☁️
Levi itki. Hän oli itkenyt jo hetken, hän oli itkenyt siitä asti, kun olimme tulleet tänne. Hän makasi minun päälläni sängyssä ja silitin häntä ja hän itki. Hän halasi minua ja minä halasin häntä.
Silitin hänen selkäänsä, pitelin päätäni vasten hänen hiuksiaan. Paitani oli kastunut hänen kyynelistään. Niille ei näkynyt loppua, ja minä annoin hänen itkeä kaiken ulos. Hän koetti rauhoittua parikin kertaa, mutta aina vain purskahti voimakkaammin itkuun.
Kun hän alkoi vähitellen nyyhkiä ja sitten tuli hiljaiseksi, minä kysyin häneltä:
"Haluutsä syödä jotain ennen ku me mennään nukkumaan?"
"Ei mulla oo nälkä."
"No haluutsä jotain muuta?"
"Haluun vaan et sä oot siinä."
Minä kiedoin käteni vain tiukemmin hänen ympärilleen. Hän katseli tyhjästi minun ikkunaani, jonka toisella puolella oli vain pimeä yö. Pussasin hänen hiuksiaan.
"Ne vihaa mua", hän sanoi.
Silittelin hänen hiuksiaan.
"Ei ne sua oikeesti vihaa. Ne leppyy kyllä, ja ne ymmärtää, et ne on tehny väärin."
"Ei ne ymmärrä, isä melkeen löi mua. Se meinaa et se vihaa mua."
Pitelin hänestä kiinni niin kovasti, ettei hän voisi enää koskaan joutua minkään pahan käsiin. Hänelle ei enää koskaan tulisi kylmä, hän ei enää koskaan saisi naarmuakaan. Me jäisimme tänne.
Levi sulki silmänsä.
"Haluutsä jo mennä nukkumaan?" kysyin.
"Joo, mut onko pakko nousta?"
"Ihan hetkeks vaan, vaihetaan mukavammat vaatteet."
Levillä oli vain farkut ja collegepaita. Minulla kuitenkin oli hänelle hänen omat collegehousunsa, jotka hän oli joskus jättänyt tänne. Me menimme ihan kohta jo takaisin sänkyyn peiton alle. Halasimme toisiamme, kietouduimme keho kehoon ja löysimme mukavan asennon.
Levi sulki silmänsä ja nukahti nopeasti. Minä jäin hereille miettimään kaikkea ja varoen silittämään hänen tukkaansa. Hän nukkui pää rintakehäni päällä.
Minua suretti ja ärsytti se, että hänen perheensä oli sellainen. Hän oli kertonut, että he olivat huutaneet toisilleen ja Levin isä oli melkein lyönyt häntä. Ja hän oli vain kertonut olevansa biseksuaali. Minua suretti ja ärsytti, että tällainen todellisuus oli vielä jollekulle todellinen tänä päivänä.
Toivoin niin paljon, että jokainen vain olisi saanut olla turvassa, mutta se ei ollut niin helppoa. Vaikka Levi oli juuri nyt turvassa minun sylissäni, liian moni muu oli jumissa pelossa ja toksisessa kodissa. Kumpa olisinkin voinut auttaa jotenkin, pelastaa heidät kaikki.
Pussasin Levin tukkaa ja kerroin hänelle rakastavani häntä, vaikkei hän sitä tietenkään kuullut. Suljin silmäni ja nukahdin.
°
Herätessäni hän oli jo hereillä. Hän ei kuitenkaan normaaliin tapaansa silittänyt minun hiuksiani tai ihoani, hän vain makasi pää rintani päällä ja katseli taas ikkunaan.
"Huomenta", minä sanoin huulet koskien hänen hiuksiaan.
"Mä en halua mennä kotiin", hän sanoi heti, ihan kuin olisi odottanut minun heräävän ja kuuntelevan.
"Sun ei tarvii mennä kotiin."
Hän oli hetken hiljaa, enkä minä hoputtanut häntä puhumaan. Hänen piti ajatella, mutta ehkä se olikin juuri se pahin. Ajatteleminen teki pahaa, eikä ajattelemista voinut vain lopettaa.
Kuulin ja tunsin hänen huokaisevan syvään. Sitten hän sulki silmänsä ja painoi kasvonsa vatsaani vasten.
"Musta tuntuu ihan paskalta", hän mumisi.
Silitin hänen hiuksiaan. Olisin halunnut tehdä hänen vuokseen kaiken, mitä pystyin, mutta hän vakuutti nyt, että se kaikki oli vain pysyä siinä. Minä pysyin. Ja tulisin pysymään.
"Mä kerroin niille, mä olin niin vihanen. Mä en ees muista kaikkea. Mä huusin niille ja ne huus mulle, se oli ihan kauheeta. Mä en haluu mennä kotiin, vaik toisaalta ei se paska oo tuntunu kodilta ikuisuuksiin muutenkaan."
Hänen tuskansa kuuli hänen äänestään. Hän kääntyi taas katsomaan ikkunaan. Aamu heräsi vähitellen, ja ulkona oli valkoista.
"Voinks mä olla täällä? Mä en voi mennä kotiin."
Minä en edes ajatellut ennen kuin vastasin:
"Voit ja sä olet. Puhutaan äidille myöhemmin."
Hän nosti itseään ja tuli suutelemaan minua.
"Kiitos, Utu. Sä et usko kuinka paljon mä rakastan sua."
Silitin hänen poskeaan ja katsoin hänen kasvojaan, jotka olivat surulliset ja kaikkensa antaneet. Suutelin häntä uudestaan.
°
"Äiti, meiän pitää puhuu sun kanssa", minä ilmoitin tullessamme keittiöön käsi kädessä.
En halunnut päästää Levistä irti. Hän näytti niin surulliselta, hän näytti olevan niin poikki. Henkisesti. Fyysisesti hän oli nukkunut paremmat yöunet kuin pitkään aikaan. Hän silti hapuili hakemaan vesilasia, ja jouduin päästämään hänen kädestään irti.
"Onko kaikki hyvin?" äiti kysyi ja laski haarukan alas.
Hän söi taas nuudelia aamupäiväpalaksi, joka ei ollut aamiainen, mutta ehkä aikainen lounas.
"Ei, voiko Levi olla täällä sen aikaa ku sen asiat himassa on miten sattuu?" kysyin.
Äiti katsoi Leviin, joka joi lasin tyhjäksi ja laski sen tasolle lavuaarin viereen.
"Totta kai voi. Mistä on kyse?"
"Mä tulin kaapista porukoille. Ne ei ottanu sitä mitenkään hirveen hyvin", Levi sanoi ja jäi nojaamaan keittiötasoon.
"Voi rakas", äiti sanoi nousten seisomaan,
"saanko mä halata sua?"
Levi näytti vähän säikähtäneeltä ja yllättyneeltä, mutta silti hän nyökkäsi hennosti ja vastaanotti halauksen äidiltäni.
"Jäät vaan tänne niin pitkäks aikaa ku tarvii. Sä oot aina tervetullut tänne, eikä se tarjous mee koskaan umpeen."
Levi hymyili, ja olin näkevinäni hänen silmäkulmiensa kostuvan.
"Kiitos", hän sanoi.
Äiti loi hänelle hymyn ja meni sitten takaisin ruokansa ääreen. Kävelin Levin vierelle ja laskin pääni hänen olkapäälleen. Hän tuoksui turvalliselta.
Menimme kohta takaisin huoneeseeni, emme halunneet olla missään muualla talossa. Tarvitsimme toistemme hiljaisuutta ja läheisyyttä, kosketuksista tuli helliä ja lohduttavia. Hän itki taas vähän, ja minä silitin häntä.
Kohta avasimme puhelimemme ensimmäistä kertaa eilisillan jälkeen.
"Voisko Lulu tulla tänne tuomaan mulle pari vaatetta lisää? Mä tiiän, et sulla on täälä mun vaatteita, mut se tois kans mun oman laturin. Ja mä mielelläni näkisin sen", Levi sitten kysyi.
"Totta kai."
Lulu oli alaovella puolessa tunnissa. Menin avaamaan hänelle oven ja hän päivitteli koko matkan eteisestä minun huoneeseeni, miten hieno meidän talomme oli, mutta lopulta huoneeseen päästyään hän hiljeni ja meni suoraan halaamaan Leviä.
Hän oli tuonut yhdet collegehousut ja t-paidan sekä Levin laturin. Istuimme kaikki sängylläni, kun Lulu kertoi terveisiä Cartereilta.
"Himassa on ihan jäätävä meininki. Mutsi ja faija ei puhu mitään Levistä tai siitä riidasta. Ne on ihan niinku eilistä ei ois koskaan tapahtunutkaan, puhuu keskenään ehkä tasan siitä, mitä tarvii kaupasta. Mun oli ihan vitun vaikee saada lupa lähtee ulos. Ne haluu taas vaihteeks kontrolloida kaikkee sitä, mitä mä teen."
Levin ilme meni vain surullisemmaksi.
"Enkä mä saanu lupaa lähtee ulos, mut onneks mä tiedän, että Levin huoneen ikkunasta pääsee karkaamaan."
Levin huoneen ikkunasta tosiaan pääsi karkaamaan, se oli koettu kyllä. Levi kasasi itseään vähän ja hänestä tuli huolehtiva isoveli.
"Sä lähit ilman lupaa? Ne tappaa sut, etkö sä ajatellu yht-"
"Ei ne tapa mua. Ja mä kestän sen saarnan, älä huolehi nyt musta vaan itestäs", Lulu puolustautui.
Levi hiljeni.
"Hei, mä lupaan puhua niille. Ja kyllä ne leppyy, ne ymmärtää et sä oot niitten lapsi eikä ne voi kohdella sua niin. Ei oo vielä kulunu ees vuorokautta, kyl se siitä", Lulu vielä loi toivoa.
"Ei se auta, että sä puhut niille. Ei ne kuuntele sua, ei ne oo koskaan kuunnellu kumpaakaan meistä", Levi sanoi.
"Mä en voi väittää olevani eri mieltä."
Juttelimme Lulun kanssa vielä hetken, mutta lopulta hän teki lähtöä. Hän mietti kaikkia keinoja, joilla saattaisi olla tulematta huomatuksi, mutta tajusi, ettei tulisi pääsemään kotiin ilman vanhempien huomaamista. Hän sanoi kestävänsä valitukset ja laittavansa vastaan tarpeen tullen. Uskoin häneen.
"Mä oon oikeesti niin pahoillani, Levi. Kenenkään ei pitäis kokee tollasta, mua pelotti koko ajan ihan sairaasti. Sä olit rohkee. Tsemppiä", hän sanoi vielä ennen lähtöään, ja sai Levin silmät taas vuotamaan.
Levi tuli taas halaamaan minua ja me pysyimme kiinni toisissamme sinä päivänä enemmän kuin koskaan. Hän oli vaisumpi kuin koskaan, mutta se hiljaisuus oli tarvittavaa ja rauhoittavaa, lohdullista hiljaisuutta. Vain siitä me saimme kiinni.
°
Sunnuntaina Unna ja Xander tulivat käymään. Kerroimme heille kaiken tapahtuneen ja he halasivat molemmat Leviä, Unna monta kertaa. Me puhuimme siitä, puhuimme paljon ja mietimme, mitä voisimme tehdä.
Lopputulos oli aikalailla se, ettemme mitään. Oli Levin vanhempien tehtävä pyytää anteeksi ja pyytää takaisin kotiin. Levi ei ollut heille mitään velkaa.
Levi ei oikeastaan hymyillyt. Hän tuijotteli tyhjyyteen ja puhui alhaisella äänellä.
"Tää on vaan niin helvetin perseestä", Levi sanoi ja kaatui sängylle selälleen.
Otin taas hänen kätensä minun käteeni ja silitin sitä. Unna sumutti minun huonekasvejani suihkepullolla ja sanoi:
"Niin se on. Mä oon niin pahoillani."
Meillä kaikilla oli ihan erilainen tilanne kuin Levillä. Minä tiesin tarinoita, minä tiesin, ettei useille queer-nuorille ja -lapsille ollut turvallista paikkaa kotona. Minä olin etuoikeutettu siinä, että minulla oli. Ja niin olivat Xander ja Unnakin.
Miltä piti tuntua olla yksin ja pelätä omassa kodissaan? Pelätä, että jos olisi oma itsensä, ei enää huomattaisi tai hyväksyttäisi tai annettaisi asua siellä? Tässä maailmassa oli jotain tosi pahasti pielessä niin kauan kuin ne pelot olivat edelleen läsnä edes yhden ihmisen elämässä.
Kun Unna ja Xander lähtivät, menimme Levin kanssa kävelylle lumen peittämään puutarhaan. Kaikki kasvit olivat talvehtimassa tai kuolleet, kaikki näytti niin erilaiselta. Ei ollut iloa ja värejä ja onnellisuutta. Ei ollut kesä.
Menimme käymään kahvilalla. Hain vara-avaimen, ja ja me kopisuttelimme kenkämme. Kaikki oli tyhjää, vaikka sisällä olleet pöytäryhmät olivatkin paikoillaan. Ulkoa kaikki pöydät ja tuolit oli ängetty varastoon. Vitriinissä ei ollut kakkuja, eikä tiskin takana Tinaa. Ei ollut kesä.
Levi veti minut syliinsä ja keinutti minua.
"Mä muistan aina, ku sä halusit näyttää mulle tän kahvilan keskellä yötä", hän sanoi.
Hymyilin hänelle, ja hänkin sai huulilleen pienen hymyn. Sentään hän sai ajatuksensa pois vanhemmistaan ja kodistaan edes hetkeksi.
"Eiks ookki outoo, että siitä on niin paljon aikaa?" kysyin.
"On. Joskus mulla on melkeen ikävä sitä aikaa, ku kukaan ei tienny. Mut sitä ei saa takasin, enää ei oo kesä."
Nojasin häneen. Elämän oli tosiaan mentävä eteenpäin koko ajan. Jos ei osannut elää hetkessä, jäi niitä hyviä asioita kaipaamaan puolen vuoden päästä. Minä päädyin aina siihen. Carpe diem oli ollut minulle aina vaikein totella, elin aivan liikaa pääni sisällä.
Suljin vain silmäni ja puristin häntä itseäni vasten. En halunnut kasvaa aikuiseksi, en halunnut menettää nuoruutta. En halunnut elämää, jossa tehtiin työtä ja sitten rasituttiin työstä ja saatiin loma ja rasituttiin sen jälkeen työstä lisää. En halunnut mitään arkea. En halunnut puuduttavaa aikuisuutta, joka kesti niin hemmetin monta vuotta. Nuoruuden ja vanhuuden välissä oli aivan liian paljon kaikkea tylsää.
Minun piti keskittyä tähän hetkeen. Halata Leviä ja kuunnella hänen paitansa lävitse hänen sydämensykettään. Hän oli siinä, elossa, minun kanssani, enkä voisi kuvitella hänen jäävän pelkkään nuoruuteen kanssani. Mutta silti minua jotenkin pelotti, että niin kävisi.
"Mä haluun jotain muuta ajateltavaa ku mutsi ja faija. Ne pyörii taas mun päässä", Levi sanoi sitten ja nostin katseeni hänen kastanjasilmiinsä.
"Mennäänkö sisälle?" kysyin.
Hän nyökkäsi. Me jätimme kahvilan, ja minä lukitsin sen. Menimme sisään ja otimme talvitakkimme pois, menimme huoneeseeni ja siellä me suutelimme toisiamme vaikka mihin.
°
"Onks meiän pakko mennä kouluun?" Levi kysyi aamulla, kun me vielä makasimme sängyssä.
"Ei meiän oo, jos sä et halua. Kyl me voidaan lintsata", vastasin.
Hän käänsi päätään katsoakseen minuun.
"Ei ku kyl me mennään. Mä en haluu vetää sua pahalle tielle."
Hymähdin.
"Ei yks päivä ois vetäny mua pahalle tielle. Mut jos me kerran mennään, ni sitte meiän pitää nousta. Mä en haluu missata bussia."
Hän vetäytyi ihan kiinni minuun ja hengähti syvään. Kohta hän sanoi:
"Okei sitten."
Me nousimme, pukeuduimme ja hakeuduimme keittiöön syömään aamupalaa. Levi sanoi, ettei hänellä ollut nälkä.
"Jännittääks sua?" minä kysyin.
"Yleisesti vaan kaikki stressaa. Mä en käyny koko viikonloppuna kotona, eikä ne oo tullu ettimään mua. Musta tuntuu, ettei niitä ihan oikeesti kiinnosta", hän vastasi.
Menin halaamaan häntä.
"Mä uskon, että niitä kiinnostaa. Tää on niille uus tilanne, ne tarvii ainaki pari päivää aikaa ennen ku ne pystyy miettimään järkevästi. Kyl ne vielä tajuaa, että ne haluu sut takasin kotiin", sanoin.
Hän huokaisi.
"Mut mä en oo varma, haluunko mä mennä kotiin."
Käännyin katsomaan häntä silmiin ja silitin hänen poskeaan.
"Mä oon aina tässä, tapahtu sitte mitä tahansa", lupasin.
Hän hymyili minulle.
"Kiitos."
Sitten irrottauduimme toisistamme, ja Levi söi vähän jogurttia.
"Mä toivon, etten mä tuu itkemään koulussa", hän sanoi kohta,
"en mä ees tiiä, mikä mua itkettää koko ajan. Kai mä vaan jotenki toivoisin, et mulla olis hyvä perhe ja hyvä koti. Ja sit mua itkettää ku ei ookkaan."
Se suru, joka hänen kasvoiltaan edelleen paistoi, oli sydäntäsärkevää. Toivoin vain, että kaikki olisi kohta taas hyvin.