☁️
Minä olin alkanut itkeä heti, kun olin tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Levi ei ollut pitänyt minun puoliani, hän oli pettänyt minut.
Hän oli luvannut, ettei enää koskaan satuttaisi minua. Haluaisin kuulla häneltä itseltään, mitä ne tien toiselta puolelta kuulemani yksittäiset sanat olivat olleet, tai miksi hän ei ollut sanonut mitään, kun Adam oli puhunut minulle niin. Entä se, että Levillä ei ollut ollut mitään sitä vastaan, että minut jätettiin naapurikaupunkiin keskellä yötä ja ajettiin pois?
Olin katsellut auton menoa hetken, kun kyyneleet olivat alkaneet valua poskilleni. Kohta minä olin itkenyt niin paljon, etten enää ollut pystynyt hillitsemään sitä mitenkään. Jos ne kyyneleet olisivat olleet maalia, ne olisivat sotkeneet kasvoni ja käteni totaalisesti, kun pyyhkimisyrityksistäni oli tullut turhia.
Olin kävellyt hetken vain askelia mihin sattuu siinä kävelytiellä yrittäen saada pääni kokoon. Yrittäen rauhoittua, hengittää, tajuta, mitä tapahtui. Olin hokenut itselleni, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, vaikkei se tietenkään ollut ollut totta. Kun olin saanut rauhoituttua edes vähän, yritin keksiä parhaan keinon päästä pois sieltä.
Kello oli juuri vaihtunut yli puolenyön, kun olin avannut puhelimeni voidakseni katsoa Google Mapsista lähimmän bussipysäkin, josta menisi busseja takaisin kotikaupunkiin, mutta hemmetti kun eiväthän keskellä yötä täällä päin kulkeneet mitkään linja-autot. Ensimmäinen vuoro olisi puoli viideltä aamulla. Minulle oli tullut kamalampi olo, ja jouduin taas hetken rauhoittelemaan itseäni, jotten joutuisi paniikin valtaan. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin.
En tietenkään ollut nähnyt kävelyä vaihtoehtona, kotiin olisi ollut aivan liian monta kilometriä. Minulla ei ollut jaloissani erityisen loistavia kävelykenkiäkään. Kävely lähemmäs tämän paikan keskustaa, joka oli paljon lähempänä kuin kotikaupunkini keskusta, oli tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Olin siinä matkalla yrittänyt keksiä jotain järkevää, mutten pystynyt siihen. Minä olin vain itkenyt.
Eikä asiaan ollut auttanut yhtään se, että seuraavaksi oli alkanut sataa. Minulla oli jo valmiiksi ollut kylmä, lokakuinen yö ei ollut mikään ykkössuosikki kävellä lyhyessä hameessa ulkona. Minulla ei ollut päälläni mitään vedenkestävää, paitsi eyelinerini, jotain positiivista, joten minun oli pakko ottaa muutamia juoksuaskelia, jotta olin päässyt jollekin 24/7-kioskille ja mennyt sisään.
Myyjä oli katsonut minua vähän hämillään, olihan minulla kuitenkin itkeneet kasvot ja märät vaatteet. Olin luonut hänelle niin hyvän hymyn kuin suinkin pystyin ja kysynyt häneltä neuvoa.
"Anteeks, hei, kuinka usein täältä menee busseja ja mihin suuntaan?"
Hän oli selittänyt minulle sen, mitä minä olin jo tiennyt. Eli ei busseja ennen aamumelkeinviittä.
Myyjä oli nuori vaalea miehenalku, hänellä oli hartioille ylettyvät blondit hiukset ja leveä nenä.
"Voinks mä auttaa jotenki muuten?" hän kysyi.
Hänellä mahtoi olla ollut käynnissä tylsin vuoro ikinä, kuka nyt haluaisi edes käydä jossain kioskeilla keskellä yötä. Mahdoin olla hänen ensimmäinen ja viimeinen asiakkaansa ainakin aikavälillä keskiyö - aamuneljä.
"Mä voisin ostaa kahvin", minä olin sanonut.
"Hoituu", hän oli luonut minulle hymyn.
Olin hymyillyt nopeasti takaisin. En varmasti pystynyt hymyilyssä silloin parhaaseen suoritukseen, mutta yritin ainakin. Olin katsellut kioskin hyllyjä, sudokuita ja suklaapatukoita, mutten keksinyt mitään muuta ostettavaa. Vain kahvia. Ehkä sen voimalla pysyisin hereillä siihen asti, että lähtisin puoli viideltä bussilla kotiin. Minä todella en ollut keksinyt parempaa ideaa.
Myyjällä olisi varmaan ollut monia kysymyksiä, mutta arvostin häntä siinä, ettei hän kysynyt mitään. En olisi osannut vastata. Oli vain ihanaa olla hiljaa ja täysin tietämättä, kuka toinen oli, ja tietäen, että tuskin koskaan tulisi tietämäänkään.
Kohta olin saanut kahvini ja sen mukana kuitin.
"Kiitos", minä kiitin myyjää, jonka olin nimennyt päässäni enkeliksi sen pienen hetken aikana, jonka kioskissa vietin.
Hänen blondit hiuksensa ja ystävällisyytensä tekivät hänestä silloin minulle enkelin. Olin lähtenyt kohti kioskin ovea, vaikka ulkona oli edelleen satanut vettä.
"Huomenna on parempi päivä!" hän vielä oli huikannut perääni, ja se sai minut hymyilemään.
Kun olin päässyt ulos kioskin katokseen, silmäni olivat osuneet kuittiin, johon oli kirjoitettu kuulakärkikynällä toivottavasti kaikki on hyvin sekä puhelinnumero. Ja ihmiset sanoivat, että romantiikka oli kuollut?
Menin istumaan bussipysäkkikatokseen. Sade väheni, muttei lakannut. Minulla oli ihan hemmetin kylmä, kävin välillä hyppimässä x-hyppyjä pitääkseni itseni lämpimänä. Hengasin siinä sen neljä tuntia, selasin puhelimellani siihen asti, että siinä oli enää vain 15% akkua, yritin nukkua hetken, muttei siitä tullut mitään, olin ehkä pilannut sen mahdollisuuden juuri sen kahvin ostamisella ja juomisella. Minä jopa laskin autoja, joita näin, niitä ei todellakaan ollut montaa. Yritin parhaani mukaan pitää ajatukseni poissa Levistä.
Vihdoin pääsin bussiin, bussi vei minut kotiin, onnekseni ei bussiasemalle keskustaan, kävin kuumassa suihkussa sulaakseni syväjäästä ja menin nukkumaan.
En todellakaan saanut nukuttua tarpeeksi. Unna oli minusta huolissaan tullut käymään aamulla. Hän oli kuulemma kysellyt Auralta, oliko hän ollut kanssani loppuillasta, tai tiesikö hän, mihin minä olin mennyt. Tämä ei ollut tiennyt, ja kun Unna ei saanut minua puhelimella kiinni, hän oli tullut tänne.
Minä halusin mennä takaisin nukkumaan, ja se oli hänelle erittäin ok. Ennen nukahtamistani uudelleen minä kerroin hänelle pääpiirteittäin yöstäni, ja hän silitti minun käsivarttani. Kun heräsin parin tunnin päästä uudestaan, Unna oli siinä edelleen, tai siis taas, hän oli kuulemma välissä käynyt soittamassa Leville. Levillä oli kuulemma ollut paska olo. Ja minä tiesin, että niin hänellä pitikin, mutta jostain syystä olin niin tyhjä ja turta, ettei viha noussut mieleeni.
Sunnuntaina minulla oli paljon aikaa ajatella.
Kiusaamisen oli pitänyt loppua, mutta perjantaiöinen ei ollut ollut mitään muuta kuin juuri sitä. Miten minä voisin luottaa häneen enää? Hän oli sanonut, ettei tekisi sitä enää. Ja hän oli tehnyt.
Oliko meidän sittenkään tarkoitus olla me? Oliko yksikään suhde, joka oli kehittynyt kiusatun ja entisen kiusaajan välille, toiminut oikeasti? Nyt ei laskettu kymmenenvuotiaiden kirjoittamia kliseisiä rakastuin kiusaajaani ja nyt meillä on kolme lasta, omakotitalo ja maine coon -kissa -tarinoita jossain internetin syövereissä.
En ollut varma, pystyisinkö siihen enää. En saanut Levistä otetta. En vain millään, en vieläkään. En voisi luottaa. Olin antanut ihan hemmetisti liikaa mahdollisuuksia jo nyt. Minä olin vihainen hänelle. Mutta samalla minä rakastin häntä tosi paljon ja halusin vain kaiken olevan hyvin.
Kaikki oli ollutkin hyvin! Mutta aina kaikki ongelmat tulivat niin yhtäkkiä, ettei niitä edes osannut ajatella. Aikaväliä sillä, kun hän oli suudellut minua vessassa ja sillä, kun hän oli jättänyt minut yksin, oli enintään puolitoista tuntia. Kaikki oli käynyt ihan hetkessä. En edes halunnut tajuta sitä.
Maanantaina hengasin Unnan kanssa, ja näin Levin, Adamin ja muut kaupassa. En edes katsonut Leviin päin. Koko viikko vain meni. En tehnyt yhtään mitään. Torstaina meillä oli Levin kanssa yksi katsekontakti, kun törmäsin häneen kirjaston edessä, mutta se loppui lyhyeen. Samalla Adam vilkuili minuun normaalia enemmän ja normaalia oudoksuvammin. Ja sitten oltiinkin jo tässä päivässä, ja minun olisi pitänyt keskittyä kirjoittamaan esseetä, jonka tekemisen olin jättänyt lomalle. Tämä oli kamalin syysloma ikinä.
En ollut puhunut Levin kanssa viikkoon. Se tuntui ihan älyttömän typerältä. Mitähän minä odotin? Ihmettä varmaan. Että hän olisi edistänyt asioitaan. Se olisi kyllä nimenomaan ollut ihme.
Kaikki päivät olivat menneet jutteluun tai näkemiseen Unnan kanssa. Tai lattialla makaamiseen, se oli todella aliarvostettua ja mielestäni kaikkien, joilla meni päin puuta, pitäisi kokeilla lattialla makaamista. Lattia oli paljon parempi kuin sänky, ja siinä vain saattoi tuntea, että vaikka kuinka maailma kaatuisi päällesi, sinä vain olit siinä lattialla ja itkit jo valmiiksi. Millään ei ollut mitään väliä. Ja lattiat olivat yllättävän mukavia.
En ollut pystynyt edes hukuttautumaan kirjoihin. Yleensä saatoin vain avata sellaisen, mennä mukaan juoneen ja unohtaa kaiken muun, paeta ongelmiani. Mutta nyt en voinut keskittyä lukemiseen, koska joka ikinen sana muistutti minua Levistä.
Esseeni ei oikein edistynyt. Unna pyysi minua taas ulos, ja minä menin.
Yllätyin nähdessäni Levin ja Unnan yhdessä. He kävelivät kahdestaan sinne päin, missä minä olin. Laskin katseeni alas, mutta kun he tulivat kohdalle, nostin sen ja se kohtasi Levin katseen, mutta hän kääntyi pois ja jatkoi matkaansa kohti Adamia ja muita, jotka seisoivat toisaalla. Hemmetin Adam.
"Mistä sä oot jutellu sen kans?" minä kysyin.
Olisin halunnut edes vähän tietää, miten Levillä meni.
"Kaikesta muusta paitsi teistä. Lähinnä koulujutuista. Mut siitä kyllä näkee et se on ihan paskana. Törmättiin äsken ihan sattumalta."
Käännyin vielä katsomaan sinne, minne Levi oli mennyt. Hän oli liimannut kasvoilleen hymyn ja pakottanut naurun. Ilmeisesti hän edelleen pystyi siihen. Mikään ei ollut muuttunut.
Adam vilkaisi minuun ja sen jälkeen myös Meo, ja päätin vain kääntyä toiseen suuntaan ja lähteä Unnan kanssa jonnekin ihan muualle.
°
Tänään oli lokakuiseksi päiväksi hyvä sää, vaikka ilta oli tulossa. Ei satanut, eikä edes ollut äärimmäisen kylmä.
Emme voineet hengailla Unnan kanssa kovin pitkään, koska minun todella piti tehdä se essee. Unna kysyi taas illalla, haluaisinko minä mennä hänen luokseen yöksi. Ihan vain hengailemaan ja puhumaan ja nukkumaan, hän tiesi, että tarvitsin seuraa.
Minä päätin pyöräillä. En kuitenkaan saisi taas koko talvena edes käyttää pyörääni, ei sillä, että olisin käyttänyt sitä paljon kesälläkään, mutta silti.
Suljin vaaleanpunaisen hupparini vetoketjun ja lähdin pyöräilemään. Minulla ei ollut kypärää, ja oli erittäin tyhmää olla omistamatta sellaista, mutta matkan Unnalle ei pitänyt olla mitenkään liian vaarallinen. Menisin vain pieniä ja rauhallisia teitä.
Pieni tuulenvire osui kasvoihini. Minun olisi pitänyt ottaa hanskat. Sormeni alkoivat jäätyä. Ainahan pyöräillessä jäätyi sormet, olisin voinut ajatella vähän pidempään elämäni valintoja. Sentään näillä teillä oli katuvalot ja minulla oli pyörässäni heijastimet.
Puhelimeni värisi. Kai minä voisin vastata pyöräillessäni, tässä oli tasaista. Mutta kun avasin puhelimeni, se ei ollutkaan viesti, vaan Joakim Linnavirta oli lisännyt minut snapchatissa. Yllätyin, tottakai, mutta lisäsin hänet takaisin. En ajatellut siinä vaiheessa enempää, vastasin vielä vain Unnalle, joka kyseli, olinko jo lähtenyt kotoa.
En ollut päässyt edes pitkälle, joten matkani kesti vielä minuutteja. Ja sitten - kolme poikaa ylittämässä tietä. He eivät näyttäneet hämmentyneiltä, enemmänkin siltä, että he olivat odottaneet minua.
Yritin vaihtaa toiselle puolelle tietä hetkeksi ja ohittaa heidät, mutta Adam juoksi minun eteeni. Yritin takaisin toiselle puolelle, mutta hän tuli taas eteeni.
"Mitä?" kysyin turhautuneena ja pysäytin pyörän.
Nousin pois satulalta, mutta seisoin jalat molemmin puolin pyörän runkoa.
"Älä nyt hiilly, meillä on sulle asiaa."
Adam nauroi, ja niin nauroi Meokin. Hän oli tainnut kuulla, mitä oli tapahtunut. En oikeastaan ollut edes varma, minkä version tarinasta he tiesivät, mutta varmaan jotain upean luovaa Levin selittämää. Joakim ei nauranut, häntä ei edes näyttänyt naurattavan. Sitten minä tajusin, että äskeinen lisääminen, snapchatkartta, heidän piti tietää, missä olin, voi hemmetti.
"Mut mulla ei oo teille."
"Eiks oo kohteliasta kuunnella, mitä asiaa meillä sitte on?"
"On toki, puhu vaan."
Adam otti askeleen lähemmäs. Me olimme alueella, jossa oli asuntotaloja, mutta jossa kukaan tuskin näkisi meitä.
"Mitä sä aattelit?" hän kysyi ja oli ihan liian lähellä minun kasvojani.
Minä tiesin tosi hyvin, mistä hän puhui. Hänen ei olisi tarvinnut tulla niin lähelle. Hän vaikutti kireältä, mutta hän hymyili voitontahtoisesti. Mitä hän sillä haki?
"Mitä sä tarkotat?" kysyin, vaikka minä tiesinkin vastauksen.
Adam tarttui minua paidan rinnuksista.
"Vitun h*ntti sä tiedät mitä mä tarkotan."
Hän sihisi sen hampaidensa välistä. Hän ei edes uskaltanut sanoa ääneen sitä, mitä minä olin tehnyt. Hän paheksui sitä niin paljon, se oksetti häntä niin paljon. Minä silti halusin hänen sanovan sen ääneen. En pelännyt häntä.
"Sano se."
Hänen ilmeensä hämmentyi, muttei hän hellittänyt otettaan.
"Mitä?"
"Sano, mitä mä tein."
Hän vilkaisi taakseen Meoon ja sitten taas kääntyi minuun päin.
"Sä niin kerjäät verta nenästäs", hän sanoi.
Minä en vieläkään pelännyt häntä, halusin vain tietää, pelkäsikö hän minua. Kyllä hän pelkäsi, mutta pelkäsikö hän todella niin paljon, ettei edes uskaltanut sanoa asioita ääneen?
"Miks sä et uskalla sanoo sitä?"
Minä halusin häneltä vastauksen, vaikka minä tiesinkin jo ihan tarpeeksi. Hän katseli minun kasvojani lähietäisyydeltä, arvosteli jokaista neliömillimetriä.
"Miks sun piti käydä silleen Levin päälle?"
Huulilleni nousi hymy. Käydä päälle kuulosti siltä kuin olisin hakannut hänet. Eli Adam oli miehenä liian haavoittuvainen voidakseen edes sanoa sanaa suudella.
"Älä virnuile, sä tiiät varsin hyvin ettet sä voita mua", hän sihisi taas.
Mutta kyllä minä voittaisin. En ehkä nyt, mutta lopulta minä voittaisin.
Hän kuitenkin yhtäkkiä tiukensi otettaan ja säpsähdin, pyöräni kaatui jaloissani ja hyppäsin pois sen päältä. Hän roikotti minua hupparistani.
"Sä saastanen homo et koske enää kehenkään tolla tavalla, onko selvä?"
Hän juuri itse koski minuun, kusipää.
Adam halusi näyttää, että hän oli suurempi ja vahvempi ja ties mitä. Hän katseli minua alistavasti.
"Mä en tiiä, mitä sun päässä liikkuu, mut Levi ei todellakaa halunnu sitä. Sä voit tunkee sen sun kiimasen persees vaikka minne homoklubeille, mut älä helvetissä enää ikinä tee noin. Onko selvä?"
Nielaisin. Tämä alkoi olemaan jo ahdistavaa.
"Onko selvä?" hän vaati vastausta.
"Mä en nää Leviä täällä, eiks se vois ite-"
Mutta minua lyötiin kasvoihin. Ja toisen kerran. Minut pudotettiin maahan, yritin heti ylös, mutta minua potkaistiin kylkeen. Nousin istumaan täristen. Adam kyykistyi, tarttui minua hartiasta ja katsoi minua silmiin.
"Pidä vittu näpit irti Levistä."
Sitten hän tönäisi minut maahan, kämmeneni naarmuuntui, potkaisi pyörääni ja lähti kävelemään poispäin. Meo sylkäisi minuun päin. Joakim ei edes katsonut. He vain menivät.
Kosketin käsilläni kasvojani. Sormillani oli verta, minun nenäni vuosi verta. Poskeen sattui. Kaivoin puhelimeni valkoisten housujeni taskusta puhtaalla kädelläni ja laitoin Unnalle viestin.
minä:
sori, olin melkeen siellä, mut mä en pääsekään
äiti soitti ja se tarvii mun apua kotona