🌪️
Me tosi harvoin söimme koko perheen kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä. Oikeastaan sitä tapahtui vain silloin, kun isä oli tullut työmatkalta ja äiti pakotti meidät kaikki syömään yhdessä.
Tänään oli yksi niistä päivistä. Isä oli ollut keskiviikosta lähtien työmatkalla ja nyt lauantai-iltana meidän piti istua kaikkien ruokapöydän ääressä ja pyöritellä haarukoita lautasella. Ehkä joku oikeasti söikin jotain, tai ehkä kaikki muut, paitsi minä.
"Oh, and then we spent some mother-son-time! We left Lulu home alone and went to a thrift store, ate pizza and ice cream and walked around that one big garden, do you know what I'm talking about? I can't remember the name", äiti puheli isälle.
Viimeisintään nyt minä menetin ruokahaluni. Tiesin, mihin tämä oli menossa.
"Ruusupuro, äiti", Lulu kertoi.
"Kiitos", äiti kiitti ja kääntyi sitten taas takaisin isän puoleen, jonka vuoro oli reagoida.
"Sounds great! Did Levi have a good time?" isä veti minut mukaan keskusteluun ja lausui minun nimeni aivan kamalan ärsyttävästi amerikkalaisittain.
"Yes I did", valehtelin ja väläytin vielä hienon valehymyn päälle.
Makaronien liikutteleminen lautasen toiselta reunalta toiselle reunalle oli tosi kiinnostavaa puuhaa.
"I don't think we're going to go there ever again though", äiti sanoi aloituksen juuri sille keskustelulle, jota en halunnut kuulla.
"Why? Isn't that a beautiful place? What's wrong with it?" isä hämmentyi.
Minun teki mieli sanoa, että nimenomaan se oli kaunis paikka ja ettei siinä ollut mitään vikaa, mutten minä kai voinut.
"Umm, how do I say it, the service was... interesting", äiti jatkoi.
Se oli menossa tosi huonoon suuntaan, juuri siihen, mihin olin sen odottanutkin menevän.
"What was interesting about it?" Lulu kysyi, hänkään ei ollut kuullut tätä tarinaa aiemmin.
"Well, the boy who served us had a skirt on. I don't know why anyone would let someone like him to a cafe counter to serve people!" äiti selvensi ja katsoi koko ajan isää, vaikka toisaalta vastasi Lulullekin.
Minä halusin lyödä jotakuta. Makaronien pyörittelystä tuli aggressiivista ja lopulta aloin lävistää ja pilkkoa niitä suorasta vihasta.
"Oh God, you're kidding, right?" isä kysyi.
"Unfortunately I'm not. He had a skirt on, didn't he, Levi?" äiti kääntyi minun puoleeni.
Minä en kovin mielelläni nostanut katsettani muussatusta makaronista ylös äitiin, koska pelkäsin ensinnäkin paljastavani jotain ja toisekseen saavani kotiarestia väkivaltaiseksi käymisestä.
"Yeah, I think he did", sanoin niin rauhallisen uskottavasti kuin pystyin.
Toivottavasti kukaan ei nähnyt lävitseni. Lulu katsoi minuun pitkään. No hän ihan varmaan näki, hemmetti.
Isä pettyi suurieleisesti ja huokaisi.
"How old is he? Do you know him, Levi?" minulta kysyttiin taas jotain.
"He goes to my school, I've seen him before. I think he's my age. I don't know him that well", toivoin, että se vale meni läpi.
"Better not even get to know him", äiti sanoi.
Se sattui, mutten tietenkään voinut nyt näyttää sitä, että olin vaikeana. Sori äiti, minä vähän niinkuin olin jo tutustunut häneen, hän oli minun poikaystäväni. Ai, et olisi koskaan voinut kuvitellut sellaista? En minäkään, mutta valitettavasti pojastasi on tullut vähän homo.
"Seriously, I can't deal with these young people who think they can do whatever they want. Don't they understand that they can't just mix genders up? Girls wear skirts, not guys", isä päivitteli suurta ongelmaansa nojaten tuolissaan taaksepäin kädet ristissä rinnallaan.
Minä ihan varmasti räjähtäisin kohta. Haarukka liikkui lautasella murskaten makaronin toisensa jälkeen. Oliko isä se syy, miksi olin sellainen kusipää, joka olin? Jos en olisi kasvanut täällä, olisinko ollenkaan kaikkien tuntema heteroista heteroin Levi Carter? Olisinko parempi ihminen jos nämä ihmiset eivät olisi kasvattaneet minua? Olisiko minulla parempi olla?
"Dad, why do you care?" Lulu avasi suunsa.
Okei, nyt vaihtui kiinnostavaksi. Jos Lulu lähti haastamaan isää, ei voinut olla edessä muuta kuin vuosisadan väittely. Normaalisti olisin todennäköisesti ollut isän puolella, mutta viime aikoina asiat ovat muuttuneet. Nyt olin Lulun puolella, mutten kuitenkaan tulisi sanomaan yhtään mitään. Piti aloittaa varoen.
"Of course I care! I'm worried about these teens nowadays", isä sanoi.
"Why? Because a boy wants to wear a skirt?" Lulu kysyi.
"Yeah, for example."
"Oh wow dad, what a problem. Your life for sure depends on it", Lulu huokaisi ja laski aterimensa alas merkkinä syömisen lopettamisesta.
"I just want things to be like they've always been! Why change what is good?" isä kysyi.
"Maybe because it never has been good? I don't know. Just a thought", Lulu sanoi, nousi pöydästä ja kiitti äitiä ruoasta.
Hän katosi portaisiin ja jäimme hiljaisuuden vallitessa kolmistaan pöytään.
"Levi, what do you think about-?"
"Kiitos, oli hyvää."
Sitten en enää välittänyt, vaikka he olisivatkin huutaneet jotain minun perääni, minä vain lähdin. Nousin pöydästä, laskin astiani tiskialtaaseen ja häivyin. En todellakaan olisi kestänyt enää sekuntiakaan, en ainakaan sen jälkeen, kun Lulukin oli mennyt.
Yläkertaan päästyäni olin avata oman huoneeni oven, mutta minun oli pakko mennä puhumaan Lululle. Otin muutaman askeleen hänen ovelleen, mietin hetken, koputtaako vaiko eikö, mutta sitten koputin.
"Mä en tule takas pöytään vaikka sulla olis kirves", kuului sisältä, ja otin sen lupana raottaa ovea.
"Ai se olitki sinä", hän sanoi nähdessään minut.
Odotin edelleen hiljaa.
"Haluutsä tulla sisälle?" hän kysyi sitten ehkä tajuttuaan vihjeeni.
Astuin huoneeseen ja suljin oven takanani. Jäin nojailemaan siihen.
"Piti vaa sanoo, että aika hemmetin hyvin sä vedät", sanoin.
Lulu nosti kulmakarvansa ylös.
"Mistä lähtien sä oot ollu mun puolella näissä keskusteluissa?" hän ihmetteli.
"Enks mä sais?" kysyin.
"No totta hemmetissä saat. Mietin vaan että miten sä oot yhtäkkiä kasvanu aikuiseks noin nopeesti", hän sanoi.
Minä en vastannut mitään. Halusinko kertoa Lululle? Ehkä se tulisi omalla painollaan. Ehkä se tulisi julki. Ehkä en sanoisi mitään.
"Mä tiesin, että sussa oli jotain outoo tuola äsken. Sä et menny niitten mukaan haukkumaan sitä poikaa jolla oli hame. Se on Utu Jäkälä, eikö ookki?" Lulu kysyi.
Nyökkäsin.
"Ootsä vihdoin tajunnu ettei se oo niin paha että se hengaa teiän kans?"
"Siitä on jo aikaa ku mä oon sen hyväksyny", sanoin.
Salaa toivoin, että Lulu kysyisi jotain, mikä johtaisi hänen saamiseensa tietää.
"No mistä sitte tuulee?" hän kysyi hämillään.
Minä en sittenkään uskaltanut sanoa mitään. Nojasin pääni vasten takanani olevaa ovea ja katsoin sängyllään istuvaa pikkusiskoani. Mitä edes halusin tältä keskustelulta? Odotinko ihan turhaan, että hän suurinpiirtein lukisi ajatukseni ja latelisi kaikki totuudet ääneen vain, jotta minä voisin varmistaa niiden olevan totta? Joo, se taisi olla turhaa.
Hän nosti kulmakarvojaan lisää ja liikutti päätään niin, voitko vastata -eleenä.
"En mä tiedä", huokaisin pettyneenä itseeni.
"Onks se vaan se, että sä oot hyväksyny sen ajat sitte vai mitä hemmettiä? Miks sä et tyydy siihen vastaukseen?" Lulu kysyi.
En vieläkään sanonut mitään. Mitä minun olisi pitänyt?
"Mikä sua vaivaa? Sä oot ihan outo. Mä en ihan ymmärrä, et jos sä jo sanoit asias ni mikset sä lähe pois? Sä vaa seisot siinä vastaamatta ees mun kysymyks-"
"Lulu, mä oon biseksuaali ja Utu on mun poikaystävä."
Se tuli minun suustani ihan siinä hetkessä ja ihan tarkoituksella, mutta silti puoliksi vahingossa.
Lulun lause oli jäänyt kesken ja hän katsoi minuun suu pienesti raollaan.
"Veljeni Levi, tulitsä just mulle kaapista?" hän kysyi.
Minua alkoi naurattaa.
"Niin tais päästä käymään."
Nyt minä ihan kamalasti toivoin, että äiti ja isä olivat edelleen alakerrassa eivätkä todellakaan kuulleet tätä.
Lulunkin ilme kääntyi hammashymyyn ja sitten hän nousi sängyltä, otti pari askelta ja ensimmäistä kertaa vuosiin halasi minua. Säikähdin sitä hiukan, kehoni ei oikein tiennyt miten olla, mutta muutamassa sekunnissa käsiteltyäni faktan minä halasin häntä takaisin.
Erkaannuttuamme halusin taas puhua. Nyt se tuntui turvalliselta.
"Se varmaan selittää sulle, miks mä olin niinku olin tuola alhaalla äsken. Se ei tuntunu kauheen kivalta."
"No todellakin", Lulu sanoi ja laittoi vielä molemmat kätensä minun olkapäilleni,
"hei, iha jäätävästi tsemppiä ihan kaikkeen."
Hän ravisti minua.
"No kiitos", sanoin hämilläni hänen irrottaessaan kätensä.
"Mut ettei käydä liian tunteikkaaks ni vähän pohdin että miten sinä oot voinu saada Utu Jäkälän", hän sanoi.
"Turpa kiinni", tönäisin häntä.
Hän tirskahti.
"But anyway, good for you. Toivon sulle ja sun koulun heteroin -tittelille onnea."
"Älä vittu muistuta siitä."
Voi hyvä elämä, kaikki olivat minun tittelistäni tietoisia, eikä kukaan olisi valmis muuttamaan tietoisuuttaan.
Oli varmasti joku miljoona ihmistä, jotka näkisivät minut ikuisesti sinä kamalana kiusaajana, mutta jostain kumman syystä coolina tyyppinä, joka olin ollut kaikki vuodet. Ja jos ne ihmiset saisivat tietää totuuden minusta, minusta tulisi ällöttävä h*ntti ja minut todennäköisesti hakattaisiin useammin kuin kerran ja joutuisin muuttamaan maasta ennen kuin minut jätettäisiin rauhaan.
"Joo, mut hyvää yötä", Lulu sanoi.
"Hyvää yötä, Lulu", minä vastasin, käännyin ympäri ja avasin oven.
Ennen kuin lähdin huoneesta, minä vielä kerran käännyin Lulun puoleen:
"Ethän sä sitte kerro kenellekään?"
"Älä ees kuvittele et kertoisin! Hyi sellasta. Outing people is always wrong. I will keep your secrets", hän lupasi ja esitti sormillaan sulkevansa suunsa kuin vetoketjun.
"Kiitos", sanoin, astuin ulos ja suljin oven.
Minua hymyilytti mennessäni omaan huoneeseeni. Minä tein sen, minä olin tehnyt sen!
Olin ensimmäistä kertaa koskaan sanonut ääneen sen, että olin biseksuaali. En ollut päässäni ennen edes antanut itselleni mitään lokeroa, mutta jotenkin se oli koko ajan tuntunut koputtelevan ja kyselevän, pääseekö sisään. Niin, kai se sitten siinä hetkessä oli sulkeutunut kiinni, tullut ulos suustani ja liimaantunut otsaani. Biseksuaali.
Minulla oli kuplivan onnellinen olo, enkä enää edes muistanut koko harvinaisen järkyttävää illallista, kun heittäydyin sängylleni voidakseni avata keskustelun Utun kanssa.
minä:
mä just kerroin lululle meistä
voidaanko nähä huomenna?
°
Me näimme huomenna. Olimme päätyneet makailemaan Utun huoneen sijasta hänen lempitammensa alle heidän puutarhaansa. Kerrankin oli päivä, kun näimme. Kello oli kylläkin jo kuusi illalla, mutta se oli ihan tarpeeksi päivä. Tammelta näki puutarhaan ja melkein kahvilallekin, mutta Utun mukaan sieltä ei nähnyt tammelle. Oli siis ihan turvallista olla täällä.
Hän makasi nurmikolla selällään ja puhui minulle jostain kirjasta innoissaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään hajua, mistä hän puhui. Minä vain näpräsin hänen hiuksiaan ja ihastelin sitä, miten suloiselta hän näyttikään ollessaan noin innoissaan jostakin.
"Kuunteleksä mua ollenkaan?" hän kysyi sitten ja pysäytti yksinpuhelunsa.
"Joo, jatka vaan", sanoin ajattelematta sen enempää sitä, mitä hän oli edes kysynyt.
"Ei ku mä mielummin kuulisin jotain sun päivästä. Tai vaikka eilisestä", hän sanoi ja sai nyt minun sataprosenttisen keskittymiseni.
Minua alkoi hymyilyttää.
"Mulla oli hyvä päivä ja eilinen, kiitos kysymästä. Mä oon... ilonen", siirsin sormeni hivelemään Utun sormia.
"Sun pitää kertoo nyt kaikki siitä, mitä sanoit Lululle, ja mitä se sano", Utu kehotti.
"No se nyt oli yllättyny, tottakai, hemmetti, eihän nyt sekää ois sen heteropaskaveljestä uskonu mitää tollasta. Mut sit se oli ihana. Se on aika ihana sisko. Mä en ikinä sano noin. Mä en ikinä sano sitä sille", minä puhuin.
"Sitte sun pitää sanoo se sille."
Niin pitäisi.
"Niin pitää. Muuten-"
Utu katsoi minuun odottaen jatkavani.
"-mä sillon eilen sanoin ekaa kertaa ääneen olevani bi."
Utun hymy leveni entisestään ja hän nosti kätensä minun poskelleni. Hän suuteli minua.
"Onks se sun lokero? Tuntuuks se sulta? Muista, ettei sulla tarvii ees olla lokeroa, jos se ei tunnu oikeelta."
Hänen silmänsä olivat utuisen kauniit. Minä nyökkäsin.
"Joo. Mä oon biseksuaali."
Hän suuteli minua uudestaan.
"Tiiätkö, sit meiän pitää kertoo siitä kans Unnalle. Tuutsä huomenna mun kaa sinne?" hän kysyi.
En oikein ollut varma, mitä hän tarkoitti, mutta tottakai halusin mennä hänen kanssaan Unnalle.
"Tulen. Mut sitä ennen mä haluun kutittaa sut hengiltä."
"Mitä-?" Utu ei ehtinyt esittää vastalausetta.
Aloin kutittaa häntä vain siksi, että hän oli maailman suloisin olento kihertäessään minun allani maassa kippurassa silmät kiinni ja pyytämässä minua lopettamaan. Hän onnistui lopulta saamaan kiinni minun käsistäni, ja häntä hengästytti.
"Ihan sikahyvä vatsalihastreeni, tehään useemmin", hän henkäisi ja nauroi vasta vähän myöhässä.
°
"Bi? Ihanaa!" Unna innostui heti, kun seuraavana päivänä istuimme hänen huoneensa lattialla ja olin onnistunut kertomaan hänelle.
"Stereotypiat ei oo kivoja, mut joskus on yllättävää huomata, miten tietynlaiset ihmiset muistuttaaki toisiaan. Levi, sulla on käärityt farkut ja Converset."
Katsoin Unnan ihan hämilläni.
"Miten se liittyy mihinkään?" kysyin.
Unna vain hymyili.
"Mä näytän pelkältä sotkulta", minä sanoin ja katsoin vaatetustani, joka oli ne beiget käärityt farkut, musta t-paita ja kaulaketju.
"Biseksuaalilta sotkulta", Utu sanoi ja painoi päänsä olkapäälleni,
"söpöltä biseksuaalilta sotkulta."
°
Vaikka tiistain hengaaminen koko porukalla rikkoi sen onnellisen kuplan, jonka sisällä ollessani kaikki ympärilläni olivat tienneet minusta ja olin voinut olla muutaman päivän aidosti mitä olin, ei se haitannut. Olin silti jotenkin iloinen, kun vielä sain olla.
Keskiviikkoiltana minä pyysin Utua sellaiseen paikkaan, jossa en ollut käynyt pitkään aikaan. Se oli laitakaupungilla, eikä sinne koskaan kukaan mennyt. Mitä en ymmärtänyt ollenkaan, ainakaan siinä vaiheessa, kun minä tulin sinne. Jos sitä paikkaa kauniimpi paikka olisi edes olemassa, minun olisi päästävä sinne, mutta sellaista tuskin oli edes olemassa.
Se oli meidän kaupungissamme, eikä kukaan koskaan kai käynyt siellä. Miksei kukaan käynyt siellä? Tai sitten minä en vain käynyt siellä.
Leveä puinen silta kaislikon ja lumpeiden valtaaman joen yllä, rannoilla vehreitä vanhoja puita, joiden vihreät oksat roikkuivat joen yllä ja leveän sillan leveällä reunalla istuva poika, jolla oli polville ulottuva keltainen hame.
Utu istui heilutellen varovasti jalkojaan, joissa hänellä oli valkoiset tennarit, ja seurasi katseellaan joen yli koivuun lentävää lintua, joka päätyi linnunpönttöön vanhassa puussa. Minua hymyilytti. Olisin säikäyttänyt hänet, ellen olisi liikaa pelännyt hänen tippuvan veteen.
"Moi", minä sanoin saadakseni hänen huomionsa.
Hän käänsi päänsä minua kohti ja hänen kasvoilleen levisi hymy. Tulin kaiteelle ja hyppäsin istumaan sen päälle hänen vierelleen.
"Kello on aika paljon. Mä en voi olla kauan, meillä on huomenna koulua", Utu sanoi katsoen minuun ilmeellä, joka kertoi hänen olevan täysin tietoinen äsken sanomansa vaikutuksista meihin molempiin.
"Siks mä halusinki nähä sut", minä huokaisin katsellen auringon matkaa horisonttiin jossain kaukana,
"mua pelottaa et kaikki muuttuu."
Hänen katseensa meni hänen jalkoihinsa, joita hän edelleen kevyesti heilutteli edestakaisin sillan kaiteen vierellä.
"Muakin", hän sanoi surumielisesti.
Me emme hetkeen sanoneet mitään, katselimme vain maisemaa ympärillämme. Se oli kaunein paikka, jossa me kaksi olimme koskaan istuneet. Edes se Unnan kummitädin huvila tai Utun puutarha eivät vetäneet vertoja tälle. Tämä oli kesäloman viimeinen ja kaunein hetki.
Me istuimme hiljaa edes katsomatta tai koskematta toisiamme. Silti me molemmat olimme läsnä, vaikka me molemmat ajattelimme omiamme, mutta me molemmat ajattelimme samaa. En minä voinut mennä hänen mieleensä, mutta me aivan hyvin tiesimme, mikä oli meidän molempien mielessä.
"Miten me..." hän aloitti, eikä hetkeen kuitenkaan osannut jatkaa.
"...tota. En mä tiedä."
Puhuminen tuntui minustakin tosi vaikealta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Utun seurassa ollessani. Miksi tämä tuntuikin niin kamalan haastavalta? Mehän olimme vain menossa kouluun. Me emme olleet eroamassa tai mitään.
"Sä varmaan tiiät ettei me voida olla koulussa sillä lailla ku me ollaan nyt oltu. Ei ees sillee niinku me ollaan oltu koko porukassa", en vieläkään katsonut häneen.
"Mä tiedän. Ja mä ymmärrän", hänen äänestään kuului silti alakuloisuus.
"Mut se tuntuu musta ihan helvetin paskalta että mä oon tällane paska enkä uskalla menettää jotai saatanan mainetta. Sä et ansaitsis tällasta", minä sanoin ja etsin nyt hänen silmänsä,
"mut mä tykkään susta ihan helvetisti."
"Levi, niin mäkin susta. Ja siks mä lupaan venata niin kauan ku on pakko. Mä kestän kyllä", hän lupasi ja sai pienen, jopa jollain tapaa surullisen hymyn nousemaan minun huulilleni.
"Ei sun tartteis."
"Mut mä haluun."
Sitten minä liikutin itseni lähemmäs häntä ja nostin käteni hänen poskelleen. Ihan hennosti ja pehmeästi suutelin häntä. Sellaisella tulevaisuudesta pelokkaalla tavalla, mutta samalla toivoa herättävästi ja turvaa tuoden. Sitten jäimme siihen otsat vasten toisiaan ja katsoimme toisiamme silmiin. Nenät hipaisivat toisiaan. Aurinko tiputti kasvoillemme viimeisiä säteitään. Meidän ei tarvinnut sanoa enää mitään. Ei ainakaan liittyen huomiseen.
"Kello on ihan liikaa", minä huomautin.
"Ollaan tässä vielä hetki", hän pyysi.
Sitten käännyimme taas päät kohti aurinkoa. Utu laski päänsä minun olkapäälleni.
"Kato, joutsen", hän sanoi ja osoitti kädellään vähän matkan päähän jokea.
Valkoinen lintu ui hiljaa meitä kohti, aika kaukana, mutta me erotimme sen selkeästi. Yksin, ihan yksin se vietti meidän kesämme viimeistä iltaa, joka ei merkinnyt sille mitään, sillä se oli pelkkä lintu, vain pelkkä lintu. Pelkkä tämän maan kaunein lintu tämän maan kauneimmassa paikassa tämän kesän kauneimpana hetkenä.
"Tää oli mun elämän paras kesä", minä sanoin.
Ja tarkoitin sitä.
"Niin munkin."