhua meille."
"Eks sä siis nähny mun viestejä?" Utu kysyi.
"En yhtäkään. Laitoiksä monta?"
"Ihan liian monta."
Vitun vanhemmat.
"Me puhuttiin ihan sairaan pitkään. Mä huusin yllättävän vähän, mut en mä pystyny joka hetkessä pitää itteäni rauhallisena. Ainakaa sillon ku ne puhu susta. Ne puhu susta niin rumasti", minä kerroin.
Toivoin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi käydä sellaista keskustelua. Tai riitaa. Tai mitä lie paskaa. Se oli ollut ihan kamalaa. Äiti ja isä eivät osanneet peittää sitä, miten pettyneitä he olivat minuun. Miten rakkaus voisi loukata jotakuta noin paljon? Se jos mikä oli heikkoa. Sitä minä en ymmärtänyt.
"Ootsä kunnossa?" hän kysyi ja katsoi minuun.
Hän itki. Hän ei ollut kunnossa. Ja silti hän kysyi minulta. Minä en ansainnut sitä.
"Joo, ei ne tehny mitään. Ne ei vaa antanu mun puhelinta takasin, mut kukaan ei lyöny mua. Mä tiiän muuttavani sieltä helvettiin ku mä täytän kaheksantoista. Utu, älä kysy multa oonko mä kunnossa."
Hän vei katseensa pois. Tuon ei ollut pitänyt kuulostaa tuolta.
"Ei, äh, vittu. Ei mun pitäny sanoo noin. Vaan se että ootko sä kunnossa, on nyt tärkeetä. Ootsä kunnossa?" kysyin.
Hän tärisi ja hieroi käsiään yhteen. Hänen hengityksensä höyrysi hänen puhuessaan.
"Mun pitäis olla, mulla ei oo mitään syytä olla olematta."
Mutta silti hän itki.
"Mitä toi äskenen oli?" hän kysyi sitten.
"Mä en ois halunnu puhua Kaislan kanssa, mut se tuli siihen. Oikeestaan se oli aika helvetin outo tilanne. Se tuli sanomaan mulle, et mun pitäis vastata sen viesteihin, et se on halunnu puhuu mulle. Et nyt sen oli pakko tulla ennen lomaa sanomaan mulle siitä", minä aloitin.
Katsoin välissä, miten hän reagoi. Ei mitenkään.
"Nii, ne viestit liitty Adamiin. Se on ihastunu siihen. Tiiätkö, silleen kunnolla. Mut se ei tiiä, mitä se tekis, koska Adam on Siirin kanssa. Se oli kuulemma kyselly multa, et mitä sen pitäis tehä, ku mä kuitenki tiiän Adamin niin hyvin, mut vitustako minä tietäisin. Ei Adam oo jättämässä Siiriä. Ja mäki oon ihan paska ihmissuhdeasioissa, sen huomaa nytkin."
Utun kasvoilta saattoi nähdä pienen helpotuksen häivähdyksen hämärässä. Mutta hänen silmistään vuosivat edelleen hiljaiset kyyneleet.
"Sä et ois tullu mun luokse. Et muiden edessä. Vaikka Kaisla ei ois puhunu sulle, sä et ois tullu", hän sanoi.
Minä en tiennyt. Minä en ihan oikeasti tiennyt. Minun aivoni kulkivat sekunti sekunnilta enkä ollut varma, mitä olisi käynyt, jos Utu ei olisi tullut tänne.
"En ehkä heti, mut mä oisin tullu puhumaan sulle kyllä."
Hän puhalsi käsiinsä ilmaa. Kunpa olisin jo saanut lämmittää häntä. Ei minullakaan erityisen lämmin ollut, kylläkään. Enemmän vaatteita minulla oli kuin hänellä kuitenkin.
"Mua edelleen pelottaa, Utu. Taas enemmän ku vähän aikaa sitte, koska porukat otti kaiken niin huonosti. En voi sille mitään, et nyt tuntuu taas vitun karseelta ajatus et kukaan muu enää sais tietää", sanoin.
"Mut kukaan muu ei tiiä sua. Enää ei oo jäljellä läheisiä ihmisiä, joille kertoa. Onko sillä sun vitun maineellas edelleen noin paljon väliä?" hän kysyi pieni suuttumus äänessään.
Se särähti korvaani, sai minut säpsähtämään. Maine. Typerin sana koskaan. Jotain, mitä piti jostain ihmeen syystä rakentaa ja pitää yllä. Jotain määrittelevää, lokeroivaa. Kamalaa.
Minä en halunnut Utun ajattelevan noin. Minä en halunnut enää olla se Levi Carter, jona kaikki minua pitivät. Tajusin sen siinä ja tasan siinä hetkessä, etten enää ollut mitään siitä vanhasta minästäni. Halusin siitä eroon.
"Ei. Ei mua kiinnosta maine vittuakaan", minä sanoin.
Olin saanut sen kuulostamaan varmalta, varmemmalta kuin uskoinkaan. Utu nosti päänsä ja katsoi nyt minuun.
"Millon sä näytät sen?" hän kysyi.
Mutta sitten minä painoin katseeni alas ja jouduin saamaan hänet pettymään. En pystynyt sellaiseen. En ihan vielä. En nyt. Ja sitten tulisi loma. Mutta ehkä sitten, ehkä joskus.
"Kyllä mä näytän sen, mä-"
"Se on vieny sulta ihan hemmetisti aikaa. Lupaukset tulevaisuuteen ei auta. Mä en tiedä, pystytäänkö me tähän oikeesti. Kerro mulle, Levi, pystytäänkö me tähän oikeesti?" hän kysyi.
Se pysäytti minut. Minua taas pelotti, kun hän puhui noin. Noin, ettei hän uskonut meihin täysin.
"Joo, tää on nyt taas mun ylireagointia ja yliajattelua ja luottamisongelmia ja traumoja ja ties mitä. Mä olen vaikea. Mä olen ihan vitun vaikea, enkä mä tiedä pystytkö sä tähän, pystytkö sä muhun. Et jos meiän huuma loppuu ja sä tajuut mut ja mä tajuun sut ja me ei enää osatakkaan olla."
Kuuntelin häntä.
"Pystytäänkö me siihen, ettet sä vieläkään voi olla täysin sinä ihan kaikille? Pystytäänkö me siihen, että me ollaan edelleen jollain tavalla piilossa? Pystytäänkö me tähän, Levi? Kerro mulle."
Hän hiljeni. Hän ei enää oikeastaan itkenyt. Hän katseli lamppua ja maata ja käsiään, joita hän hieroi yhteen ja joihin hän puhalteli ilmaa.
"Tiiätkö sä, miks mä oon koko ajan tienny, et meiän kuuluu olla yhessä?" kysyin.
Hänen ilmeensä hämmentyi, muttei hän katsonut minuun. En minäkään enää katsonut häneen, hymyilin ajatuksilleni ja asioille joita sanoin ja katsoin maahan.
"Sun kanssas mä oon löytäny itteni, Utu. Se on tosi paljon. Se on jotain sellasta, mihin kukaan muu ei ois pystyny. Mä etin itteni sun takia ja sun ansiosta."
Hän kietoi kätensä ympärilleen lämmittääkseen käsivarsiaankin.
"Oonks mä kertonu sulle, että Adette on sanonu, et meissä on jotain spesiaalia? Sen kuulemma näkee. Siitä tavasta, millä me katotaan toisiamme. Et jo siinä on jotain erilaista."
Hän kuunteli edelleen. Hän ei mennyt pois, ei, vaikka hänellä oli niin kylmä.
"Ja mä oon tajunnu, et jopa luonto meiän ympärillä haluu meiän olevan yhessä. Meiän kuuluu olla."
Sitten hän kysyi:
"Mitä sä tarkotat?"
Hymähdin.
"Mieti sitä, ku mä tulin teille ja suutelin sua teiän keittiössä. Sillon ekaa kertaa, sillon ku se taulu ja se lautanen hajos. Muistaksä?"
Hän nyökkäsi.
"Mä vihasin sua."
"Joo, mut millanen sää ulkona oli?"
Hänen kulmansa kurtistuivat hänen miettiessään. Hänen kehonsa tärisi kylmästä, ja teki melkein pahaa katsoa sitä.
"Usvaa?"
"Utua", korjasin.
Hänen suunsa raottui, muttei hän sanonut mitään.
"Mites sillon ku mä lähin teiltä keskellä yötä ekaa kertaa? Ulkona oli utua. Sä ehkä nukuit, mut ulkona oli sillon utua."
"Ja sillon sielä puistossa, ku sä olit kännissä ja kerroit mulle tykkääväs musta. Sielä oli usvaa", hän sanoi.
Yllätyin.
"Oikeesti?"
Hän nyökkäsi. Sitten hänen ilmeensä meni taas oudoksi.
"Mitä sä haet tällä takaa?"
"Sitä, et meiän kuuluu olla yhessä. Meille on annettu merkki."
"Sillon ku sä jäit ekaa kertaa yöks, ulkona ei todellakaan ollu usvaa. Se vois kaataa tän sun teorian. Ja muutenki, mistä lähtien sä oot ollu millään tavalla taikauskonen?" hän kysyi.
Katsoin häneen ja siinä vaiheessa minä jo hymyilin.
"Siitä lähtien kun mä tapasin sut."
Hän nosti katseensa minuun.
"Seiskaluokan alussa, ku sä aloit haukkumaan mua h*ntiks?"
Hymyni tippui. Mutta silti vastasin:
"Ei, Utu, vaan sillon, kun mä tapasin sut. Kun mä tajusin, et sä oot ihan mahtava tyyppi. Kun mä ihastuin suhun niinku joku pikkupoika. Kun mä sain tutustua suhun ja sä aloit olla mun kanssa. Kun mä rakastuin suhun. Sillon musta tuli taikauskonen."
Hän käänsi kasvonsa poispäin minusta.
"Se kaikki on syy siihen, että me pystytään tähän. Mä uskon siihen. Mä lupaan sen", minä sanoin.
Katselin hänen kylmästä tärisevää kehoaan ja sen verhoavaa kaunista pöyheää tyllihametta. Hän ei katsonut minuun, en nähnyt hänen kasvojaan. Olin hiljaa ja odotin, minulla ollut enää enempää sanottavaa.
Sitten hän kääntyi minua kohti ja purskahti itkuun. Hän hakeutui minun syliini, kiedoin käteni hänen ympärilleen tiukemmin kuin koskaan. Hän tärisi, ja niin tärisin todennäköisesti minäkin.
Oli joulukuinen pimeä ja kylmä ilta. Joulujuhla kävi parasta aikaa ovien takana, mutta me istuimme toisiimme kietoutuneina ulkona kylmässä. Koulun vähiten käytetyt portaat, jotka veivät juhlasalin eteiseen. Tärisimme toisiamme vasten ja hän itki ja saatoin itkeä minäkin.
Ja kun nostin katseeni edelleen halaten häntä, huomasin hiljaa nousevan udun leijailevan kauempana, lamppujen vaaleassa valossa.
°
Minä ja Lulu olimme tulleet juhlaan kahdestaan, isä oli vain heittänyt meidät koululle. Hän ei ollut antanut puheliamme takaisin, ne olivat edelleen kotona. Syy sille oli kuulemma se, että tulisimme todennäköisemmin kotiin, jos puhelimemme olivat siellä. Haha, ihan hyvin ajateltu, mutten silti ollut tulossa. Menin Utulle yöksi.
Lähdimme Utun äidin kyydillä heidän luokseen. Utu tärisi edelleen vähän, mutta hautautui toppatakkiinsa niin hyvin, että sai sen aikalailla loppumaan. Kuitenkin niinkin pitkän ajan ulkona vietettyämme kylmä oli jo kantautunut luihin ja ytimiin, joten tarvitsisimme lämpimän suihkun.
Olimme juuri ottamassa vaatteitamme pois, kun Utu kuitenkin pysäytti aikeeni ja sanoi:
"Mä en sanonu vielä, että sä näytät ihan vitun hyvältä."
Hymyilin. Omasta mielestäni näytin vähän tyhmältä, enkä oikein käsittänyt pukujen hienoutta. Sen vuoksi olinkin pukenut kauluspaidan ja liivin päälle toppatakin mieluummin kuin puvuntakin. Hiusgeeli oli todennäköisesti jäätynyt ja sulanut ja nyt hiukseni todennäköisesti näyttivät epämuodostuneelta paakulta.
Hän sen sijaan näytti upealta edelleen, kuten aina. Hänen pehmeä loistonsa ei ollut kadonnut, vaikka hän oli noihin vaatteisiin pukeutumisensa jälkeen itkenyt, syväjäätynyt ja antanut minun pilata hänen hiuksensa. Mutta hänen hiuksensa eivät olleet pilalla. Eivätkä hänen silmiensä rajaukset tai se, miten tyllihame pyörähti hänen ympärillään. Hän näytti enkelimäiseltä.
Laitoin käden hänen poskelleen ja sanoin:
"Sä näytät ihan vitun hyvältä."
Sitten me menimme suihkuun. Utu hyräili jotain typerää joululaulua ja kohta se typerä joululaulu soi meidän molempien päissä. Emme saaneet vaatteita päällemme, kun pyyhimme itsemme pyyhkeisiin ja meidän oli tarkoitus. Tai ehkä meidän ei ollut.
Me rakastelimme pitkään. Se oli kaunista, kauneinta koskaan. Ehkä me vihdoin kuuluimme toisillemme täysin, emme tarvinneet lupia keneltäkään muulta ja me vain olimme ja hymyilimme toisiamme vasten.
Se typerä joululaulu soi edelleen meidän molempien päissä, ja kalenteri vaihtui jouluaatonaatoksi, jatkoimme edelleen. Hellästi ja hempeästi, sivellen toistemme ihoa kaikkialta, mistä saatoimme. Opettelimme toistemme kehot ulkoa kokonaan.
Sinä yönä me opimme ne.
Minusta tuntui tosi kauniilta, ja hän oli tosi kaunis. Silitin hänen poskeaan ja ajattelin, että me olimme maailman kauneimmat ihmiset, maailman kauneimmat yhdessä. Ja kun me viimein nukahdimme, me näimme ehkä kauniita unia, ehkä toisistamme.
°
Nautimme olostamme vielä seuraavankin päivän, ja palasin kotiin vasta illalla omissa vaatteissani, jotka olivat löytyneet Utun luota. Minulla oli juhlavaatteet mukanani ja minulle huudettiin vain vähän, kun palasin. Minä huusin heille ja tein selväksi, etteivät he saaneet minua eroamaan Utusta vaikka kuinka yrittäisivät.
Jouluaattona en päässyt pois kotoa, mutta sain puhelimeni takaisin. Soitin Utulle ja sanoin hänelle hyvää joulua ja kerroin, miten paljon rakastin häntä. Toivoin, että olisin voinut viettää jouluni hänen kanssaan, mutta tyydyin siihen, mitä sain.
Joululahjojen määrä oli minimaalinen. Se ei haitannut minua ollenkaan. Tavara oli muutenkin turhaa. Vielä turhempia olivat hymy-yritykset perheen kesken.
Tärkeintä oli se, että olin Utun kanssa. Että meillä oli kaikki hyvin. Että me rakastimme toisiamme ja saimme tehdä niin, saimme olla niin.
Kohta minä olisin valmis. Kohta millään muulla ei olisi enää väliä, kohta koko maailma saisi tietää. Ihan kohta.