☁️
Pitelin Levin hupparia päälläni aina, kun olin kotona. Se tuoksui ihan häneltä, mutta olin alkanut jo tottua siihen tuoksuun. Sen minä tajusin siitä, miten en ollut aiemmin miettinyt lakanajuttua.
Olin vaihtanut lakanani ja miettinyt, miksi ne uudet tuoksuivat niin oudoilta. Ymmärsin, että ne vanhat olivat tuoksuneet Leviltä. Hän tosiaan jäi minun lakanoihini. Ne tuoksuivat aivan häneltä.
Fiilikseni hänen suhteensa menivät ikuista vuoristorataa. Joka toinen päivä minä mietin, miksi ihmeessä minä jaksoin, ja joka toinen päivä olin älyttömän onnellinen. Rakkaus ei kuitenkaan kadonnut minään päivänä, se vain näyttäytyi eri tavalla. Minä rakastin häntä yhtä paljon kuin sitä, miltä hän tuoksui ja miltä hänen minulle vähän iso hupparinsa tuntui minun päälläni.
Oli alkanut sataa. Ulkona ei jaksanut enää olla, joten jäin koulun ja kouluhommienkin jälkeen sisään lukemaan kirjoja. Näin Leviä joinain päivinä. Aina, kun näimme kahdestaan, kaikki oli älyttömän hyvin ja meillä oli älyttömän kivaa.
Mutta ei koulussa. Ugh kun olisinkin vain voinut käydä eri koulua kuin hän, ei olisi tarvinnut nähdä häntä siellä joka ikinen päivä. Se oli niin raastavaa. Jouduin kestämään sen, että hänet halusi moni kaunis tyttö. He pyörivät ja hyörivät ja hipsuttivat ja kikattivat. En ollut mustasukkainen, tai ainakin niin minä itselleni sanoin, mutta ei se kivalta tuntunut.
Minua ärsytti tämä vuoristorata. En voinut koskaan tietää, milloin Levi halusi hymyillä minulle ja milloin ei. En tajunnut häntä, en sitten yhtään. Aloin taas epäillä häntä, enkä voinut sille mitään.
"Mä en tajuu sua", minä sanoin tänään, kun hän oli istunut sängylleni.
Ulkona satoi vettä ja kello oli seitsemän.
"Häh?"
"Mä en saa susta kiinni, tiäkkö? Mulla ei ole mitään hajua, mitä sä oikeesti ajattelet musta, ku sä vaihat sun ajatuksia kolmesti päivässä."
Hän inhosi tätä, minä tiesin, minä inhosin itsekin. Oli kuitenkin enemmän syvältä hiljetä asioista niin kauan, että ne pakkautuivat ja niistä laajeni ihan liian isoja käsitellä.
"Mä rakastan sua, eikä se muutu yhtäkään kertaa päivässä", hän sanoi nousten takaisin seisomaan ja tuli kietomaan kätensä minun lantiolleni.
Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja huokaisin. En voinut vältellä hänen kosketustaan, sillä minä kaipasin ja tarvitsin sitä niin hemmetin paljon.
"Mut pystyksä lupaamaan mulle, ettet sä petä mun luottamusta ikinä?" kysyin.
Voi kun olisin voinutkin tietää, mitä hän ajatteli ja miltä hänestä tuntui. En edes nyt voinut katsoa hänen kasvojaan, ja olin liian pitkä seisaaltani kuuntelemaan hänen sydämensykettään korvallani. Hänen kehonsa silti jännittyi hieman. Se ei ollut hyvä juttu.
Nyt nostin pääni nähdäkseni hänen kasvonsa. Hukuttavat kastanjasilmät ja houkuttavat huulet. Mutta ilme oli huolestunut.
"Miks sä et sano mitään?"
"Tottakai mä voin luvata", hän sanoi.
"Miks siinä meni niin kauan? Oikeesti, Levi, mua huolestuttaa."
Hänen silmänsä olivat oudon surulliset.
"Ku mua edelleen pelottaa ihan helvetisti. Mua pelottaa muut ihmiset ja mitä ne ajattelee ja mitä se paine tekee meille. Ja mua pelottaa että mä satutan sua."
Pelkkä hänen pelkonsa satutti minua jo. Sitä ei voinut painottaa tarpeeksi, miten raastavaa tämä kaikki piilottelu oli. Sellaista porkkanan raastamisen raastavaa, mutta vain paljon hitaampana ja kivuliaampana. Vähitellen sitä kuorta raastettiin enemmän ja enemmän ja kohta päästiin kuoren alle ja hitaasti, verta vuotaen sellainen raastekasa ilmestyi lautaselle. Jokaisesta pakosta olla koskematta syntyi yksi raapautus lisää.
"Mitä me voidaan tehä?" minä kysyin.
"Mä en tiedä."
"Hei, vetäisiksä kännit jos Adam haluis sun vetävän?"
Se oli tosi outo kysymys. Hänen ilmeensä kertoi sen.
"En mä usko. Miten niin?"
"Sä oot aiemmin paljastanu juttuja kännissä. Mietin vaan, et pelottaako se sua edelleen yhtä paljon", selitin.
"Joo, kyl se pelottaa. En mä toisaalta voi kieltää et kännissä ei ois kivaa tiettyyn pisteeseen asti", hän sanoi, ja odotin hänen jatkavan.
"Mutta?"
"Ehkä mä en enää tee laittomuuksia. Venaan et täytän kaheksantoista ennen seuraavia kännejä."
Se kuulosti minusta hyvältä idealta. Minä itse en edes ymmärtänyt humalatilan hienoutta - jos minulla voisi olla kivaa ilman alkoholia, niin miksi ihmeessä joisin alkoholia? Pärjäsin hienosti selvinpäin. Ehkä piti raahata kohta sammuvia ihmisiä kotiin, mutta ainakin minusta oli kerrankin jotain hyötyä.
"Mut miks sä kysyit?" hän halusi tietää.
"Mähän sanoin-"
"Ei vaa ihan oikeesti. Huolestuttaaks sua et mä tekisin jotain tyhmää jos mä joisin?"
Miten hän teki sen aina, siis aina? Hän tiesi mitä minä ajattelin ennen kuin olin edes ehtinyt ajatella.
Hän taisi huomata minusta, että hän oli arvannut oikein.
"Utu, usko mua, sä olet ainoa, ja tasan tarkalleen ainoa, jota mä kosken tai suutelen tai mitään sellasta", hän sanoi nostaen toisen kätensä poskelleni ja katsoen minua silmiin.
Minä en voinut sille mitään, että minulle jäi silti tyhmä olo, enkä kuitenkaan myöskään sille, että minulle tuli hyvä olo hänen sanoessaan noin.
°
"Mä lähen käymään kaupassa, mulla on hypäri. Hankin itelleni karjalanpiirakoita", minä sanoin kävellessäni Unnan kanssa yläkäytävällä kohti portaita.
"Ei vitsi, mulla on äikkää. Viittisiksä mitenkää ostaa mulle tamponeja? Mä voin antaa sulle rahaa", hän toivoi.
"Älä anna mulle rahaa, tottakai mä ostan."
"Kiitos, Utu. Oot kultainen."
Erosimme kohta ja minä lähdin portaita alas ja ulos. Kauppa ei ollut kaukana koulusta, ja vaikka olisin oikeastaan ehtinyt mihin tahansa kauppaan keskustassa, menin mieluiten siihen lähimpään ja pienimpään. Menisin sitten vain takaisin koululle ja viettäisin aikaani tehden kouluhommia.
Kaupassa ei tietenkään voinut olla ketään muuta kuin Levi ja kaikki muut. Adam, Joakim, Meo, Siiri, se blondi, sen blondin kaveri ja joku muu. Levi näki minut, muttei edes hymyillyt, vilkaisi vain.
En voinut paeta hyllyjen taakse, sillä karjalanpiirakat olivat tässä, voi hemmetti. Otin ottimet ja pussin ja valitsin piirakat mahdollisimman nopeasti. Suljin pussin, siirryin hyllyjen väliin, nappasin tamponipaketin ja lähdin suoraan kassalle. Adam tuli siihen ihan parin metrin päähän ja laittoi jo energiajuomansa hihnalle, kun maksoin.
"Moi Utu", hän sanoi tosi typerällä äänensävyllä ja blondi tyttö sekä tämän ystävä tirskahtivat.
Vilkaistessani Adamia tämäkin näytti pidättelevän naurua, ja Levi katseli lattiaa kauempana muista. Tietenkään hän ei voinut tehdä mitään. Otin ostokseni hihnalta.
"No vittu hyvää päivää", minä vastasin ja lähdin koko kaupasta.
°
Meidän piti olla rakastuneita, mutta miksi hän sitten näytti niin vakavalta alaoven takana torstai-iltana? Hymyilin hänelle ainakin puoliksi, ja suutelin häntä väsyneesti ja jäin halaamaan häntä kuin yrittäen vetää itseeni oloa siitä, että kaikki oli nyt hyvin, kun hän oli siinä taas vain minulle.
Hänen kätensä meni minun hiuksiini ja minä suljin silmäni. Emme edes puhuneet toisillemme, emme sanoneet sanaakaan. Me vain tiesimme, että tämä meidän juttumme oli ihan miten sattuu, emmekä edes ymmärtäneet, miksi.
"Mikä tässä mättää?" minä kysyin kohta.
"Minä", hän vastasi, ja seuraavaksi hän ehdotti jälleen kävelyä puutarhassa.
Ulkona ei satanut enää, mutta nurmikko kasteli kengät. Oli kylmä, muttei sillä ollut mitään väliä. Minun pitäisi kohta muutenkin kestää kaikkea epämukavaa.
"Onks sulla jotain sanottavaa?" minä kysyin.
Jos Levi ei vieläkään osaisi sanoa mitään edes minulle, mitä minä sitten tekisin?
"Paljonkin", hän sanoi katsellen kenkiään, ihan jäätävän kuluneita mustia Converseja.
Mutta hän ei jatkanut. Hengittikö hän henkisesti syvään? En tiennyt. Hengittikö hän fyysisesti syvään? En tarkistanut. Hengittikö hän edes? Toivottavasti. Hän ei joka tapauksessa jatkanut.
"Nii mistä sä haluisit alottaa?" minä kysyin.
"Luotaksä muhun?"
Osasinko minä vastata? Sain minä ainakin suustani jotakin.
"Kyllä mä luotan, mut mä en tiiä pitäiskö mun luottaa. Tai siis, äh. Sä et pidä mun puolia ikinä. Sä tuskin ees katot mua. Sä et hätyytä sitä hemmetin Kaislaa vai mikä se on enää kovin kauas. En mä tiiä, miten kauan mun luottaminen voi venyä."
Hän ei katsonut minuun. Hän näytti surulliselta. Jos olisin voinut, en olisi ikinä koskaan milloinkaan käynyt tällaisia keskusteluja. Muttei niitä voinut juosta pakoonkaan.
"Ja sä petit Adettea", kuulin itseni sanovan.
"Miten se liittyy..." hänen kulmansa kurtistuivat,
"aa, tottakai se liittyy."
"Nii. Mistä mä tiedän, ettet sä tekis sitä uudestaan ja pettäis muakin?"
Kävelin hänen eteensä, ja me pysähdyimme siihen. Hän katsoi minun huuliani ja sitten minun silmiäni.
"Sä tiedät, etten mä vois tehä niin. Mä en ois ikinä uskonu voivani pettää, siis oikeesti, sehän on ihan perseestä ja yks pahimmista asioista, joita ihminen voi toiselle tehä. Mä tein sen sen takia, ku mä halusin olla sun kanssa. Ku mulla ei ollu mahollisuutta. Ku mä en uskaltanu olla. Ku mun oli pakko saada sut, mut en voinu vielä heittää Adettea pois."
Katselin hänen silmiään. Niitä, joita olin silloin katsonut ja sanonut, että vihasin häntä niin paljon, että melkein voisin harrastaa seksiä hänen kanssaan. Ja osallistunut siihen, että Adette hajosi. Ja Levi oli sanonut, että se oli kokonaan hänen syynsä. Ja kai se olikin, tässähän minä koin olevani vaarassa olla toinen pettämisen uhri.
"Ja sitte musta tuntu ihan vitun paskalta ja ihan vitun hyvältä yhtä aikaa. Ku sun kans kaikki on aina tuntunu niin erilaiselta, sellaselta aidolta. En mä Adeten kans päässy tällaseen, vaikka olinki aluks ihastunu siihen. Se ehkä pääs, mut mä mietin vaan sua. Ihan koko ajan."
"Sä et vois pettää mua?" minä varmistin.
"En. En helvetissä."
Muttei minulla vieläkään ollut varma olo. Miksi minä etsin hänen silmistään merkkejä valehtelusta?
Jokin tumma sisälläni nousi ja koputteli mieleni kuorta. En osannut luottaa häneen, eihän niin paljon aikaisemmin satuttaneeseen ihmiseen osannut luottaa kukaan. Paitsi ehkä tyhmät kiusaajiinsa rakastuvat hahmot joissain elokuvissa, mutten sittenkään osannut olla kuin he. Olin luullut osaavani.
Kaikki välähti aivoissani. Mitä hän oli minulle sanonut ja miten hän oli minuun koskenut, väkivaltaisesti ja epäkunnioittavasti, saanut minut pelkäämään vaikken sitä ollut halunnutkaan näyttää. Pelko teki heikoksi. Hän olisi kiusannut lisää.
Olin tullut eri koulusta kuin hän. Ala-asteella aina sanottiin jotain siitä, miten Utu ei ollut pojan nimi ja että olin homo ja kaikkea. Muttei se koskaan ollut mitenkään kamalan rankkaa, pieniä sanoja vain. Mutta kun menin yläkouluun...
Minusta tuli kaikkien koulun kovien tyyppien silmätikku sillä sekunnilla, kun astuin jalallani siihen rakennukseen. Tai siltä se ainakin tuntui. Levi ja Joakim sulautuivat niihin koviin jätkiin ennätyksellisen nopeasti, vaikka he olivatkin seitsemäsluokkalaisia.
Ja kohta oli koossa Levi Carterin porukka, joka kiusasi minua. Minä muistin sen kaiken. En minä sitä silloin ollut jaksanut ajatella, millaiselta se oli tuntunut. Kaikki ne sanat. Kaikki ne lauseet, uhkaukset, ihan kaikki. Ja kun he saivat voimaa kasvaessaan, ja kun Unna ei nähnyt, he saattoivat töniä minua tai työntää pain seiniä tai jopa lyödä tai potkia. Kenenkään näkemättä, kenenkään puuttumatta. Kukaan ri koskaan saanut tietää.
Enkä minä ollut ajatellut sitä. Miksi hemmetissä? Halusin olla vahva. Miksi hemmetissä? Enhän minä muidenkaan silmissä ollut. Varmaan halusin esittää vahvaa itselleni. Ehkä vahingossa kärsin toksisesta maskuliinisuudesta itsekin tai jotain yhtä tyhmää.
Nyt se oli totta. Viiltävät sanat, vitun homo, kuole, sä et kuulu tänne. Ja mustelmat, jotka peitin äidiltä, ja likaantuneet vaatteet, jotka pesin salaa Evan selän takana. Kyyneleet, jotka pyyhin ennen kuin Tina tuli takaisin sisään. Kaikki, jonka pyyhin maton alle.
Tämä ihminen oli tehnyt sen kaiken. Tämä ihminen, joka nyt sanoi rakastavansa minua. Seisoi minun edessäni vaikeana ja vannoi rakastavansa minua. Mitä, miten?
"Tiiätsä mitkä traumat mulla on? Tiiätsä millaset jäljet kiusaamisesta jää?" minä nielaisin.
Nielaisu maistui itkulta. En itkenyt vielä, mutta minua itketti jo.
"Mitä mä voin, Utu, mä oon niin pahoillani ja mä-"
Hän vain pyyteli anteeksi, tottakai, ei hän voinut muuttaa mitään. Sitten minä aloin itkeä.
"Vittu mä en oo ikinä puhunu kenellekään. Mä en tiedä, miten hemmetissä mä oon pystyny tähän. Se on ihan jäätävän vaikeeta yrittää elää sellasten asioiden kanssa, joita mä oon kantanut."
Hän otti askelia minua kohti ja laittoi kätensä poskelleni, muttei se tuntunut lohduttavalta, se muistutti minua siitä, kun hän oli lyönyt minua. Hän oli yhtäkkiä minulle hirviö, jota en vain ollut osannut paeta. Käänsin pääni pois.
"Anteeks, Levi, mut mä en pysty tähän nyt."
Se tunnevyöry oli odottanut vuosikausia. Me hakataan sut huomenna, h*ntti. Suljin silmäni.
"Utu, mä..."
Kyynelharso peitti silmiäni. Kasvot, jotka olivat virnuilleet ja huutaneet minulle kamalia asioita, sellaisia, jotka olivat saaneet minut haluamaan kadota. En voinut lopettaa itkemistä. Hänen kasvonsa olivat vakavat.
"Mä en usko, että sä voit sanoo nyt mitään. Mä en tiedä mitä tapahtuu. Sä et oo mulle sä, ku sä oot vanha sä", minä sanoin.
Pyyhin poskiani kyynelistä, mutta niitä tuli lisää ja lisää. Kaikki vuodet hiljenemistä, kaikki vuodet kestämistä, kuuntelemista, tuskan piilottelua ja kärsimystä. Itkemistä yksin peiton alla, jos edes uskalsin itkeä.
Ja yhtäkkiä kaiken sen paskan aiheuttaja olikin se, joka suuteli minua ja sanoi rakastavansa. Eikä se mennyt minun tajuntaani, minä en tajunnut sitä nyt, minä vain itkin ja hän seisoi siinä tekemättä mitään ja minä toivoin, että hän lähtisi pois.
Miten oli mahdollista rakastaa häntä ja luottaa häneen sen jälkeen, kun hän oli saanut minut palasiksi niin monta kertaa? Mustelmille, fyysisille ja henkisille, naarmuille, kolhuille. Olin ihan hemmetin hajalla, eikä hän juuri nyt voinut mitenkään korjata minua. Jos hän oli hajottanut, jonkun muun piti korjata. Tai korjautuisin itse.
Nyyhkin enää, minun nestetasapainoni oli todennäköisesti huono ja itkettävät kyyneleet loppuivat.
"Sulla on koulujuttuja, mä tiedän. Mee tekemään niitä. Mä yritän pärjätä", minä sanoin.
"Mikä sulla on?" hän kysyi ja yritti taas koskea minuun, mutta työnsin hänen kätensä pois.
En tiennyt yhtään, oliko hän edes tajunnut, mistä oli kyse, mutta kun en minäkään tajunnut.
"Mä en tiedä. Sun on nyt pakko mennä, oo kiltti."
Ja hän lähti, ja minä menin sisälle ja huoneeseeni ja kaaduin lattialle ja yritin päästä päätäni pakoon jonnekin, mutta omaa päätä ei koskaan päässyt pakoon. Kiikutin itseäni kippurassa ja painoin silmäni kiinni, itkin housujeni polville. Omia muistoja ei voinut hävittää. Ja valitettavasti ne negatiivisimmat kuluivat pois kaikkein huonoiten.