🌪️
"Mäkin rakastan sua", hän sanoi.
Se riita katosi, sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Minä en enää edes harkinnut mitään, tulin vain takaisin hänen luokseen, tartuin häneen kiinni, ja me suutelimme toisiamme.
"Ei enää ikinä huudeta toisillemme", minä sanoin sitten pitäen häntä lähellä, otsa vasten otsaa.
"Ei koskaan", hän vannoi, mutta sitten hän irrotti minusta, ja yritin tarttua häneen uudestaan, mutta hän aina vain meni kauemmas ja kauemmas ja...
Sitten minä heräsin. Tärisin vähän. Huoneessa oli kylmä, vedin peittoa paremmin päälleni. Minun teki mieli itkeä, mutten silti itkenyt.
Tämä oli tänä yönä jo toinen kerta, kun heräsin samanlaiseen uneen. Siinä oli Utu, joka sanoi sanat takaisin, mutta sitten yhtäkkiä hänestä tulikin mahdoton tavoittaa.
Kumpa hän olisikin oikeasti edes sanonut ne takaisin. Sen jälkeen, kun olin huutanut hänelle rakastavani häntä, hän oli hiljentynyt totaalisesti. Hän oli aukonut suutaan, muttei ollut saanut mitään sanotuksi. Minäkään en ollut uskaltanut enää sanoa mitään. Oli melkein sääntöihin kirjattu, ettei siinä vaiheessa enää sanottu mitään.
Lopulta hän oli katsonut minua silmiin ja sanonut:
"Sit sun pitäs varmaan todistaa se jotenki."
Oli ollut minun vuoroni availla suutani vailla yhtäkään järkevää lausetta, ja lopulta hän jatkoi vielä:
"Sun pitäs varmaan lähtee kotiin. Tästä ei nyt ehkä tuu mitään."
Ja minä olin lähtenyt. Ja kun olin tullut kotiin, en ollut puhunut kenellekään, en edes Lululle, olin mennyt huoneeseeni ja lukinnut oven ja heittäytynyt sängylleni ja yrittänyt paeta. Olin nukahtanut ja olin edelleen sillä tielläni.
Ensimmäisen kerran herättyäni olin vaihtanut yövaatteisiin. Nyt minulla oli kylmä. Sen lisäksi minulla oli niin paska olo, ettei minulla varmasti ikinä koskaan aiemmin ollut ollut näin paska olo.
Aloin käydä tapahtumia läpi miljoonatta kertaa, ja joka kerralla minusta tuntui aina vain paskemmalta.
Minä olin luullut, että kaikki oli hyvin. Kun Utu oli ehdottanut kävelyä puutarhassa, olin edelleen luullut kaiken olevan hyvin. Olin luullut kaiken olevan hyvin siihen asti, kunnes olin puutarhassa suudellut häntä ja hän oli näyttänyt surulliselta.
Utusta oli tuntunut pahalta, ja hän oli sanonut minulle siitä ennenkin, mutta minä en ollut muuttanut mitään. Minä olisin voinut vaikka kuinka monesti tehdä asialle jotain, mutten ollut tehnyt. Minua oli pelottanut ja pelotti edelleen ihan liikaa, ja sen takia minä vihasin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Minulla ei ollut mitään oikeutta pelkäämisen varjolla saada hänet tuntemaan huonoja asioita.
Minä en tiennyt, siis minulla ei ollut hajuakaan, miten minä sanoisin hänelle sen, miten helvetisti minä välitin hänestä ja miten en halunnut oikeasti satuttaa häntä ja miten tiesin olevani paska ihminen. Mutta minä en osannut. En kaikkien vuosien jälkeen, jotka olin tukahduttanut puolet tunteistani ja käskenyt itseni olemaan itkemättä. Yhtäkkiä minun pitäisi saada tunteet järjestykseen omassa päässäni ja herranjumala vielä sanoa ne ääneen.
Hän oli saanut tunteensa ulos suustaan niin helposti, siinä oli ollut hänelle täydellinen hetki vain purkautua kaikesta, hän puhui minulle eksästään, josta en ollut tiennyt, ja hän muistutti minua kaikesta siitä, mitä minä olin hänelle tehnyt. Vaikka minä otin kaikki syytteet ja ansaitsin haukut, minä en kestänyt sitä, mitä olin tehnyt, en silloin, kun hän sanoi sen niin. Kun hän sanoi sen ääneen. Hän huusi sen. Hänen äänestään kuuli sen, miten paljon minä olin satuttanut häntä. Ja hän pelkäsi edelleen, että satuttaisin häntä lisää.
Ja minä niin paljon olisin halunnut ottaa hänestä kiinni ja pidellä, suudella häntä ja sanoa, etten enää koskaan tekisi hänelle mitään pahaa. Mutta minä en osannut. Minä en helvetti osannut.
En voinut nukkua enää. Olin ottanut puhelimen käteeni ja pyörittelin sitä siinä kuin jotain stressilelua. Se oli lopulta vain palanen teknologisesti yhdistettyjä metallinpalasia tai jotain sellaista, miksi minua pelotti avata se? Miksi minun koko elämäni tuntui olevan sen varassa?
Avasin sen. Ei yhtäkään viestiä keneltäkään. Tai siis kyllä oli, mutta vain sellaisilta ihmisiltä, joille en halunnut vastata. Adamilta todennäköisesti jotain tyhmää, hän oli saattanut vetää kännit, olihan eilen kuitenkin ollut perjantai. Ja siltä yhdeltä Kaislalta, jonka piti olla vain joku typerä tyttö, jota Adam minulle ehdotti kerran, mutta ei, hänestä oli tullut sellainen takiainen, jota en uskaltanut ottaa sormien väliin ja heittää pöpelikköön, koska hän oli liian piikikäs.
Hän kertoisi koko koululle, jos tekisin yhtään mitään toisin. Vaikka rajan minä johonkin vetäisin. Tai nyt varmaan pitäisi vetää sellainen kolmen metrin päähän minusta.
Totta kai Kaislan kaltaisen ihmisen läsnäolosta Utulle tuli pelko siitä, että minä tekisin jotain tyhmää. Minähän olin saastainen pettäjä. Miten kukaan luottaisi pettäjään? Ainahan hän voisi tehdä sen uudestaan, se oli hänen kamalaan minäänsä kirjattu. Otsaan kirjoitettiin isoilla kirjaimilla PETTÄJÄ. Ja pisteet ihmisenä alenivat. Ansaitsin sen.
Utu ei tietenkään ollut laittanut minulle mitään. Minä olisin halunnut laittaa hänelle. Mutta miten helvetissä tuollaisen jälkeen yritettiin sopia? Miten tuollaisen jälkeen edes ehdotettiin tapaamista? Miten tuollaisen jälkeen enää ikinä koskaan noustiin ylös sängystä?
En avannut viestiä keneltäkään, en laittanut kenellekään mitään. Heitin sen teknologiapalikan sängylleni, mutta se tippui alas lattialle. Ihme, että se oli muka ehjä vielä tänäkin päivänä. Ehkä se nyt vihdoin hajosi, eikä kukaan voisi enää ottaa minuun yhteyttä. Yritin nukkua uudestaan, vaikkei siitä mitään tullutkaan.
En minä osannut nukkua. En myöskään osannut nousta ylös sängystä, joten pitkälle alkuiltaan minä pysyin siellä. Istuin edelleen ilman paitaa yöhousuissani lakanoissa ja katsoin ulos ikkunastani, josta voisi karata. Mihin minä olisin karannut? Halusin mieluiten kodin ja ulkomaailman välitilaan. Seinän sisään?
Lulu koputti oveeni.
"Saanks mä tulla?" hän kysyi äänensävyllä, joka oli lämmin ja välittävä, eikä ollenkaan sisaruksellisen sarkastinen tai ärsyttävä.
En minä kai voinut pyytää häntä menemään poiskaan. Ovi aukeni ja mustatukkainen tyttö astui sisälle.
"Onks kaikki hyvin?" hän kysyi ja istui sängynreunalle katsoen minua.
Minä katsoin häntä, sitten katsoin ulos, sitten katsoin lattialla makaavaa puhelintani ja sanoin:
"Mä oon ihan vitun paska ihminen."
"Etkä oo", Lulu sanoi.
Automaattinen reaktio. Niinhän kaikki sanoivat kuullessaan jonkun toisen haukkuvan itseään, mutteivat oikeasti tarkoittaneet sitä.
"Haluutsä puhua siitä?" hän kysyi.
"En mä osaa puhua. Mut kiitti."
Olisipa hän osannut lukea ajatukseni, jotta hän olisi voinut auttaa minua. Hän olisi osannut. Ainakin paremmin kuin minä osasin auttaa itseäni.
"Puhu sitte, jos susta tuntuu siltä."
Nyökkäsin.
"Mut en mä usko, että sä oot tehny mitää peruuttamattoman paskaa. Sä oot ihan liian rakastunu voiakses tehä jotai sellasta. Sen näkee siitä, miten sä katot Utua", hän sanoi.
Niin. Rakastunut. Sitä minä olin, mutta oliko Utu? Ei. Olin ehkä valinnut huonoimman tilanteen ikinä sanoa se ääneen, mutta hän olisi silti sanonut sen takaisin, jos hän tuntisi samoin. Tämän ei ollut pitänyt mennä näin.
Mutta näkikö sen katseesta? Sittenhän olin varmasti tullut kaapista jo koko maailmalle.
Sitten joku muukin ilmestyi huoneeni ovelle.
"Levi, Unna tuli. Vieläkö sä oot sängyssä? Jestas, ylös nyt iso mies", äiti sanoi ja minä vihasin sitä, miten hän sen sanoi.
Mutta sanoiko hän Unna? Kuolisin, jos en menisi nyt alas. Nousin, vedin jostain lattialta hupparin päälleni, otin puhelimeni, joka ei harmikseni ollut vieläkään hajonnut ja vedin sukat jalkaani. Sitten minä menin alas.
Unna seisoi eteisessä.
"Oothan sä hengissä, oikeesti vastaa viesteihin ees joskus, ettei tarvii huolestua", hän sanoi.
Hänen iso takkinsa sopi hänelle tosi hyvin.
"Sori, mä nukuin vähän pitkään."
Hän näytti siltä, ettei uskonut, mutta silti jotenkin myötätuntoiselta. Tarkistin, ettei kukaan ollut lähettyvillä, mutta puhuin silti hiljaa, kun kysyin:
"Ootsä puhunu Utun kanssa?"
Hänen ilmeensä pelotti minua. Se ei antanut minulle mitään informaatiota.
"Ootko ite? Ei se halunnu nähä mua. Mitä vittua sä oot tehny?"
Ai, hänkin oli vihainen minulle. Tottakai hän oli.
"Kaikkee paskaa. Luuletsä, et se haluis nähä mua?" kysyin toiveikkaana mutta samalla peloissani.
"Mä en tiedä. Mut sun kannattaa yrittää."
Hänen ilmeensä oli vakava. Eteisessä vallitsi kenkähelvetti. Ne olivat kaikki ihan miten sattuu.
"Hei, oikeesti musta tuntuu, et kaikki on ihan hyvin. Eka riita voi tuntuu miljoona kertaa isommalta ku mitä se oikeesti on", Unna kosketti minua käsivarteen ystävällisesti.
Hän ei tietenkään tiennyt, että tässä oli kyse niistä kolmesta sanasta. Utu ei ollut sanonut niitä takaisin. Minä olin ollut ihan täydellisen kamala ja tehnyt kaikkea ihan täydellisen kamalaa, mikä oli johtanut koko tilanteeseen. Enkä osannut käsitellä tunteitani, vittu.
"No sit mä lähden ihan vitun heti", päätin ja etsin jostain mustat Converseni.
"Aha, tsemppiä muru", Unna toivotti ja lähti jo itse ulos ovesta.
Tulin heti perässä ja suljin sen takanani. Minua ei kiinnostanut yhtään, että näytin todennäköisesti aivan järkyttävältä hupparissani ja niissä collegehousuissa, joissa olin nukkunut.
Kävelimme Unnan kanssa yhtä matkaa hetken aikaa, kunnes erkanimme ja minä lähdin paljon ympärilleni katsellen kohti Ruusupuroa.
Pihatie ei koskaan ollut ollut niin pitkä. Utu oli kahvilalla. Hän puhui Tinan kanssa. Tina katosi sisälle ja Utu käveli pois kuistilta. En tiennyt, oliko heillä asiakkaita, vai oliko kahvila jo mennyt tältä päivältä kiinni.
Hän näki minut vasta kohta ja pysähtyi niille sijoilleen. Kävelin hänen luokseen. Hänellä oli vaaleanpunainen bandana päässään, iso vaaleanpunainen vetoketjuhuppari auki, valkoinen lyhyt toppi ja valkoiset collegehousut. Hän näytti ihan älyttömän hyvältä, ja jokaikinen perhonen oli taas varma, että ne saisivat kohta juhlia vatsassani. Tunteeni olivat ihan liian vahvoja. En osannut sanoa niitä ääneen.
"Moi", minä tervehdin tullessani tarpeeksi lähelle.
Pysähdyin siihen. Olisin halunnut suudella häntä, mutta se ei tuntunut hyvältä idealta.
"Sä tulit", hän sanoi.
Nyökkäsin.
"Luuliksä, että mä en tulis? Mun mielestä meillä ois paljon juttuja, joista pitäis puhua."
Hän katseli minua ja sitten otti minua kädestä kiinni. Säpsähdin sitä. Hän ei katsonut minua, hän vain veti minut mukanaan alaovelle ja sisään ja hänen huoneeseensa.
Siellä hän käveli edestakaisin ja antoi minun vain istua sängynreunalla ihan kuin se olisi ollut ensimmäinen kertani siellä koskaan. Jännite oli outo. Se oli tuntematon, enkä saanut siitä kiinni. Mistä olisi pitänyt aloittaa? Onneksi hän aloitti.
"Ootsä varma, et sä oot valmis puhumaan? Sä et ollu eilenkään. Sä vaan huusit mulle."
Hän oli pysähtynyt seisomaan ja katsomaan minua.
"Mun ei pitäny huutaa sulle", sanoin, ja unohdin sanoa anteeksi, mutten sitten enää saanut sitä ulos suustani.
"No voi kuinka kiva."
Nyt hän taas yritti keskittyä huoneessaan kaikkeen muuhun paitsi minuun. Hän otti turhia askelia ja pureskeli huuliaan. Minä en voinut tehdä mitään. Minä olin se syyllinen.
Minä en sittenkään tainnut olla valmis puhumaan yhtään mistään. En minä saanut sanoja ulos suustani, en minä saanut tunteitani järjestykseen. Ainoa järjestys, johon ne sain, oli se, että minä rakastin häntä, ja vihdoin olin sen itselleni myöntänyt, ja hänelle myös, mutta hän ei ollut sanonut omista tunteistaan mitään. Hän vain halusi todisteita siitä, että minä rakastin häntä.
Millä se pitäisi todistaa? En osannut mitään. En osannut sanoja. En suomeksi, en englanniksi, en millään kielellä.
Utu seisoi ikkunansa luona ja katsoi ulos.
"Mä itkin yöllä. Mä en tiiä mitä se sanoo sulle, mut mä itkin yöllä."
Se vei kylmät väreet kehoni läpi.
"Mä en tajuu vieläkään mitään."
En minäkään, mutten osannut sanoa sitä. Mitä ihmettä minun oli tarkoitus tehdä?
Hän ei enää jatkanut. Meidän välillämme oli edelleen jokin seinä. Sellainen, josta ei menty yli tai ali tai ympäri tai läpi. Jonkinlainen tuntematon utuverho, joka sumensi näkyvyyden. Miten tunnelman olisi voinut saada enää normaaliksi?
Hän seisoi edelleen ikkunalla ja näytti joltain elokuvahahmolta. Hän oli se päähenkilö. Minä olin sivuhenkilö, joka tuotti pelkkää pahaa.
Minä nousin ylös siitä sängyltä, kävelin hänen luokseen, tartuin hänestä kiinni ja suutelin häntä. Hän ei ensin vastannut. Erkanin ja katsoin häntä silmiin. Odotin, mitä hän teki. Odotin suostumusta. Hän näytti miettivän, hän yritti etsiä silmistäni sitä, mikä niissä tarkoitti mitäkin. Sitten hän suuteli minua.
Ja sitten me suudellen kävimme hätiköidysti lukitsemassa oven. Ja sitten me toisiamme riisuen lähenimme sänkyä ja laskeuduimme sille. Ja koskimme toisiamme tutusti ja tietäen, mutta mielemme eivät tienneet mitä tapahtui. Siinä oli kaksi kehoa kaikkien mahdollisten tunteiden riepoteltavana. Emme sanoneet toisillemme mitään, huokailimme vain. Se oli lohdutusta, se oli kehollista halua, mutta mielellistä tyhjyyttä ja tietämättömyyttä.
Emme maanneet lähekkäin, vierekkäin vain. Tuijotimme molemmat kattoa, kumpikaan ei sanonut mitään. Kumpikaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
"Mun pitää varmaan mennä", minä sanoin kohta.
Nousin hitaasti istumaan sängyn reunalle ja vilkaisin Utua ennen kuin nousin. Aloin pukea päälleni. Hän ei katsonut minua, hän piti silmiään kiinni, muttei varmasti nukkunut. Nielaisin. Minun olisi pakko lähteä, en enää tajunnut mistään mitään. Sitten hän taas avasi silmänsä ja katsoi kattoon.
Otin jo askeleita kohti huoneen ovea, kun hän sitten sanoi:
"Älä mee."