🌪️
Adam oli pyytänyt Utulta anteeksi? Minä olin antanut Adamille anteeksi? Olin alkanut taas hengailla heidän kanssaan? Kaikki oli hyvin?
Kaikki oli niin käsittämätöntä juuri nyt, että jokaisen tapahtuman perään voisi laittaa kysymysmerkin pohtimaan sitä, oliko sen mahdollista olla totta.
Unna oli maailman ylpein Adamista. Hän oli ihan innoissaan ja sanoi, että oli tiennyt tämän pystyvän pienimpään mahdolliseen panostukseen. Adam tosiaan käyttäytyi nykyään kuin Utu olisi ollut toinen ihminen. Se oli pienintä, mitä tehdä, mutta sentään hän teki sen.
Meo oli seurannut Adamin esimerkkiä, eikä enää sanonut Utulle mitään pahaa tai edes vilkuillut pahasti. Adamin ja Meon kaverisuhde oli oikeasti yhtä seuraa johtajaa -leikkiä, ei hyvä elämä.
Olin hengannut Joakimin kanssa viime aikoina kahdestaankin, ja me olimme puhuneet paljon kaikesta. Hänellä oli tyttöystävä, se Anna. Meo oli ainoa sinkku meistä kuudesta. Tai siis Xander ja Unna vain säätivät ja tekivät mitä sattuu, mutta Meolla ei ilmeisesti ollut mitään kenenkään kanssa.
Olin nähnyt myös Xanderia. Me puhuimme siitä, miten erilailla asiat olivat verrattuna siihen, kun olin ollut ihan hämilläni kaikesta ja itsestäni ja mennyt hänen luokseen ja myöntänyt hänelle pitäväni Utusta.
"Ihana nähä sut noin rakastuneena, Levi", hän sanoi yhtenä päivänä.
Hymyilin ja mietin vain, miten ihanaa oli olla näin. Näin, että kaverit tiesivät. Näin, ettei keneltäkään tarvinnut salata enää mitään. Näin, että he eivät kyselleet typeriä tai olettaneet. He eivät kuitenkaan myöskään puhuneet kaikkialla avoimesti tai kierrelleet kertomassa asiasta ympäriinsä. Minusta tuntui turvalliselta.
Kaikkein turvallisimmalta minusta kuitenkin tuntui Utun kanssa. Emme edelleenkään oikein nähneet koulussa, mutta koulun jälkeen menin usein hänen luokseen. Hän ei enää tullut minun luokseni ilman, että molemmat vanhemmat olivat poissa. En halunnut ottaa riskejä.
Utu oli minun turvasatamani. Valmis kuuntelemaan aina, kun minä halusin purkautua. Valmis halaamaan minua ja suutelemaan minua, valmis tekemään oloni niin hyväksi kuin mahdollista. Hänen hymynsä sai minut hymyilemään. Hän rakasti minua silloinkin, kun minä en rakastanut itseäni.
Kotiin ei ollut koskaan kiva mennä. Se oli suoraan sanottuna ihan paskaa. Minä en puhunut äidille tai isälle, jos ei ollut pakko. Sitten he miettivät, miksen minä puhunut heille. Minä en mennyt syömään yhteistä päivällistä. Sitten he miettivät, miksen mennyt. He yrittivät kyllä kovasti pitää perheen kasassa, mutta tietämättään hajottivat sen vain pienemmiksi palasiksi koko ajan.
He olivat ehkä korjanneet oman parisuhteensa, mikä oli kyllä maailmanhistorian suurin yllätys. Eli oli äiti jossakin onnistunut hössötystensä kanssa, mutta kaikki muu niissä olikin mennyt pieleen.
Perjantai oli ollut perhepäivä ehkä viikon. Se ei ollut millään tavalla toiminut. Ei enää lisää mökkiviikonloppuja, ei typeriä äiti-poika-seikkailuja kirpputoreille ja hemmetti Ruusupuron kartanolle. Äiti ei enää keksinyt mitään. Nykyään hän olisi vain halunnut puhua, mutten minä suostunut.
Minä toivoin enemmän kuin mitään muuta, että joskus kotonakin olisi saanut olla oma itsensä. Että olisin voinut tuoda Utun sinne ihan kuin kenet tahansa tytönkin. Että olisimme voineet syödä keittiössä ja äiti olisi voinut kysellä meiltä, miten koulupäivä oli mennyt. Että olisimme voineet istua olohuoneen sohvalla ja katsoa huonoja sarjoja. Että olisimme voineet olla edes huoneessani rauhassa ilman, että joku koko ajan vainoaisi. Halusin kaikkea sellaista normaalia.
Onneksi minä sain sitä ollessani Utun luona. Meillä oli koko kartano. Osasin nykyään sen kaikki huoneet ulkoa, vaikka opettelemisessa oli mennytkin aikaa.
Alakerran kylpyhuone oli aivan jäätävän hieno. Siellä oli kylpyamme. Ruokasali oli avara, siellä oli iso pöytä. Se näytti niin elegantilta, että jos sen kattaisi, kehtaisi ottaa melkein presidentinkin kylään. Keittiössä oli silti paljon kivempi syödä, koska pöytä oli mukavan kodikas. Makuuhuoneita oli liikaa. Utun äiti ja Eva täyttivät niistä vain kaksi.
Yhtenä iltana me vain olimme olohuoneessa siitä syystä, että katsoimme televisiosta elokuvaa. Utu nojasi minuun ja minä nojasin häneen. Hänen päällään oli fleecepeitto.
"Tää on aika huono, jaksaksä kattoo tän loppuun?" hän kysyi.
"En hemmetissä, tässä ei oo mitään järkeä."
Utun äiti tuli huoneeseen. Hän vilkaisi televisioon ja kommentoi, ettei kannattanut katsoa sitä elokuvaa, koska kaikki hyvät tyypit kuolisivat ja se oli muutenkin ihan tylsä.
Utun äiti oli ihan mahtava. Hän kertoi juttuja aina tosi innoissaan, mutta samalla lempeästi. Hän vaikutti siltä, että hän halusi tietää minunkin asioistani ja kyseli niistä. Miten minulla meni ja mitä ajattelin tehdä lukion jälkeen. Ja että mikä kodinkone olisin, jos olisin kodinkone.
Hän oli sellainen persoona, jonka kuka tahansa haluaisi äidikseen. Olisin ollut maailman onnellisin ihminen, jos minun äitini olisi ollut sellainen. Utun äiti näytti sen, että välitti Utusta. Hän halaili häntä satunnaisesti ja sanoi häntä kullaksi ja rakkaaksi.
Hän myös puhui todella kauniisti ex-aviomiehestään, Utun isästä. Hän ei vaikuttanut menevän alakuloiseksi, hän enemmänkin puhui kuin tämä olisi koko ajan vain toisessa huoneessa. Hän sanoi, että kuolemasta pääsi yli siinä vaiheessa, kun muistot eivät enää sattuneet vaan tuntuivat vain hyvältä.
Minua kiinnostivat erityisesti ne ajatukset, joita hänellä oli seksuaalivähemmistöistä ja siitä, miten heidän pitäisi näkyä. Hän kertoi siitä, että itse oli panseksuaali, ja että Utun isällä oli ollut pitkään miesystävä. Hän sanoi, että pelko omasta itsestä oli mahdollista selättää vain olemalla oma itsensä. Se kuulosti niin järkevältä, mutta se oli hemmetin vaikeaa.
Nyt hän kuitenkin istui nojatuoliin ja otti kaukosäätimen.
"Ette kato tätä enää? Saanko kääntää uutiset?"
Utu hymisi myöntävästi. Ylen uutisankkuri alkoi puhua. Seurasimme sitä hetken hiljaa. Tämä hetki tuntui niin ihanan normaalilta, että olisin voinut jäädä siihen ikuisuuksiksi. Utu käpertyneenä minun viereeni sohvalle, ja katsoimme hänen äitinsä kanssa uutisia. Silti minun oli mentävä yöksi kotiin, koska huomenna olisi koulua.
"Miten koulussa meni?"
"Ihan perus", Utu vastasi.
Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä. Silitin hänen tukkaansa varovasti.
"Mitä sä Levi aattelit tehä lomalla?"
Utu etsi parempaa asentoa kainalostani.
"Tulla tänne", naurahdin,
"en mä tiedä, nothing special."
"No, sä oot aina tervetullut tänne", Utun äiti hymyili minulle.
Se oli yksi lempiasioistani kuulla. Tietää, että minulla oli paikka, minne mennä. Missä sain olla mitä olin, eikä kukaan arvostellut. Mitä, jos vain tulisin jouluksi ja uudeksivuodeksi tänne? Tai koko lomaksi? Antaisi äidin ja isän pohtia, mihin olin lähtenyt. Ne olivat villejä unelmia.
Minä mietin paljon kotia ja vanhempiani. Aloin melkein haluta, että he tietäisivät minusta ja Utusta. Silloin heidän ei tarvitsisi ikuisesti kysellä ja udella ja olettaa ja olla ärsyttäviä. Mutta pelkäsin, että jos kertoisin, olisi edessä mykkiä vanhempia ja kenties isän avokämmen naamaan. Ja ihan helvetin kamala ilmapiiri kotona. Enkä halunnut sitä.
Halusin kertoa, kyllä minä joskus halusin. Mutta vasta silloin, kun olisin jo muuttanut pois. Se olisi turvallisinta. Siihen oli aikaa.
°
Perjantai. Olin hengaillut Unnan ja Utun kanssa Unnalla, kello oli kahdeksan ja olin päättänyt tulla päänsäryn takia aiemmin kotiin. Utu oli vielä jäänyt Unnalle.
Ideanani oli ottaa keittiöstä särkylääkettä ja sitten vain mennä huoneeseeni nukkumaan, mutta äiti oli minua vastassa jo eteisessä. En jaksanut edes sanoa mitään, otin vain kenkäni pois ja yritin ohittaa hänet, mutta hän tarttui käsivarteeni ja sanoi:
"Eks sä ees tervehdi?"
"No hyvää iltaa", huokaisin ja riuhtaisin käteni irti hänen otteestaan.
Kävelin lääkekaapille. Laskin lasiin vettä. Nielaisin pillerin ja aloin etsiä ruokaa, sillä aistin äidin olemuksesta, että hän ei päästäisi minua menemään huoneeseeni. Hän katseli minua vakava ilme kasvoillaan, kun laitoin lautasen mikroon.
"Mitä? Vahdiksä nykyään mua ku mä hemmetti syön?" kysyin.
"Meiän pitää puhua", hän sanoi.
Se sai sykkeeni nousemaan aina. Vaikkei se varmaankaan tarkoittanut mitään, joka kerralla luulin hänen jotenkin saaneen tietää Utusta.
"Koko perheen kesken. Me ei voida olla näin hajallinen kasa ihmisiä, sä ja sun siskos ette enää puhu meille."
Sydämenlyöntini rauhoittuivat vähän, muttei se ollut mikään ihana asia kuulla sekään. Minä en puhuisi yhtään mistään äidin tai isän kanssa. Kävin pöytään syömään. En vastannut mitään.
Söin nopeasti, ja koko ajan äiti katseli minua ehkä odottaen, että vastaisin jotain. Laitoin astiat tiskikoneeseen ja kysyin:
"No millon me sit puhutaan?"
"Nyt."
Katseeni kääntyi toiselle puolelle huonetta, kun isä ja Lulu tulivat yläkerran portaista. Lulu vaihtoi kanssani katseen, emmekä olleet koskaan olleet yhtä paljon samalla puolella. Nyt meidän oli vain jotenkin selvittävä tästä.
Meidät istutettiin olohuoneeseen. Lulu näytti nojatuolissa siihen kiinni kankeasti köytetyltä. Itse istuin kulmasohvan toisessa päädyssä ja pyörittelin sormuksia sormissani.
Isä nojasi sohvalla taaksepäin ja näytti kyllästyneeltä. Äiti oli kuin valmiina antamaan meille puheenvuoroja.
Minä en halunnut mitään perheriitaa nyt. Joulu olisi ensi viikolla, ja mitä sitten? Jättäisimme lahjojenjaon väliin, koska olimme pilanneet välimme lopullisesti? Tämä ei todellakaan ollut paras aika aloittaa tätä.
"Mä oon huolissani teistä", äiti sanoi.
Sen minä varsin hyvin tiesin, vaikken ymmärtänyt. Me emme olleet enää mitään pikkulapsia. Meillä oli omat elämämme, ja miksi jakaa niitä vanhempien kanssa, jos ei vain huvittanut?
"Miks? Ai koska me ei puhuta teille?" Lulu kysyi.
"Niin, mä en ymmärrä. Aina te ootte ennen siihen pystyny. Miks yhtäkkiä ette enää ees tervehdi?" äiti kuulosti murtuneelta, hän oli tainnut murtua jo ennen kuin edes olimme aloittaneet.
Minä katselin häntä, mutten vain saanut mitään sanottua. Päänsärky oli katoamassa vähitellen pois, mutta sen paikan ottivat viha ja pelko.
"Miks teitä kiinnostaa?" Lulu kysyi.
Onneksi hän pystyi puhumaan, vaikka hän näyttikin meistä kahdesta jäätyneemmältä.
"You are our children, of course we care", isä vastasi.
Millä kielellä tätä keskustelua olisi edes pitänyt käydä? Isä kyllä ymmärsi suomea ja puhuikin sitä hyvin, mutta englanti tuli niin sujuvasti, että hän käytti aina sitä. Ehkä minä vain menisin fiiliksen mukaan.
"About who we are with? It's almost creepy how many times mom has asked me who I was with. Like it was her business at all", Lulu sanoi.
Ai hän teki sitä hänellekin? En ollutkaan ainoa.
"Kyseleekse sulta sun parisuhteista 24/7?" kysyin Lululta.
Hän kääntyi katsomaan minuun ja se katse sanoi minulle tsemppiä. Hänen äänensä sanoi:
"Ei. Mä oon sen pikkutyttö, eihän mulla koskaan vois olla poikaystävää."
Käänsin katseeni pois enkä sanonut mitään. Mutta minulla oli oltava tyttöystävä ihan koko ajan, koska olin viehättävä nuori mies.
"Ei se oo ollu mun tarkotus, Levillä vaan on ollu aiemminki tyttöystäviä, ni aattelin et jos-"
"No mitä jos ei kerranki ois? Oisko se niin hankalaa ajatella?" keskeytin hänet.
Äiti ei sanonut mitään.
"Ja se, et sä jauhat miten mun pitäis tuoda se näytille. En tasan tuo ikinä ketää jos sä hössötät nii helvetisti."
Tämä oli menossa tosi huonoon suuntaan. Minua alkoi ärsyttää, ja siitä saattaisi pienessäkin hetkessä kasvaa suuttumusta.
"Mä vaan yritän tehä tästä kodista turvallista paikkaa", äiti puolustautui.
Nyt siitä kasvoi suuttumusta. Eikö hän muka huomannut, mitä hän teki? Tämä turvallinen paikka oli aika helvetin toksinen läävä.
Hengitin, olin oppinut hillitsemään itseni. Kaivoin nopeasti puhelimen taskustani ja näpyttelin Utulle viestin, joka tuli aivan puskista ja senhetkisen tunteen vallassa. Se idea saattoi olla ihan vitun huono.
minä:
voitsä tulla meille niin äkkiä ku pystyt?
soita ovikelloa ku pääset perille
Tungin puhelimen taskuuni ennen kuin äiti ehti valittaa siitäkin. En kiehunut vielä yli, mutta jos yksikään näistä sanoisi nyt mitään typerää, minä poksahtaisin.
"Turvallista paikkaa, äiti. Tiiäksä, mikä on turvallinen paikka?" Lulu kysyi.
"Te saatte tulla ja mennä, voitte tuoda ystäviä ja muitakin vieraita tänne ihan vapaasti, teillä on ruokaa ja katto pään päällä", äiti vastasi.
Kuin se olisi ollut niin. Sallittuihin vieraisiin ei varmaan kuulunut se Ruusupuron kartanon kesäkahvilan työntekijä, jolla oli ollut hame päällä. Oli pelottavan lähellä, etten olisi sanonut sitä ääneen.
"You should be thankful", isä kommentoi.
Mistä tässä nyt olisi kiitollinen? Homofobiasta? Minä pelkäsin olla oma itseni täällä. Minusta ei tuntunut hyvältä tulla kotiin.
"Te ihan oikeesti merkkaatte meille tosi paljon, me toivotaan, että te voisitte olla täällä just niinku ootte."
Raivo minun sisälläni kasvoi kasvamistaan. Tai ehkä se oli jo kasvanut, ja tämä oli vain viimeinen tikki.
"Auttaako sitä ilmapiiriä sellaset keskustelut, joita me ollaan usein käyty ruokapöydässä?" Lulu kysyi.
Hän sai hoitaa tämän minun puolestani, hän osasi pysyä rauhallisena.
"Mitä niistä?"
"Jos tää olis turvallinen paikka, niissä keskusteluissa ei olis sellasta määrää rasismia, homofobiaa ja kaikkee muuta sellasta paskaa."
Äiti ja isä molemmat tuijottivat Lulua hämillään.
"Mut eihän ne koske teitä?" äiti mietti.
"Ai se oikeuttaa vittu vihapuheen? Ihmisten selän takana on parempi? Se tekee siitä ilmapiiristä ihan helvetillisen, ku mä tiedän, etten vois tuoda kaikkia mun kavereista käymään."
Tuijotin herkeämättä lattiaa.
"Siis onko sulla sellasia kavereita?" äiti kysyi kuin olisi kuullut vuosisadan kamalimman uutisen.
Edelleen katse lattiassa jouduin painamaan kädet ohimoilleni ja keskittymään hengittämiseen. Tekisin kohta jotain tosi tyhmää.
"You'd better cut that kind of friends off, Lulu", isä sanoi pelottavan tosissaan,
"I don't want my daughter to be around those people."
Lulu henkäisi sisään puhumisen aloittamisen merkiksi, mutta minä ehdin ensin:
"What if it was your own child?"
Kaikki katsoivat minua. Nostin katseeni ylös.
"What do you mean?" isä kysyi kuulostaen melkein loukkaantuneelta.
"I just want to know. What if it was your own child who was gay or something like that?"
Minä liikuin tosi vaarallisilla vesillä, mutta viha piteli minua voimakkaana. Minua pelotti ihan hemmetisti, minä tärisin ja sydämeni hakkasi ja minä hikosin. Mitä olin oikein tekemässä?
"Levi, neither of you-"
"I am."
Äidin ilme jäätyi. Isä pysähtyi.
"Gay?"
"I'm bisexual."
Hetken me kaikki olimme kuolemanhiljaa. Sitten isä nousi seisomaan ja minä nousin samalla.
"No you're not!" hän korotti ääntään.
"What the fuck do you mean I'm not?"
"That doesn't even exist, does it? Where did you get that from, you can't be serious."
"You know what? Fuck you, dad. Haistakaa molemmat vittu. Mä oon piilotellu tätä ihan syystä. Te ette ees ota mua tosissaan."
Hengitin tiheästi. Jännitys oli purkautumassa. Isä katsoi minuun ja hänen silmänsä näyttivät yhtäkkiä pelottavilta. Hän tarttui minua hartioista ja ravisti.
"Levi, please tell me this is a joke."
Yritin etsiä hänen silmistään edes yhtä isällistä ripettä, muttei sitä ollut. Hän olisi voinut vaikka lyödä minua.
"It's not", minä sanoin ja nielaisin.
Isä katsoi minua silmiin, odotti vielä hetken, että olisin vaihtanut vastaustani, mutta sitten hän päästi irti ja vei kädet kasvoilleen.
"Levi, onks tää sun mielestä hauskaa?" äiti nousi ylös.
"Ihan vitun hauskaa pelätä omassa kodissa, hiphei ja jippii."
Katsoin Luluun. Hän ei uskaltanut tehdä mitään, hänen silmänsä kostuivat. Minä tärisin, sydän hakkasi, kädet hikosivat, ääneni vapisi.
"Mä voin lähteä, mä voin lähteä vaikka heti. Voin jättää teiät miettimään, et mikä teiän kuvottavassa pojassa meni vikaan, kuinka monta virhettä teitte kasvatuksessa. Mut vittu, te ette oo mitkään vanhemmat."
Äiti alkoi kyynelehtiä hiljaa.
"Tiättekö, saatana, jos teiän lapsi ei puhu teille, ni joku on pahasti pielessä. Vois joskus kattoo peiliin ja ajatella, mitä teki väärin. Ei, se ei ollu kurin puute. Se oli ymmärtämisen puute. Mun ei tarvis selittää itteäni teille, mut miettikää, teen sen silti. "
Viha sai minut värisemään kauttaaltani. Isä näytti niin loukkaantuneelta.
"Lopeta se vitun ruikuttaminen."
Hän kääntyi katsomaan minuun ja seuraavassa hetkessä käsi tuli minua kohti. Väistin. Säikähdin. Nyt silmäkulmani kostuivat. Hän oli melkein lyönyt minua.
Hän alkoi huutaa minulle asioita, hän alkoi huutaa, ettei vanhemmille puhuttu noin, ja etten voinut olla mitään sellaista, ja ettei sitä ollut olemassa ja että minulla oli ollut niin monta tyttöystävääkin. Ja minä huusin hänen päälleen, ja äiti huusi väliin, etten minä saisi huutaa. Ja me huusimme ja huusimme ja jatkoimme huutamista, ja Lulu sulki sivulla itkevät silmänsä.
Hetken hiljaisuus, sitten ovikello soi, ja lähdin olohuoneesta.
"LEVI, TULE TAKAISIN!" äiti huusi heti, mutta minä en mennyt.
Äiti ja isä seurasivat minua keittiöön, Lulu tuli perässä varoen. Menin eteiseen, avasin oven.
"Levi, onks kaikki hyv-"
Utu ei ehtinyt sanoa loppuun, kun minä vedin hänet kiinni itseeni ja suutelin häntä. Tunsin, miten hän hämmentyi, mutta minä yritin joillain psykologisilla ihmekeinoilla vakuuttaa hänelle, että hän sai suudella minua nyt henkensä edestä, vaikka hänelle tulisi kuinka kuuma kaikissa talvivaatteissaan.
Erkaannuin, äiti katsoi minua suu auki, isä näytti traumatisoituneelta ja Lulu olisi hymyillyt, jos tämä hetki ei olisi ollut niin kamalan hirveä.
"Unohinks mä mainita? Mulla tosiaan on poikaystävä. Ja se tosiaan on Ruusupuron kartanon kesäkahvilan tarjoilija, se poika jolla oli hame päällä."
Isä katsoi pois ja äiti katsoi edelleen kasvojen ilme jumittuneena avonaiseen suuhun ja tuijottaviin silmiin.
"Jos te ette kerran kaipaa mua", minä sanoin, nappasin takkini eteisen naulasta ja vedin kengät jalkaani,
"goodbye, tell me when you want your disgusting son back home."
Sitten minä otin Utusta kiinni, avasin ulko-oven ja menimme ulos ja suljin ulko-oven ja me juoksimme pimeässä pois.