🌪️
Minä en tulisi juomaan perjantaina. En tippaakaan. Jos Adam tyrkyttäisi mitään minulle, minä hakkaisin hänet mieluummin kuin ottaisin juoman vastaan. Ihan oikeasti. Tai ehkä se ei olisi kovin hyvä idea.
Siihen oli kuitenkin vielä aikaa, koska nyt oli maanantai, ja minä söin leipää keittiössä. Olin kerrankin hereillä niin aikaisin, että sain syötyä aamupalaa. Selasin puhelintani ruokapöydässä.
Jutellessani illalla Utun kanssa viesteillä hän oli sanonut, että hänelle oli tullut hyvä mieli käytöksestäni eilen. Miten olin tervehtinyt ja hymyillyt ja sellaista. Oli tuntunut hyvältä tehdä niin.
"Mites sä näin aikasin oot ylhäällä?" äiti kysyi tullessaan huoneeseen.
Enää ei ollut yhtään hyvä mieli mistään asiasta.
"Eikö sitä nyt saa ihminen herätä millon haluaa?"
Äidin ilme oli merkittävä, kun hän alkoi tekemään kahvia.
"Totta kai, mietin vaan."
En edes sanonut mitään, mutta hän jatkoi, vaikken olisi halunnut hänen jatkavan.
"Että ootkohan menossa kouluun samaa matkaa jonkun tietyn kanssa, ku otat aamulla näin paljon aikaa ennen lähtöä."
Minä tiputin puhelimen pöydälle. Minulla meni ihan oikeasti hermot. Minun olisi tehnyt mieli huutaa ja heittää häntä muovisella lautasella päähän, mutta sain hengitettyä vähän ja luovuin siitä suunnitelmasta.
Nousin ylös, tungin lopun leivästä suuhuni, otin puhelimeni ja reppuni ja lähdin ulos tehden mahdollisimman selväksi, että olin hänelle vihainen.
Ihan oikeasti, mikä häntä vaivasi? Minun todennäköisesti pitäisi jossain vaiheessa huutaa hänelle, jotta hän lopettaisi vihjailemasta minun rakkauselämästäni. Toisaalta, jos minä huutaisin hänelle, hän todennäköisesti veisi meidät kaikki neljä perheterapiaan tai jotakin.
Ja nyt minä olin lähtenyt ihan liian ajoissa koululle. Vittu kun meni taas niin helvetin hyvin.
Laitoin Utulle viestiä. Oli ihanaa, miten puhtaat meidän välimme olivat juuri nyt. Koulu todennäköisesti taas pilaisi kaiken, mutta ainakin vielä näin aikaisin maanantaiaamuna sain vielä nauttia terveestä parisuhteesta.
minä:
utuuuuu
millon mä voin muuttaa pois himasta
mulla menee hermo mutsiin
Utu:
mitä sä teet
kello on seittemän
mä just heräsin
nyt on maanantai
mut joo okei siis kerro toki
mitä se nyt teki?
Hymyilin.
minä:
no sitä samaa vanhaa
yrittää udella mun parisuhteista
Utu:
alkaako palaa käämi
ymmärrän
Minun teki mieli naurahtaa ääneen ja niin minä melkein teinkin. Kohta hän sanoi lähtevänsä suihkuun ja jouduin tyytymään omaan seuraani tässä aamutuimaisessa kaupungissa.
Kävelin pidempää reittiä koululle. Kiertelin sieltä täältä ja katselin sitä sun tätä. En varmaan ikinä ollut keskittynyt niin paljon siihen, että yksi noista valotolpista oli aavistuksen vinossa ja kuuluisa joissain bileissä lommoutunut postilaatikko olikin tällä puolella kaupunkia.
Olin koululla silti liian aikaisin. Menin sisälle, kun sinne pääsin, ja jumitin puoli tuntia aulassa seinää tuijottaen ennen kuin minun piti tervehtiä ystäviäni ja mennä ensimmäiselle tunnille.
°
Minä olin edelleen vihainen äidille, joten päätin olla kapinoiva teini ja olla menemättä kotiin tänään. Saisipahan hänkin miettiä, mitä oli tehnyt väärin. Hän saisi soitella perään vaikka kuinka paljon, mutta minä en vastaisi, sillä minä menin Utulle koulun jälkeen.
Teimme jotain harvinaista - koulujuttuja yhdessä. Sitten me mietimme, että miksi emme tehneet useammin, sillä se oli ehdottomasti paljon hauskempaa kuin tehdä yksin. Ja se toimi yllättävän hyvin ja me edistyimme yllättävän hienosti. Ainakin jonkin aikaa. Kunnes pussailu alkoi vaikuttaa vähän liian houkuttavalta vaihtoehdolta opiskelun rinnalla.
Tämä maanantai ei ollut ollenkaan maanantaimainen. Meillä oli hauskaa ja me nauroimme ja me valvoimme vähän liian myöhään. Kun me olimme vihdoin menossa nukkumaan, Utu sanoi:
"Meiän pitäis pitää tämmösiä random yökyläilyjä keskellä viikkoa useemmin."
"Niin pitäis", minä vastasin,
"eiks kaikki normaalit pariskunnat tee niin?"
"Mikä on normaali pariskunta?" hän kysyi.
"Sellanen, joka voi olla julkisesti pariskunta ja tehä kaikkia pariskunta-juttuja."
"Pariskunta on ihan hemmetin tyhmä sana", Utu totesi.
En voinut kieltää.
"No mut nii, me voitais sitte vaikka alkaa tekemään sellasia normaaleja pariskunta-juttuja, joita normaalit pariskunnat tekee kahestaan muilta piilossa", hän sanoi vielä.
"Milloin vain, arvon partnerini", minä luulin, että hän tarkoitti jotain, mitä hän ei tarkoittanut.
Häntä alkoi naurattaa.
"Levi! Hemmetin kiimanen, mä mietin niinku leffojen kattomista ja just turhia yökyläilyjä keskellä viikkoa."
Nauroin nyt itsekin. Täällä ei tarvinnut olla yölläkään hiljaa, koska Eva ja Utun äiti nukkuivat niin kaukana alakerrassa.
"Ok ok, sanon silti joo millon vaan."
Hän suuteli minua.
"Meiän todella pitäis olla nukkumassa jo, arvon normaali pariskunta -partnerini."
"Mitä-"
"Shh", hän painoi sormen suulleni,
"nukutaan nyt, mä rakastan sua."
°
Aamulla väsytti, muttei se haitannut läheskään niin paljon kuin mitä se olisi, jos olisin herännyt yksin kotoa. Tuntiessani Utun vierelläni ensimmäisenä herätessäni minun päivästäni tuli heti tuhat kertaa parempi. Hän ei olisi silti halunnut herätä kouluun. Hän painoi päänsä rinnalleni ja valitti.
Kun sitten vihdoin nousimme, söimme yhdessä aamupalaa, vaihdoimme vaatteet ja Utu teki itselleen rajaukset silmiin. Se näytti tosi helpolta, mutta hän olikin varmaan harjoitellut sitä. Hän näytti ihan kamalan hyvältä.
"Kerro sitte, ku mä saan tehä sulleki eyelinerit", hän sanoi.
"Mä haluisin kyllä joskus kokeilla, mut se joskus ei oo nyt, koska en tuu saamaan sitä pois mun naamasta ennen kouluun lähtöä."
Utu hymähti.
"Seki on ehkä normaali pariskunta -juttu."
Me lähdimme ulos. Hetkinen, me olimme menossa bussilla. Utu hämmentyi minun pelokkaasta reaktiostani. Hän oli ilmeisesti miettinyt jo koko jutun.
"Hei, tolla samalla bussilla menee ehkä jotain seiskaluokkalaisia tyttöjä ja jotain random tyyppejä joita kukaan ei tiedä. Niitä ei tuu kiinnostamaan pätkääkään, että me tullaan samalta pysäkiltä. Siel on ehkä alle viis ihmistä ku me mennään sinne. Ja mä vannon, että yhtäkään niistä ei kiinnosta."
Hän vaikutti niin varmalta, että se sai minut vähän rauhoittumaan. Kun bussi tuli, me menimme melkein takapenkille asti, mutta jäimme sen eteen olevalle kahdenpaikalle.
"Tää ei oo semmonen kaupunkibussi ku yleensä, mitä ihmettä? Ne ois paljon väljempiä", hän puhui.
Minä istuin Utun vieressä bussissa, apua, täällä ei oikein ollut ihmisiä, eikä paikalla olevista kukaan edes ollut katsonut meitä. Minulla oli tosi hyvä olo ilman erityistä syytä.
"Eiks se oo hyvä? Voidaan piiloutuu tänne", minä sanoin.
Istuin ikkunapaikalla. Utu hymyili minulle. Hänellä oli normaalia farkkutakkia paksumpi vaaleansininen farkkutakki. Valkoinen pitkä hame. Keltaiset tennarit. Hän näytti tosi söpöltä. Sellaiselta kiljun kuin viidesluokkalaiset koulun discossa juotuaan pari limua ja nähtyään niin kamalan söpöt ihastuksensa -söpöltä. Paitsi että se kiljuminen oli minun olotilani. Ei mitään hajua.
Bussimatka meni, eikä kukaan muu edes tullut niin taakse istumaan. Utu oli jo nousemassa siinä vaiheessa, kun kaikki eivät olleet nousseet bussista, mutta vedin hänet takaisin alas.
"Mitä?"
Kurkin varovasti ikkunasta nähdäkseni, keitä asemalla oli. Tyyppejä, joita saattaisi kiinnostaa. Miksi en ollut ajatellut tätä?
"Ei me voida mennä", huokaisin ja piilouduin penkin taakse.
"Eikä me voida jäädä tänne", hän huomautti.
Nojasimme molemmat edessämme olevan penkin selkänojiin ja puhuimme ihan liian kauan siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Ja sitten bussi liikkui.
"Mitä vittua", uskalsin nyt katsoa penkin yli,
"eiks tällä oo taukoa tai mitään?"
"Ei kai, nää aamuvuorot on ihan peräkkäin", Utu vastasi.
"Eiks kuski tarkista näitä busseja?" mietin.
"No siihen mä en osaa vastata, kai sen pitäis."
Minä en kuitenkaan lähtenyt huutamaan kuskille.
"Eiks meiän pitäis tehä jotain?" Utu kysyi.
Minä vain virnistin hänelle. Hän näytti hämmentyneeltä.
"Tehään normaaleja pariskunta-juttuja", minä sanoin.
Hän näytti edelleen olevan ihan pihalla.
"Oota nyt."
Hän ei sanonut mitään, katseli vain minua yhä yhtä hämmentyneenä. Annoimme bussin liikkua eteenpäin, kunnes olimme poissa keskustasta ja saatoin laidemmalla kaupunkia painaa stop-nappia juuri ennen seuraavaa bussipysäkkiä.
Kuski sanoi mitä ääneen ja pysäyttäessään auton kääntyi katsomaan hämillään meihin, mutta me menimme jo takaovesta ulos.
"Kiitos!" huusin.
Kuski jäi ehkä miettimään, mutta hän silti ajoi auton pois. Katsoessamme sen perään me aloimme nauraa.
"Onko tää nyt sitte joku normaali pariskunta -juttu?" Utu kysyi.
"Me voidaan tehä siitä semmonen. Noni, kuin monta tuntia lintsataan?"
"Yks. Mul ois ekana matikkaa mut mä mielelläni menisin psykan tunnille", Utu sanoi.
"Hah, voittaaks psykologia muka mut?" kysyin ja kävelin lähelle häntä.
Minä uskalsin tehdä niin. Kukaan ei kuitenkaan näkisi, kun olimme täällä. Hän katseli minua hymyillen. Minä suutelin häntä. Sillä tavalla varovasti, mutta intohimoisesti. Niinkuin me olimme suudelleet toisiamme kesällä, juttumme alussa. Minulla oli ja ei ollut ikävä sitä aikaa.
"Mitä me tehään?" hän kysyi sitten.
Tartuin häntä kädestä.
"Ollaan niinku normaali pariskunta", sanoin.
Lähdimme kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän naurahti.
"Oikeesti? Sä pystyt siihen nyt?"
Nyökkäsin.
"Täällä mä pystyn, ku ei täällä päin asu ku vaa jotai mummoja ja kukaan muu ei koskaan käy täälä."
Me olimme sillä puolella kaupunkia, missä oli se eräs kukkakauppa. Täältä pääsisi helposti kävelemään myös Utun luo, muttemme tietenkään lähteneet sinne suuntaan uudestaan. Lähdimme sen sijaan sinne suuntaan, missä se kukkakauppa oli.
"Venaa, käyäämpä täälä", minä sanoin sen ovella.
Kello kilahti ja se sama myyjä katsahti meitä tiskin takaa.
"Tervetuloa."
Hänen äänensä kuulosti ehkä vähän hämmentyneeltä. Hän ehkä oletti meidän ikäistemme olevan koulussa tähän aikaan aamusta. Hän ehkä myös katsoi hämillään sitä, että pidin edelleen Utun kädestä kiinni.
En tiennyt, miksi me olimme kävelleet sisään. Halusin ehkä nähdä myyjän ilmeen, kun hän näkisi minut pojan kanssa. Hän kuitenkin oli viimeksi auttanut minua ja sanonut kylläpä se tyttö on onnekas tai jotain sinne päin.
"Voinko mä auttaa teitä jotenkin?" myyjä kysyi.
Minä hymyilin hänelle.
"Ei tarvii. Me vaan tultiin kattomaan kukkia, jos se ei haittaa", vastasin.
Myyjällä oli varmasti menossa jonkinlainen tajuamisen yrittäminen päässään, kun hän sitten sanoi asiakaspalveluäänellä:
"Joo, katelkaa ihan vapaasti."
Hän väläytti hymyn. Minulle tuli kamalan hyvä olo siitä, että uskalsin edelleen pitää Utua kädestä. Juuri nyt en edes uskaltanut päästää irti. Katselimme vain kukkia, ja kun myyjä poistui hetken päästä vain henkilökunta -ovesta, me lähdimme. Ulkona minä nauroin.
"Ku mä kävin viimeks ostaa sulle kukkia, toi sano sitä tyttöä onnekkaaks. Nyt sillä olis ollu kolmesataa kysymystä", minä selitin Utulle.
Hän hymyili.
"Mä en kestä sua, Levi."
Hän pussasi minua nopeasti huulille.
Sitten me vain hengailimme ja katselimme ympärillemme, ettei kukaan nähnyt meitä, kun suutelimme. Menimme lopulta bussilla asemalle, jotta pääsimme koululle. Asemalla ei ollut nyt ketään. Kävelimme koululle eri reittejä. Se tuntui typerältä, mutten ollut valmis tulemaan kaapista ihan nyt ja heti kaikille ihmisille ympärilläni. Kukkamyyjälle pystyin, mutta en tälle koululle.
Silti koulupäiväni oli huomattavasti mukavampi kuin pitkään aikaan. Ilman muuta syytä kuin se, että olin saanut viettää aikaa Utun kanssa. Hän edelleen aiheutti perhosbileet vatsassani vaikka kuinka monen kuukauden jälkeenkin.
°
Minulla ei enää ollut kivaa siinä vaiheessa, kun palasin kotiin. Äiti odotti heti eteisessä kädet lanteilla. Hän oli ehkä nähnyt minut ikkunasta ja tullut heti tervehtimään. Hemmetti.
"Missä sä oot ollu?"
Heitin kengät jaloistani ja kävelin hänen ohitseen keittiöön.
"Koulussa."
Olin menossa yläkertaan, mutta hän sanoi älä sellaisella äänensävyllä, etten edes viitsinyt pakoilla velvollisuuttani selittää.
"Missä sä olit yön?"
"Mä en tiedä miten se kuuluu sulle."
"Kyllä se kuuluu, mä olen sun äiti. Missä sä olit yön ja miks sä et vastannu puhelimeen?"
Huokaisin. Minä olin melkein niin vihainen, että olisin voinut puhua rehellisesti, mutta sana poikaystävä oli niin kaukana mahdollisista minun suustani tulevista sanoista, etten uskaltanutkaan.
"Ehkä sä olet mun äiti, mut mä olen kohta täysikänen", sanoin.
"Mutta et vielä."
Minä en ihan oikeasti olisi jaksanut nyt. Minun pitäisi tehdä koulujuttuja ja kysyä Utulta, miten hänen koulupäivänsä oli mennyt. Mutta ei, minä tulisin olemaan jumissa tässä ties vielä kuinka kauan, jos äiti ei suostuisi luovuttamaan.
"Sä oot ennenki tehny sun upeita johtopäätöksiä mun olinpaikoista ja parisuhteista ja ties mistä. Miks et tekis nytki?" oli ainoa, mitä keksin.
"Mä mielelläni kuulisin sun omasta suusta, missä sä olit ja kenen kanssa", hän vain jaksoi.
Minä en halunnut kertoa hänelle mitään. Viimeinen mahdollinen asia tässä maailmassa olisi se, että koskaan kertoisin totuutta äidille tai isälle. Olisi turvallisinta olla hiljaa, mutta he eivät tulisi koskaan ymmärtämään sitä, miksi olin hiljaa.
Valehtelu tuntuisi silti niin typerältä. Minulla ei ollut tyttöystävää, joten en voisi sanoa olevan. Äiti vaatisi saada nähdä hänet. Tämä sama paska jatkuisi tasan niin kauan kuin minä asuisin tässä talossa.
"Mä hengasin kavereiden kans ja jäin Unnalle yöks", sanoin.
Se oli vale, muttei sellainen, josta jäisin kiinni. Menisin ihan kohta huoneeseeni ja sanoisin Unnalle, että sanoisi vanhemmilleen, että jos äiti kyselisi, niin minä olisin ollut siellä viime yön. Unnan perhe ymmärsi sen. He ymmärsivät kaiken. He olivat aina olleet pelastavia enkeleitä, jotka auttoivat kaikessa.
"Kiitos, Levi. Ootsä varma, että sä olit Unnan luona etkä sun tyttöystävän?"
Tämä meni oikeasti yli.
"ÄITI, VITTU NYT", minä karjaisin.
Hänen ilmeensä ei värähtänyt pois pettymyksestä.
"Voitko sä saatana luottaa muhun ees vähän? Sä just ite sanoit olevas mun äiti, ni voitko sitte kans olla sellanen?"
Sitten minä menin yläkertaan, eikä äiti enää pyytänyt minua takaisin.
Itkeminen ei ollut kuulunut tapoihini aiemmin, mutta olin itkenyt Utun takia jo kerran ja nyt minä todella halusin itkeä. Olisin halunnut kodin, joka olisi tuntunut kodilta. Se taisi olla liikaa vaadittu.
Vitun äiti. Vitun isä. Vitun maailma ja yhteiskunta ja maine ja koulu ja ihmiset ja paineet.
En saanut itkeä enempää. Ei saanut sattua näin paljon. Pyyhin kyyneleet, hengitin, ja uudestaan syvään, ja sitten minä aloin tehdä koulutehtäviä.