🌪️
Kaikki oli vähän niinkuin ihan miten sattuu. Oikeasti kaikki oli ihan päin persettä. Kaikki oli ollut sillä tavalla jo muutaman päivän, jotka olivat pitäneet sisällään kännit, Joakimille avautumisen ja krapulan. Ja koulua.
Kun Utu oli maanantaina jättänyt minut sinne vessaan yksin, olin vain sulkenut lukon ja jäänyt sinne. Ihmiset aina itkivät koulun vessoissa, se oli yksi suosituimmista koulun vessa -aktiviteeteista, mutten minä halunnut itkeä. Itkeminen ei ollut minun juttuni. Hämmentyminen oli.
Minä rakastin Utua. Ihan liikaa. Ihan niinkin paljon liikaa, että se sattui niin paljon, että minä halusin kirkua ja huutaa tuskasta. Varsinkin, kun en edes uskaltanut puhua hänelle. En saanut enää hänestä kiinni.
Tina oli lähdössä tänään. Muistin sen. Tai ehkä hän oli lähtenyt jo aamulla. Utu näytti haikealta koulussa. Toisaalta se saattoi johtua myös minusta. Minusta, joka olin pilannut kaiken jo ennen kuin tiesin pilaavani mitään.
"Vittu Levi, maa kutsuu!" Adam ravisti minua olkapäästä.
"Mitä?" kysyin.
Hän huokaisi ja pyöräytti silmiään.
"Oikeesti, mikä sua vaivaa? Oot ihan ulapalla. Vittu koko ajan."
"Enkä oo", kielsin.
"Kyllä olet. Mut mä tiedän, mistä se johtuu."
Katsoin häneen hämilläni. Hän virnuili.
"Sä et oo aikoihin saanu pillua!"
Voi nyt hemmetti. Huokaisin.
"Adam, mä nirhaan sut vielä jos et ihan oikeesti ala pitää nenääs poissa muitten seksielämistä", Unna tuhahti.
"Mitä? Mä vaan yritän jeesata frendiä!" Adam esitti vastalauseen.
"No toi alkaa kuulostaa siltä ku sä haluisit jeesata Leviä ihan kirjaimellisesti", Unna mutisi, mutta Adam kuuli sen.
"Mitä vittua? En mä mikään homo ole!"
"Adam!" Unna vilkaisi tähän vielä pahemmin.
Adam nosti kätensä ylös.
"Siis minä henkilökohtaisesti olen heteroseksuaali ja pidän naisista ja minulla on tyttöystävä."
Naurahdin. Kusipää. Unnakaan ei enää jatkanut keskustelua, pudisteli vain päätään. Tulimme ruokalalle ja Unna ruokaa otettuaan eristyi Utun luokse.
Valtasimme yhden pöydän ruokalan perältä. Siihen tuli joitain muitakin. Oikeastaan minua ei edes kiinnostanut, keitä he olivat. Adam tunsi kaikki, eli hän tunsi heidätkin.
Hetken päästä joku koputti minua olkapäästä ja sanoi:
"Moi. Ehiksä jutella?"
Ääni oli tuttu, niin tuttu, että minua pelotti. Eihän minulla ja Adetella pitänyt enää olla mitään selvitettävää. Mutta koska olin niin paska ihminen varsinkin häntä kohtaan, puhuisin hänen kanssaan juuri niin monta kertaa kuin hän halusi. Ehkä joskus pääsisin katumukseni kanssa terveellisiin väleihin, jos saisin kaiken puhuttua.
"Joo, tottakai", minä sanoin ja nousin pöydästä.
Adam vilkaisi minuun ihan hemmetin tyhmästi, ja mulkaisin häntä.
Kävelimme Adeten kanssa pois ruokalasta. Matkallani vilkaisin Utuun vain saadakseni nähdä hänet, mutta hän ei katsonut minua. Asettelin aterimet ja lautasen ja lasin pois, enkä kiittänyt keittäjää.
"Mitä?" minä kysyin päästyämme käytävälle.
"Mä halusin vaan kysyä, millon sulla ois koulun jälkeen aikaa. Mä haluisin puhua sun kanssa", Adette sanoi.
Tuijotin lattiaa, kun kävelimme seuraavaan aulaan.
"Huomenna."
Halusin sen pois alta. Minä todellakin halusin sen pois alta.
"Tuutsä meille? Porukat ei oo kotona ja me voitais olla rauhassa", hän ehdotti.
En halunnut keksiä mitään muutakaan paikkaa, joten myönnyin.
°
Seinät, joita olin tuijottanut. Lattia, jolla olin kävellyt. Tuoksu, jonka olin jo unohtanut. Sänky, jolla hän oli koskenut minua ajatellen minua ja minä olin koskenut häntä ajatellen jotakuta muuta.
Istuin alas tuolille kuin olisin ollut täällä ensimmäistä kertaa. En todellakaan ollut, mutta viimeisimmän kertani jälkeen kaikki oli muuttunut. Adeten huone ei tuonut minulle hyvää oloa.
"Mä haluun kuulla kaiken kaikesta", hän sanoi ja istuutui sängylleen katsoen minua.
"Mistä mä alotan?"
"Utusta ja siitä miten sä päädyit pettämään mua."
Minä olin niin PASKA IHMINEN. Minä olin pettänyt häntä, se oli kamalaa, se oli anteeksiantamatonta, eikä auttanut edes ajattelu siitä, että olimme Utun kanssa vain pussailleet.
"Umm, okei, eipä kai siinä", hän tiesi jo, totuuden puhuminen oli ainoa vaihtoehto ja ihan kannattavakin sellainen.
"Sä muistat päättäribileet? Ennen ku me ees oltiin yhessä, me vaan säädettiin sillon?" tarkistin.
Hänen ilmeensä meni surullisemmaksi, ja hän sanoi:
"Muistan mä."
"Sillon mä ekaa kertaa muistan ajatelleeni Utusta jotain sellasta. Ihan vahingossa, totta kai mä säikähin sitä itekki. Mun tunteet meni eteenpäin nopeesti ja mä yritin pysyy niistä perillä ja tietää, mitä mä teen sun kans ja mitä Utun."
Hänen silmänsä näyttivät surullisilta.
"Mä vaan jotenki olin pihalla ihan kaikesta. Mä olin sanonu tykkääväni susta ja mä tykkäsinki, ainaki alkuun, mut silti mä aina vaan uudestaan ja uudestaan päädyin näkemään Utua."
"Siis kuinka monta kertaa sä rikoit meiän rajoja?" Adette kysyi.
Emme olleet koskaan sopineet mitään rajoja. Silloin kaikki oli vain tapahtunut. Tiesin silti, mitä hän tarkoitti.
"No salee ihan liian monta kertaa. Vittu, anteeks. Mä kerroin sille sielä juhannusbileissä et mä tykkäsin siitä, ja suutelin sitä muutaman päivän päästä ekaa kertaa. Ja siitä se lähti, en mä tiedä, se vaan eskaloitu."
Hän näpräsi lakanaansa.
"Mut sä pystyit jättämään mut vasta ku susta tuntu et sä menit liian pitkälle?" hän kysyi.
"Nii, sen verran kusipää mä oon. Mun ei olis koskaan ees pitäny säätää teiän molempien kans yhtä aikaa."
Tämän piti olla Adetelle ihan hemmetin kamalaa.
"Älä please syytä Utua yhtään mistään, mä oon kaiken tän takana ja syyllinen ihan kaikkeen", sanoin vielä.
Se tuntui tärkeältä sanoa. Halusin suojella Utua, vaikken juuri nyt tiennytkään, missä mentiin. Ja se oli totta. Minä olin syyllinen.
"Millon se näytti sulle vastatunteita?"
Adette ei itkenyt, mutta hänen silmänsä katsekontaktissa omieni kanssa olivat surullisimmat koskaan.
"Sen jälkeen, kun mä olin jo jättäny sut", minä vastasin.
Puhuimme siitä vielä hetken. Hän kyseli vielä joitain juttuja, joita hän oli selkeästi pitänyt mielensä päällä ikuisuuksia. Oli vapauttavaa tietää, että kaikki meidän välillämme oli selviämässä.
"Ehkä mä tiedän jo tarpeeks menneisyydestä", hän sitten sanoi,
"missä nykyään mennään?"
"Utu on mun poikaystävä", minä vastasin heti, mutta jäin miettimään sitä.
Adette kai huomasi sen.
"Tai en mä oikeestaan tiedä. Meillä ei just nyt mee mitenkään hirveen hyvin,
eikä me oikeen tiietä, mitä tehä sille."
"Kerro siitä lisää", Adette pyysi.
Minä kerroin. Kerroin kaiken siitä, miten Utu oli kokenut traumansa uudestaan, ja siitä, miten olin juonut itseni ihan liian vahvaan humalaan ja vahingossa kertonut Joakimille. Siitä, ettemme oikein olleet viime päivinä jutelleet. Että kaikki oli ihan outoa. Puhuin myös kaikesta, mikä oli tapahtunut aikaisemmin, kuten siitä, että Utu pelkäsi minun pettävän häntä, eikä hän voinut luottaa minuun täysin.
"Teiän pitäis tehä jotain", Adette neuvoi.
"Niinku mitä?"
Se oli oikeasti ollut ihan kamalan huono neuvo, sillä joo, hän oli oikeassa, jotain piti tehdä, mutta sen kun helvetti olisikin tiennyt, että mitä.
"No ihan mitä tahansa. Puhukaa toisillenne. Menkää toistenne luo. Avautukaa, miltä teistä tuntuu. En mä tiedä, mut teiän on pakko selvittää toi."
Olin ihan hämilläni. Miksi se tuntui hänestä niin elämän ja kuoleman kysymykseltä?
"En mä oo varma, tuleeko siitä mitään", myönsin.
"Tuu tänne", Adette sanoi ja taputti sänkyä.
Epäröiden nousin ja istuuduin reunalle. Adette otti minua molemmista käsistä kiinni.
"Sinä ja Utu ette voi menettää toisianne. Te ette ehkä ite aina tajuu sitä, mut teillä on jotain, mitä harvalla on."
Minulla ei ollut mitään hajua, mistä hän puhui.
"Äh, siis, sen näkee ulkopuolelta. Sekin, miten te katotte toisianne, siinä on jotain niin spesiaalia verrattuna kehenkään muuhun. Mä uskon, että te ootte tehty toisillenne."
Se kuulosti ihan älyttömän tyhmältä. Kohtalo? En oikein tiennyt. Mutta Utu oli kyllä minulle jotain uutta. Jotain, mitä ilman en voisi elää.
"Kiitos Adette, sä olet hyvä ihminen", minä sitten sanoin.
Minä en ollut. Minä olin tehnyt ihan liian paljon huonoja asioita ollakseni hyvä ihminen. Adette hymyili minulle.
"Eiks me voida sopia, ettei menneestä tarvii puhua enää? Ja me voidaan jatkaa ystävinä?" hän kysyi,
"vaikka sä ootki aika paska tyyppi, ni sä ansaitset silti tilaa ollakses vähemmän paska tyyppi."
Se kuulosti tosi hyvältä. Ja reilulta. Halasimme. Se halaus tuntui tutulta ja tuoksui sitruunalta. Halasin häntä pidempään kuin olin ajatellut halaavani.
°
Seuraavana päivänä oli perjantai. Koulussa en edes törmännyt Utuun. Hän piileskeli jossakin koko päivän.
Illalla minä söin poskieni sisäpintoja sängyllä istuessani vartin, ennen kuin uskalsin laittaa hänelle viestiä.
minä:
voinko mä tulla teille?
Hän tuli paikalle heti ja vastasi kohta.
Utu:
voit
Yhtäkkiä minä olin alaovella odottamassa, että hän avaisi sen. Hän avasi ihan kohta. Hän näytti niin kamalan hyvältä, että olisin halunnut vain juosta hänen päälleen ja työntää hänet seinää vasten ja suudella häntä, mutta minä vain astuin eteiseen ja suljin oven takanani.
"Moi", minä tervehdin.
"Moi."
Hän katseli, kun otin kenkäni pois ja lähti sitten edelläni yläkertaan. Ovi meni takanamme kiinni, ja Utun huone tuntui turvallisen sijasta jotenkin oudolta. Silti minä halusin olla siellä. Halusin kaiken tämän outouden olevan ohi ja halusin hänen lähelleen taas.
En uskaltanut edes istua alas. Ei hänkään. Seisoimme vain lattialla.
"Tässä ei oo mitään järkeä", hän sanoi.
"Mä oon täysin samaa mieltä."
Silti me emme tienneet vastausta sille, mitä meidän pitäisi tehdä.
"Me ei keskusteltu sielä vitun vessassa yhtään mitään. Miks me ei osata puhua?" hän kysyi.
Minä pudistelin päätäni. Minä en tiennyt, en todellakaan.
"Mitä sulle kuuluu?"
Nostin katseeni. Miksi hän kysyi? En minä osannut vastata.
"Mulla on ikävä sua. Mitä sulle kuuluu?"
En osannut vastata sen paremmin.
"Tina lähti toissapäivänä, vähän haikee fiilis siitä", hän sanoi.
Hän ei sanonut ikävöivänsä minua myös.
Olimme taas hiljaa. Oli miljoona asiaa, jotka olisin halunnut sanoa ja tehdä, mutten vain saanut aikaiseksi. Minä halusin koskea häntä, halusin niin paljon. Mutta se olisi väärin. Meidän piti puhua. Muttemme osanneet.
"Pystyksä koskaan antamaan mulle kokonaan anteeks?" kysyin.
Hän katsoi minua silmiin.
"Varmaan. Mä oon miettiny sitä kaikki nää päivät. Varmaan. Ehkä."
"Jos mä pyydän sulta anteeks tosi monta kertaa?" kysyin ja otin pieniä kääntyileviä askelia häntä kohti.
Hän katsoi minua päästä varpaisiin, kun asetuin seisomaan hänen eteensä.
"Aika monta kertaa pitää sitte pyytää."
Katselin häntä. Hän oli käynyt suihkussa, hänen hiuksensa olivat kosteat. Kello oli jo melkein kymmenen illalla. Hänellä oli vain t-paita ja collegehousut, mutta hän näytti silti niin älyttömän hyvältä, että hengittäminen oli melkein vaikeaa.
Hänen utusilmänsä kohtasivat minun kastanjaomani. Me katsoimme toisiamme silmiin, kun minä lähdin hivuttamaan kättäni hänen lantiolleen niin hitaasti kuin pystyin.
Se pääsi sinne asti, muttei se vetänyt hänen kehoaan lähemmäs omaani. Se vain meni hetkeksi varovasti paidan alle. Annoin sormieni hipoa hänen ihoaan niin hennosti kuin ne pystyivät. Käteni löysi tiensä ylemmäs, se oli kohta hänen rintakehällään ja vain liukui kohti solisluuta. Solisluulle jäivät sormet leikkimään, mutta ihan hetkeksi vain, kun lähdin yhtä hitaasti ottamaan kättäni pois. Se pääsi pois hänen paitansa sisältä. Minun täytyi vain koskettaa häntä.
Hän katsoi minua suu pienesti raollaan. Vein sormeni nyt hänen kasvoilleen, kokeilin yksityiskohtia ja sivelin leukalinjaa ja nenää. Huulien päältä ihan hitaasti ja leukaan, alas ja osuin taas häntä rintakehään.
Hän hengitti suun kautta, jos hän edes hengitti. Hänen silmänsä yrittivät seurata, mitä minä tein, mutta eivät voineet, joten hän tulikin katsekontaktiin kanssani.
"Haluutsä?" minä kysyin vihdoin.
"Ihan vitusti", hän vastasi.
Tempo ei kiihtynyt, minä jatkoin edelleen hänen koskemistaan hennosti. Otin hänen paidanhelmastaan kiinni ja varovasti vedin sen pois hänen päältään. Hankkiuduin eroon omastani myös, ja nyt vihdoin minä vedin hänet suudelmaan.
Hänen huulensa maistuivat paremmalta kuin olin muistanut. Viime kerrasta oli ihan liian monta päivää aikaa. Kaksi paljasta yläkroppaa vetivät toisiaan puoleensa kuin ne eivät olisi tarvinneet juuri nyt mitään muuta. Kun iho kosketti ihoa, uusia väreitä syntyi.
Pysähdyin, pitelin otsaani vasten hänen otsaansa ja hengitin ilmaa hänen suuhunsa katsoen häntä suoraan silmiin. Tämä ei ollut unta, olin päässyt taas lähelle häntä.
Suutelin häntä taas, mutta pyöräytin hänet samalla niin päin, että saatoin työntää hänet kohti sänkyä. Kaadoin hänet alleni ja hän otti paremman kohdan koko ajan suudellen minua.
Kyllästyin hänen huuliinsa, menin suutelemaan hänen kaulaansa.
"Sä jäät kiinni jos sä merkkaat mut", hän jaksoi vieläkin muistuttaa.
Mutta nyt minä halusin merkata hänet. Nyt minä halusin edes pienen merkin hänen iholleen siitä, etten ollut vieläkään menettänyt häntä. Hän sai sellaisen rintakehälleen, solisluun alle, mutten ehtinyt katsella sitä pidempään. Minun piti pyytää häneltä anteeksi.
"Anteeks", minä sanoin ja suutelin hänen ihoaan.
"Anteeks", vaihdoin kohtaa.
"Anteeks", palasin hänen huulilleen hetkeksi.
Hoin anteeksi ja suutelin häntä joka paikkaan.
"Saat anteeks", hän huokaisi kohta.
Sitten me menetimme lisää vaatteita, emmekä tarvinneet niitä takaisin. Me koskimme toisiamme kaikkialle, suutelimme toisiamme kaikkialle, me olimme miten olimme ja se oli ihanin asia, joka minulle oli koskaan tapahtunut. Hän oli ihanin asia, joka minulle oli koskaan tapahtunut.