☁️
Levi oli ehkä vetänyt jäätävät kännit, Levi oli ehkä jäänyt selvinpäin, Levi oli ehkä kuuluttanut kaiken koko maailmalle, Levi oli ehkä ollut ihan hiljaa, Levi oli ehkä sammunut jonnekin ojaan, Levi oli ehkä löytänyt tiensä kotiin. Mistä minä voisin tietää!
"Breaking news, kukaan mun kavereista ei kuollu viimeyönä", Unna sanoi.
Hän selasi puhelintaan maatessaan vierelläni sängyllä, jota emme olleet jaksaneet pedata. Meillä oli edelleen yöpaidat, vaikka kello oli jo kaksitoista ja menisimme kohta syömään lounasta.
"Onks lisätietoja?" kysyin.
En minä tiennyt, miksi kysyin. Kai minä halusin tietää, mitä Levi oli tehnyt. En uskaltanut kysyä häneltä itseltään, en vielä. Minä en vieläkään ollut perillä siitä, mikä se torstain vahva reaktioni oli ollut.
"Adam on Siirin kans Adamilla, talo ihan läävä mut kaikki elossa. Umm, Xander ei ollu koko bileissä ja Meo on kotona nukkumassa."
Hän selasi viestejä alaspäin.
"Ja Levi oli sammunu aamuyöstä, se on nyt Joakimilla."
Hän oli tainnut vetää oikein kunnolla. Mitä lupauksia siitä, että hän odottaisi kahdeksantoista täyttämiseen asti hän olikaan tehnyt? Hänellä oli kai oikeus olla rikki, minä olin pyytänyt häntä olemaan vastaamatta viestiini ja kaikkea. Sanonut, etten luottanut. Mutta kannattiko hukkua alkoholiin? Tuskin.
Unna sulki puhelimensa.
"Mitä sulle kuuluu nyt?" hän käänsi katseensa minuun.
"Mä en tiedä."
Minusta tuntui ihan oudolta. Jotenkin tyhjältä ja tietämättömältä. Se, mitä torstaina oli tapahtunut, oli hämmentänyt minua. Niin, että minulla oli samaan aikaan ikävä Leviä ja samaan aikaan minua melkein pelotti ajatus nähdä hänet.
Outoa, miten menneisyys osasi kummitella. Ihan jokaikinen trauman hiukkanen oli purkautunut ja levinnyt kaikkialle. Minulla oli itkemisen jälkeen ollut kevyt, mutta tyhjä ja tyhmä olo. Sellainen, etten oikein tiennyt, mitä tehdä nyt.
"Aatteliksä puhuu Levin kans?" Unna kysyi.
"Mun pitäis, mutten tiiä uskallanko. Mä en tiiä mitä sanoo sille."
Makoilimme vielä hetken sängyssä ja Unna halasi minua. Minä tarvitsin sitä. Onneksi hän oli siinä.
Nousimme pian ja vaihdoimme vaatteet. Levin huppari oli edelleen minun vaatehuoneessani, erillään minun vaatteistani. Otin sen käsiini. Musta pehmeä kangas tuoksui edelleen ihan häneltä. En tiennyt yhtään, mitä tehdä sille paidalle tai sen omistajalle. Suljin sen laatikkoon ja laitoin päälleni jotain ihan muuta.
Menimme kohta alas syömään. Eva oli tehnyt lasagnea.
"Onks tässä lihaa?" Unna kysyi.
"Ei. Ihan turhaan mä sitä sinne tunkisin, ku tää kasvisversio on paljon parempaa."
Söimme. Sen jälkeen me haimme Unnan tavarat ja lähdimme kävelemään keskustaan, koska oli hyvä sää. Ajattelimme mennä kirjastoon.
"Mitä jos me törmätään Leviin jossain?" Unna kysyi, kun olimme jo kävelleet hetken aikaa.
"Mä en usko, et se kauheen äkkiä ees pääsee sängystä ylös. Ja senki jälkeen se varmaa menee suorinta tietä kotiin. Missä Joakim asuu?" mietin.
"Tässä ihan lähellä, tuolla päin", Unna viittoi juuri sinne, minne olimme olleet menossa.
"No mennäänpä sitten kiertoreittiä", sanoin ja käännyin toiseen suuntaan.
Minua ärsytti se, miten huonoa seuraa olin Unnalle. Matkalla en oikein osannut jutella mistään, ja päästessämme kirjastoon osasin puhua vain kirjoista.
°
Kun palasin kotiin, ilta oli yhtä tyhjä kuin minun oloni. En puhunut Levin kanssa, ja Unnakin vain kyseli, miten minulla meni. Enkä vieläkään osannut vastata.
Nukkuessanikin näin vain unia Levistä, ja se ärsytti, kun heräsin. Isoin yllätys oli se, että näin viesti-ilmoituksen Leviltä, kun avasin puhelimeni.
Levi:
Utu
mä kerroin meistä Joakimille
Ai mitä? Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Silti pieni hymy nousi huulilleni, ihan vahingossa. Joakimille? Olikohan se mennyt hyvin?
Menimme eteenpäin. Menimmekö? Oliko eteenpäin menemistä, jos olimme riidelleet taas, vai oliko se riitelemistä vai mitä tunnejärkytystä se oli, ja sen jälkeen toinen oli vetänyt kännit ja me emme olleet puhuneet toisillemme pariin päivään?
Eikä se ehkä ollutkaan positiivista. Levi oli tuskin kertonut Joakimille tarkoituksella. Oli harvinaisen selvää, että hän paljasti asioita vahingossa ollessaan humalassa.
minä:
aijaa
arvaan et se oli vahinko
Suljin puhelimeni hetkeksi ja pitelin sitä vatsani päällä. Halusinko minä vihoitella hänelle? No en hemmetissä. Teinkö sen silti? Näköjään.
Mikä minua vaivasi? Hänen piti olla helpottunut, kun hän oli kertonut meistä jollekulle uudelle. Vai oliko se edes ollenkaan mennyt hyvin? Miksi minä en voinut olla hänelle kiva? Ei ollut mitään syytä olla olematta, tai siis oli, mutta ei ollut. Hän vastasi minulle, katsoin sen heti.
Levi:
sä oot oikeessa
mut mä oisin kohta tajunnu et Joakim ottaa sen hyvin
eli oisin kertonu sille ihan kohta muutenki
Huokaisin ja pyörittelin puhelinta kädessäni. Oikeasti? Mietin kahta asiaa. Sitä, että oliko Joakim tosiaan ottanut sen hyvin, ja sitä, että olisiko Levi oikeasti paljastanut sen pian. Tuskin uskoin kumpaakaan.
minä:
ottiko se sen oikeesti hyvin?
Levi:
otti
sen tyttöystävä on bi
tai siis ei se vielä oo sen tyttöystävä
säätö
mikä se on
ei mun pitäny sitä sulle kertoa
vittu
Oli paljon asioita, joista hän ei ollut vielä sivistänyt itseään.
minä:
Levi, se ei kerro mitään että sen säätö tai mikä lie on bi
tiäkkö mikä on joittenki heterojätkien logiikka?
että tytöt jotka tykkää tytöistä on kuumia ja pojat jotka tykkää pojista on ällöttäviä h*nttejä joiden pitäis palaa helvetissä
sitä ei voi ikinä tietää et kuka ajattelee niin ja kuka ei
Nyt hän kirjoitti, sitten ei, kirjoitti, ja taas ei, ja kirjoitti ja lähetti.
Levi:
ei
ku ei Joakim olis ollu sellanen
niinku ikinä
mut ei sillä oo väliä nyt
se anyways tietää
Kaikki muut alkuperäisestä porukasta tiesivät, paitsi Adam ja Meo. Olin varma, että siinä menisi kauan, että he saisivat tietää. Jos he koskaan saisivat. Adam Martin oli kamala. Ja Meo Huuhkaja oli Adam Martinin Tokmanni-versio.
minä:
ihanaa
Ja sitten minä mietin ihan liian vähän aikaa, ja sitten minä en tiennyt, mitä ihmettä minä ajattelin, ja sitten vielä kirjoitin: meiän ois varmaan paras nähä ennen ku nähään koulussa
Mutta minä sittenkin poistin kaikki kirjaimet enkä lähettänyt enää mitään. Eikä hänkään lähettänyt enää mitään. Se keskustelu jäi kesken.
Muuttuivatko ihmiset koskaan oikeasti? Oliko Levi edelleen se sama kuin aina ennenkin, ennen meitä? Halusin tietää, mutten halunnut ottaa selvää.
°
Oli maanantain ensimmäinen välitunti, ja minä kävelin alakäytävää pitkin kohti seuraavaa luokkaa. Katsoin puhelintani, mutta sain käveltyä ihanassa hiljaisuudessa ja mutkittelematta, joten käytävä oli tyhjä. Silti joku vetäisi minut paidasta yhteen vessoista ja ovi meni kiinni.
"Mitä vit-"
Minulle sihistiin hiljaa olemisen merkiksi. Valo syttyi ja Levi päästi minusta irti. Kumpa ei olisi päästänyt, mutten uskaltanut myöntää sitä edes itselleni ja hän oli jo päästänyt, enkä minä uskaltanut koskea häneen enää.
"Enks mä oo sanonu, ettei please koulun vessaan", minä sanoin.
"En mä aio panna sua tässä ja nyt, sille on muitaki paikkoja."
Olipa ihan hemmetin loistavasti alkanut tämäkin ensimmäinen keskustelu sellaisen riidantapaisen jälkeen. Olisin nauranut, jos tunnelma ei olisi ollut niin vääränlainen nauramiselle. Vessa oli ihan liian pieni. Hän silti katsoi muualle kuin minuun.
"No mitä?" huokaisin.
"Mä näin sut ja mun oli ihan pakko tulla puhumaa sulle, ku ei tästä tulis muuten yhtään mitään."
"Ja koulun hemmetin pieni vessa jollain välkällä on hyvä paikka ja aika keskustelulle vai?" kyseenalaistin.
Hän huokaisi.
"No ei ole, mut ku mä en kestäny. Tai en mä kestä vieläkää. Tää viikonloppu oli ihan paska."
Nyt hän katsoi minuun.
"No kai nyt, krapula ei mun kuuleman mukaan lukeudu maailman parhaisiin kokemuksiin", sanoin.
"Lopeta, mä tiiän että mulla meni yli", hän pyysi.
Katsoin häneen merkittävästi. Kastanjasilmät pyysivät aidosti.
"No hyvä että tiedostat."
"Mua sattuu tää, mulla on ihan jäätävä ikävä sua vaikka täs on menny ehkä kolme päivää", hän kertoi.
Tunnelma huoneessa oli inhottava. Se kirveli sillä tavalla kuin olisi mennyt saippuaa silmään. Minä en voinut väittää, ettei minulla olisi ollut ikävä häntä myös. Sitä ei tajunnut, miten kamalan koukkuun kosketukseen jäi. Minä tarvitsin sitä, minä tarvitsin häntä, mutta se tuskin oli terveellistä. En uskaltanut sanoa mitään.
"Utu?" hän tuli ihan liian lähelle minua.
Katsoi minua silmiin, katsoi minun huuliani, hengitti suu auki ja tuli niin lähelle, että hänen kasvonsa melkein hipoivat omiani, mutteivat kuitenkaan.
"Lopeta", henkäisin.
En tarkoittanut sitä, tai ehkä tarkoitin. Tai siis, minä halusin ihan hemmetisti, mutta minä en tiennyt, mitä minun piti ajatella hänestä, tai että pystyinkö tähän tai pystyinkö unohtamaan kaiken tapahtuneen.
"Oikeesti?" hän kysyi katsoen minua silmiin.
Katsekontaktia ei saanut rikkoa, se olisi ollut rikollista. Minä puhalsin ilmaa hänen huulilleen. Hän painoi huulensa yhteen.
"Miks sä kiusaat mua?" hän kysyi.
"Karma is a bitch", minä sanoin.
Hän katsoi minua silmät pyytäen. Minä en langennut.
"Eks sä nyt vois ees suudella mua?" hän kysyi.
Lähenin häntä, hengitin hänen suuhunsa ja suljin silmäni. Hän tuli vastaan, mutta viimeisellä hetkellä minä sanoin:
"Mun tunti alkaa."
Ja sitten minä avasin oven ja katsoin, ettei käytävällä ollut ketään. Suljin oven takanani ja jätin hänet sinne vessaan yksin.
°
Minulla oli kuvaamataitoa. Unna kyseli minulta ihan heti, mikä minulla oli. Selitin hänelle, tottakai, mutten puhunut Levistä nimellä, tietenkään, ja puhuin hiljaa. Unna silitti minun kättäni ja ymmärsi, vaikka edes minä en ymmärtänyt.
Maanantaina en enää nähnyt Leviä koulussa, mutta tiistaina näin. Hän ei hymyillyt minulle, mutta kyllä hän minuun katsoi. Jotenkin surullisena. Muttei silti uskaltanut laittaa minulle viestiä. Mitä tässä tapahtui?
Tina koputti sinä iltana minun huoneeni oveen.
"Hei, saako tulla?"
Hän oli jo työntänyt päänsä sisälle, joten nyökkäsin vain. Hän tuli huoneeseen ja istui sängylleni. Minä nousin tuolilta istuakseni sille myös.
"Miten sulla menee?" minä kysyin heti, jottei hän vain ehtisi aloittaa minun kuulumisistani.
"Vähän haikee fiilis, ku mun pitää lähtee huomenna. Mut muuten hyvin, kiitos kysymästä."
Hän oli jo avaamassa suutaan uudelleen, kun minä vielä kysyin:
"Onks sulla ketään sielä kotona? Tai siis, et aattelitko ettiä miehen tai jotain?"
Hän hymähti.
"Ei oo. Ja en tiiä, aattelinko ettiä, ehkä jos tulee hyvä vastaan."
Olin taas sanomassa jotain lisää, mutta hän ehti ensin.
"Mä haluun kuulla, miten sulla menee", hän sanoi ja minä aloin automaattisesti katsella sormiani hänen sijastaan.
En osannut sanoa mitään. Mistä olisi pitänyt edes aloittaa?
"Levi ei oo käyny täällä muutamaan päivään. Onks jotain käynyt?"
Minua alkoi itkettää, se nousi kurkustani, mutten halunnut itkeä nyt. Katsoin Tinaan, mutta hänen ilmeensä vain pahensi haluani itkeä, joten käännyin heti pois.
"En mä tiiä tuleeko siitä mitään", sain sanottua.
Se oli ehkä juuri se, miltä minusta tuntui.
"Miten silleen on käyny?" hän kysyi laittaen kätensä polvelleni.
"No ku... hemmetti, kaikki on niin kauheen monimutkasta."
Kaaduin selälleni sängylle. Minun olisi pakko puhua hänelle tästä nyt, en muuten oikeasti enää kestäisi.
"Tina, mä en oo kertonu teille aina läheskään kaikkea. Ees äiti tai Eva ei tiedä, etkä sä saa kertoo niille", minä aloitin.
Hän näytti huolestuneelta, mutta lupasi olla kertomatta.
"Levi kiusas mua monta vuotta ennen ku me ees tutustuttiin."
Melkein kuulin hänen huokaisevan sisäänpäin yllättyneenä tai järkyttyneenä, mutten ollut varma, tekikö hän niin oikeasti.
"Kato, eihän se oo tässä ajassa ees Suomessa mikään yhteiskunnan ja ihmisten hyväksymä juttu, et joku on julkisesti homo tai feminiininen poika. Levi ja sen frendit kiusas mua. En kertonu, koska se ei ollu oleellista eikä tuntunu pahalta."
Hän kuunteli, mutta hänen ilmeensä mietti.
"Mut jälkeenpäin, ku miettii, ni onhan se jotenki tosi kieroutunutta rakastuu vanhaan koulukiusaajaansa. Tiiätkö? Mulla tuli yks päivä se ajatus mun mieleen ja jotenki säikähin sitä. Et en enää tiiäkkää, miten mä voisin luottaa siihen täysin. Ku se kuitenki jätti muhun jälkiä sillä, mitä se on ennen sanonu."
Sitten en jatkanut enää.
"Sun olis pitäny kertoa, sille olis voinu tehä jota-"
"Ei, Tina, älä please lähe tohon! Joo, mä tiedän, että mun olis pitäny sillon avautua, mut eipä tullu mieleen. Sitä ei voi muuttaa enää, mut jos sä tiiät, et mitä ihmettä mun pitäis nyt tehä, ni kerro ihmeessä", minä pyysin.
"Sun pitäis puhua Levin kanssa", hän keksi.
"Kokeiltu jo", huokaisin.
Okei, laskettiinko koulun vessassa tapahtunutta satunnaista hetkeä, jonka Levi oli aloittanut? Se ei ollut ollut mikään kauhean hyvä keskustelu.
"Ei mut kunnolla. Ihan vaikka tunteja, istutte vaan alas ja annatte kaiken purkautua ulos. Pysytte siinä niin kauan, et teiän välillä on kaikki hyvin. Sellanen kannattaa", hän ehdotti.
Levi ei osannut puhua tunteistaan. Miten ihmeessä hän voisi purkautua yhtään mistään? Olin varmasti kokeillut puhumista jo ihan liian monta kertaa.
"Kiitos", sanoin Tinalle nousten istumaan ja hymyilin hänelle.
Sitten minä vain halasin häntä. Sanoin hänelle, että minulle tulisi älytön ikävä häntä ja että hänen pitäisi soittaa minulle joka viikko. Saatoin nyt itkeäkin vähän, kun hän silitti minun selkääni niin ystävällisesti ja niin turvallisesti. Hän sanoi minulle, että minun ei pitänyt lopettaa olemasta oma itseni ja että kaikki tulisi menemään hyvin. Ja vaikken ollutkaan siitä ihan varma, en sanonut sitä ääneen.
Tina lähti huoneestani, ja kun seuraavan kerran heräsin aamulla ja menin keittiöön halaamaan häntä vielä kerran, se oli viimeinen halaus ennen kuin hän lähti takaisin kotiin.
Se teki minulle viralliseksi sen, ettei kesä enää ollut tulossa takaisin. Oli tulossa pimeä talvi. Ihan jäätävän pimeä ja kylmä talvi.