☁️
Levi sanoi minulle ihania asioita. Hän sanoi minulle, ettei päästäisi minusta ikinä irti, hän sanoi pitävänsä minusta ihan helvetisti ja hän oli tuonut minulle viikko sitten kukkia ensimmäisen kuukauden lopuksi. Mutten ollut varma, mitä ajatella kaikesta siitä, mitä hän teki silloin, kun hän ei ollut minun kanssani.
Nyt oli jo syyskuu. Kaikki syyslukukauden alkuviikkojen yrittäminen oli tuntunut ravisseen hänestä pois. Tuskin hän enää edes vilkuili minuun päin käytävillä. En ollut viime aikoina enää jaksanut vältellä häntä koulussa, mutta hän varmasti vältteli minua. Katosi erityisen nopeasti samoista auloista, istui ruokalassa porukkansa kanssa ihan toiselle puolelle koko tilaa ja vältteli katsekontaktia. Hänen ei ollut pitänyt tehdä niin.
En ollut varma, haittasiko se minua. Ehkä oli jollain tavalla parempikin, ettei hän antanut minulle mitään mahdollisuuksia katsella häntä muiden nähden. Ei siitä olisi muutenkaan tullut mitään. Ei hän ollut vielä valmis kertomaan kenellekään uudelle. Hän ei varmaan voisi kertoa yhtään kenellekään ennen kuin valmistuisi, aikuistuisi ja muuttaisi maasta tai jotain. Jos silloinkaan.
Unna edelleen vietti aikansa ruokavälituntia lukuunottamatta Levin ja muiden kanssa. Se oli minulle ihan ok, sentään hän ei vältellyt minua ja uskalsi puhua minulle ja näyttäytyä minun seurassani.
Levin porukassa viihtyicät nykyään muutkin, kuin perinteiset jäsenet. Oli se aikaisemminkin ollut niin, mutta nyt kiinnitin siihen ensimmäistä kertaa huomiota, että kaikki ne stereotyyppisen suomalaisen heterotytön näköiset tytöt pörräsivät siinä kuin heillä ei olisi ollut muuta elämää.
Siinä ei olisi ollut mitään ongelmaa, jos he olisivat pyörineet siinä vailla Adamin tai Joakimin tai Meon tai Xanderin huomiota. Mutta kun he pyörivät siinä Levin takia.
Koulussa oli kiirinyt juttu siitä, että Adam Martinilla oli tyttöystävä. Adam oli ensin vaikuttanut siltä, kuin olisi mielellään hakannut jokaisen, joka 'vittuili' hänelle, mutta tajunnut sitten, ettei siinä ollut mitään järkeä. Kerrankin Adam oli osannut ajatella aivoilla. Hän oli parantumassa siitä, että hänen pahan pojan maineensa oli ainakin hetkellisesti - toivottavasti ikuisesti - poissa. Siiri oli vakiintunut kasvo porukassa. Adam katsoi häntä ihan eri tavalla kuin olin nähnyt hänen katsovan ketään muuta koskaan aiemmin.
Se koko juttu sai minut ajattelemaan, että ehkä Levikin tajuaisi tästä jotain. Että kun Adamkin selvisi maineen kolahduksesta, niin ehkä hänkin selviäisi. Muutenkin, koko maineen kolahtaminen oli vain Adamin pään sisällä. En minä sinne tietenkään nähnyt, mutta näin ympärilleni. Yhtikäs kukaan ei näyttänyt julkisesti minkäänlaista mielipiteenvaihdosta Adam Martinia kohtaan. Se oli minusta hienoa tältä koululta, vaikkei minun pitänyt olla millään tavalla iloinen Adamin takia.
Adam ei ollut enää vapaa, joten tyttöjen piti ottaa uusi ympärilläpörräämiskohde - Levi Carter. Hän oli suosittu, komea, puhui täydellistä englantia ja hänellä oli kamalan upottavat silmät. Hänessä oli tarpeeksi hyviä puolia siihen, että hänet otettiin uudeksi kohteeksi.
Kaikkien ulkoisten hyvien puolien lisäksi hän oli vapaa. Hänellä ei ollut tyttöä kainalossaan koulussa, eli hän oli vapaa. Hän ei puhunut menevänsä koulun jälkeen tyttöystävälleen, eli hän oli vapaa. Todellisuudessahan hän ei tietenkään ollut vapaa. Hän ei vain uskaltanut sanoa sitä, ja sitten kaikki saattoivat flirttailla hänelle minkä kerkesivät.
Minun teki mieli joskus mennä sanomaan niille tytöille, etteivät he tienneet Levistä yhtään mitään. Että kaikki heidän unelmansa hänestä olivat feikkejä. Että kaikki mitä hän sanoi heille oli valhetta. Että minä olin se, joka tiesi tasan tarkalleen, miltä hän tuoksui, maistui ja tuntui. Se, jolle hän sanoi kauniita asioita ja se, jota hän suuteli. Minä olin se, joka teki hänestä ei ollenkaan vapaan.
Mielikuvitukseni osasi olla villi, mutta minä en osannut, en sitten yhtään. Joskus säikähdin sitä, mitä mieleni halusi tehdä. En koskaan kuunnellut niitä ajatuksia. Ainoastaan Levi oli ollut poikkeus siinä asiassa. Ne tytöt eivät olleet, joten en todellakaan koskaan edes uskaltaisi puhua heille.
Annoin heidän vain päivästä toiseen antaa polviensa koskettaa Levin jalkaa. Annoin heidän vain päivästä toiseen hihittää Levin jutuille. Annoin heidän näprätä, kuiskuttaa, lähennellä. Pidin itseäni kasassa sillä ajatuksella, että illalla Levi pyytäisi minulta aina uudestaan anteeksi ilman sanoja.
Miten minä edes pystyin antamaan anteeksi? Näköjään Levikin pystyi. Se häiritsi minua, mutten antanut sen häiritä.
"Mitä mieltä sä oot niistä tytöistä, jotka sun ympärillä pyörii?" minä kysyin yhtenä päivänä, kun me makoilimme minun sängylläni päiväpeiton päällä ja juttelimme.
"Et kai sä luule, että mä tykkäisin siitä niitten pörräämisestä?" hän kiersi kysymykseni.
"En mä kai."
Hän suuteli minun otsaani ja sanoi:
"Mä tykkään vaan susta ja sun pitäis tietää se."
Hän oli taas saanut minut uskomaan, että se oli totta, eikä minulla ollut hajuakaan, miten hän sen teki.
°
Levi sanoi aina vain useammin, miten paljon hän piti minusta. Sitä enemmän minusta tuntui, että ne tytöt lähenivät häntä ja muka vahingossa istuivat hänen syliinsä hetkeksi ja pörröttivät hänen tukkaansa ja tökkivät hänen poskiaan ja toivoivat liikoja.
Minua häiritsi se, että päivät menivät eteenpäin, ja syyskuutakin oli mennyt jo melkein kaksi viikkoa. Minua häiritsi se, ettei Levi sanonut heille mitään. Minua häiritsi se, etten tiennyt, valehteliko hän minulle. Käyttäytyikö yksikään varattu ihminen noin? Kaapissa olemisen varjolla toimimisellakin oli rajansa.
Oli perjantai-ilta ja olin jo tehnyt kaikki koulutehtäväni. Levi oli taas minun oveni takana ja suutelimme eteisessä.
"Siel on aika hyvä sää, mennäänkö puutarhaan kävelylle?"
"Mennään vaan", hän myöntyi.
Me menimme talon taakse, siihen osaan puutarhaa, jonne asiakkaat eivät päässeet. Asiakkaiden määrä muutenkin oli laskemassa nyt, kun mentiin syksyä kohti. Ilmat viilenivät, vaikka tämä syyskuu olikin keskivertoa lämpimämpi. Kahvila oli menossa syyskuun loputtua kiinni, ja Tina muuttaisi taas pois. Se teki minut vähän haikeaksi. Yksi ystävä vähemmän, eikä minulla muutenkaan ollut niitä mitenkään kamalasti.
"Miten sun päivä meni?" Levi kysyi.
"Ihan hyvin. Äikänopettaja kehu mun tekstiä, se oli ainaki positiivista. Miten sun?"
"Ihan hyvin, ei mitään ihmeellistä", hän vastasi.
Hän ei ikinä halunnut puhua koulusta. Kai minä senkin ymmärsin, mutta miksi hän sitten aina kysyi minulta päivästäni koulussa?
En halunnut valehdella hänelle, enkä jättää kertomatta. Minun olisi pakko kohta taas kysyä häneltä aiheesta, josta hän ei puhunut. Jostain, mikä tuntui minusta pahalta. Oliko hän edes huomannut, että kaikki oli ollut vähän outoa pari viime viikkoa?
Hän ei ehkä huomannut. Nytkin hän vain otti pari askelta minun edelleni, jäi siihen odottamaan ja sitten suuteli minua. Hymyilin hänelle, mutta minua jännitti se, että olin sanomassa hänelle tästä varmaan ties kuinka monetta kertaa. Kaikki aikaisemmat kerrat hän oli kierrellyt tiensä ulos keskustelusta.
Hän jätti kätensä minun lantiolleni ja katseli kasvojani. Hänen ilmeensä muuttui ja hän nosti toisen kätensä poskelleni ja silitti sitä varovasti.
"Onks kaikki hyvin?" hän kysyi.
En tainnut olla kovin hyvä piilottamaan tunteitani. Oikeastaan hän pystyi lukemaan minua kuin avointa kirjaa, jonka sanoilla oli maailman selkein fontti ja suuri fonttikoko.
"Mä en aio valehdella sulle", minä aloitin.
Hän katsoi hämillään minua silmiin ja silitti edelleen poskeani.
"Mistä?"
"Siitä, et se miten sä annat niiden tyttöjen pörrätä sun ympärillä tuntuu musta pahalta."
Hän laski kätensä pois. Minä saatoin vain katsoa ja odottaa.
"Eiks me olla puhuttu tästä jo? Mä tykkään vaan susta ja-"
"Vittu ku mä en halua kuulla tota. Onks sulla joku hyvä selitys sille, miks sä annat niiden tehä ihan just niinku ne haluaa ja lääppiä sua?" ääni tuli suustani ulos jopa vihaisemman kuuloisena kuin sen oli ollut tarkoitus.
Hän katsoi minua silmiin. Hän ehkä etsi silmistäni ymmärrystä.
"Mä yritän", hän sanoi.
"Älä valehtele. Mä oon nähny ne tilanteet ties kuinka monta kertaa ja sun toiminta ei oo yrittämistä nähnykkään."
Hän näytti vakavalta, hän näytti siltä, ettei halunnut olla siinä. Ei hän tietenkään halunnut. Hän oli luullut, että voisi rankkojen koulupäiviensä jälkeen vain tulla luokseni ja kaikki olisi täällä paremmin kuin hyvin. Yhtäkkiä, kun onnellisuuden kuplaa ei syntynytkään, hän halusi pois.
Hän ei halunnut myöntää virheitään. Ei sitä, että hän antoi tyttöjen pyöriä siinä. Hän ei halunnut myöntää olevansa ihan liian heikko tekemään asioille yhtään mitään. Hän pelkäsi sanoa heille ei.
Hän pelkäsi sen hemmetin maineensa menettämistä. Hän kehitti mielessään kuvan, jossa tyttöjen kieltämisen jälkeen he lähtisivät levittämään juoruja näistä pakeista ja sitten kaikki alkaisivat epäillä, että hänellä olisi suhde, ja sitten mietittäisiin, että kehen, ja se olisi liian painostavaa, sillä hän ei voinut sanoa, että minuun, ja...
Niin se mitä todennäköisimmin hänen päässään meni.
"No sitte mä oon pahoillani. Mä lupaan yrittää."
Pyöräytin puolivahingossa silmiäni.
"Aina ennenki sä oot luvannu yrittää. Ties mitä. Esimerkiks hymyillä mulle käytävillä, minkä oot lopettanu. Sanoo vastaan, jos joku lähentelee sua, ja mistä me nytki puhutaan? Levi, mä en tiiä, voinko mä uskoa sua enää", selitin.
Hän hengähti syvään maahan katsoen.
"Anteeks", hän sanoi, mutten minä vielä antanut.
"Mun on ihan helvetin vaikee luottaa ihmisiin. Siks mä en ollenkaan ymmärrä, miks mä luotan mun monivuotiseen kiusaajaan. Sä käytät mun luottamusta nyt ihan hemmetisti väärin. Tää nyt vähän tuo flash backeja. Tiiätkö sä miks mun on vaikee luottaa?"
Miksi minä olin aloittanut? Olisi ollut parempi, jos olisin vain ollut hiljaa.
Huoli hyppäsi hänen kasvoilleen.
"En mä tiedä", hän myönsi.
"Mun eksän", minä sanoin.
Hänen ilmeensä hämmentyi.
"Nii, aatteliksä, et sillä tyypillä, jota sä kiusasit monta vuotta, ois joskus ollu rakkauselämä ennen sua? Tuskin, olinhan mä kuitenki sun mielestä aika kuvottava."
"Lopeta", hän pyysi.
"Varmaan mietit, et aika hämmentävän hienosti mä tiedän, mitä mä teen sun kanssa sängyssä. Sä varmaa luulit, et sä olit mun eka kerta, ja mietit, miten en ollu ihan pihalla."
"Utu, please lopeta."
"Sä luulit aiemmin onnistunees kiusaamaan mut sellaseen tilanteeseen, et kukaan ei huolis mu-"
"LOPETA!"
Hän huusi minulle. Karjaisi. Osasi senkin. Minä vain nielaisin. Sitten minä kylmänviileästi jatkoin vielä.
"Ei se ollu hyvä suhde. Se oli ihan vitun paska. Se satutti mua, se jätti mut pahimmalla hetkellä. Se ei ollu koskaan aitoa."
Hän aneli nyt vain katseellaan minua lopettamaan. Tai ehkä ei sittenkään, ehkä hän halusikin kuulla tämän tarinan.
"Kai sä ymmärrät, et mua pelottaa, et sä teet mulle samalla tavalla? Kai sä ymmärrät, et miten helvetin iso asia se on, että mä luotan suhun? Siis suhun. Miten suurella todennäkösyydellä luottamusongelmia omistava ihminen lähtee suhteeseen koulukiusaajansa kanssa?"
En saanut selvää, oliko hänen ilmeensä katuvainen vai hätääntynyt vai jotain muuta. Hän ei katsonut minuun enää.
"Mä tiedän Utu, mä tiedän", hän sanoi.
Minun teki mieli sanoa hänelle, ettei hän tiennyt. Ettei hänellä ollut mitään hajua. Että hänen uskomuksensa olivat vääriä. Että hän vain kuvitteli tietävänsä, mitä tässä koko jutussa edes tapahtui.
"Miks sä et sitte toimi niinku sä tietäsit? Onko sulla mitään hajua, mitä mä ajan takaa?"
Hän pyöritteli katsettaan kaikkialla muualla, paitsi minussa. Olisinkin osannut lukea hänen ajatuksensa, se olisi tehnyt tästä niin paljon helpompaa. Syysilta ympärillämme oli ihan hiljaa ja kuunteli keskusteluamme, jota melkein kutsuisin riidaksi, kuin lapsi kuunteli peloissaan riiteleviä vanhempiaan.
"Kyllä mä tiedän Utu, mut ku... Mä en osaa. Vittu, mä en osaa sanoo sulle mitään."
Siinä hän vain seisoi edessäni. Kunpa olisin vain voinut poimia kaikki ne lauseet suoraan hänen mielestään omaani, muttei se toiminut niin. Tarvitsin hänen ääntänsä, hänen täytyi sanoa kaikki ääneen, ja minun piti uskoa häntä. Jos hän ei osannut, me emme pääsisi tästä ikinä eteenpäin.
"Mä kerron sulle. Mä ajan takaa sitä, että mua pelottaa. Mua pelottaa, et sä petät mun luottamuksen. Tai petät mua. Tai jotain. En mä vittu tiedä itekkään. Mua vaan pelottaa. Mua pelottaa, et tää ei toimi näin, mua pelottaa, etten pysty enää siihen, että kukaan ei tiedä. Mua ahdistaa ja pelottaa. Joo, ehkä ne hemmetin tytöt on vaa pieni asia, mut ne tuntuu pidemmän päälle aika helvetin pahalta", minä kerroin.
Hän ei vieläkään katsonut minua. Hän sulki silmänsä, vei kätensä ohimoilleen ja sotki sitten omia hiuksiaan. Se näytti siltä kuin hän olisi tarvinnut hetken tauon, mutten kestänyt sitä, että hän oli hiljaa. En kestänyt sitä, ettei hän voinut myöntää, en sitä, ettei hän ymmärtänyt minua. Vaikka hän kuinka väitti niin.
"Levi mä en tiedä miks mä lähin tähän. Antaisit mulle syitä sille, miks mä lähin tähän ja miks mä jään. Se ei oo itsestään selvää, tajuutko? Mä en oo mikään koulupäivän jälkeen odottava pakokeino tai valmis ikuisesti vaa hyväksymään kaiken sen mitä sä teet ja hymyilemään. Sä et oo ainoo tässä jolla on tunteet."
Hän ei vieläkään sanonut mitään eikä avannut silmiään. Hän ei enää edes tuntunut kuuntelevan minua.
"Sä oot tuhonnu mut aikasemminki ihan hemmetin monta kertaa. Jos sä vielä haet sitä takaa, ni mä en-"
"OO HILJAA!"
Säpsähdin. Hän huusi minulle taas. Suljin silmäni, kaikki oli hyvin, hengitä hengitä hengitä.
Hän ei kadonnut, kun avasin silmäni. Hän katsoi minua parin metrin päästä kuin epätoivoinen eläin, täynnä halua paeta ja silti hän tärisi taistelunhalusta. Minä en löytänyt hänen silmistään mitään järkevää, tai sitten en vain uskaltanut etsiä.
"Mä en oo koskaan osannu puhuu tunteista, ja yhtäkkiä mun pitäis tajuta jotain tästä kaikesta ja vielä sanoo se ääneen? Mulla ei ole vastauksia, Utu, mua pelottaa ja ihan helvetisti. Mä en tiiä mitä mä teen ja mitä mun pitäis tehä minkään kanssa. Mä oon ihan saatanallinen pelkuri ku mä en vaan vittu uskalla."
Hän melkein itki, mutta nieleskeli kyyneleitään koko ajan, eivätkä ne saaneet lupaa pudota. Hän oli liian pelkuri siihenkin.
"Miten sä sitte koskaan voisit uskaltaa?"
"Mä en tiedä. Mä yritän."
"Millon sä alotat yrittämisen?"
"Vittu Utu mä en tiedä! Mä lupaan yrittää."
"Se ei auta et sä lupaat enää, mä en-"
"Kyllä sä pystyt! Mä tiedän että sä pystyt."
"Anna mun puhua loppuun!" huusin hänelle ja kohta me huusimme molemmat toisillemme,
"jos tää tulee oleen tämmöstä, mä en tiiä miten mä voin kestää tätä. Sun esittäminen ei lopu!"
"Mä lupaan, että se loppuu, Utu, mä lupaan!"
"Millä sä lupaat?"
Hän pyöräytti nyt päänsä ympäristönsä halki nopeasti ja kääntyi takaisin puoleeni, olin valmiina siihen, että hän huutaisi taas. Ja niin hän huusikin.
"No vaikka sillä, että mä helvetti rakastan sua!"