☁️
Huoneessa oli kuuma, kun heräsin. Minulla meni pari sekuntia liian kauan tajuta, että joku piteli kättään ympärilläni. Säikähdin hieman ja liian nopeasti nousin kyynerpäitteni varaan ja katsoin taakseni. Nukkuva Levi mustat hiukset sotkussa vierelläni palautti kaiken mieleeni. Naurahdin itselleni ja rentouduin takaisin makaamaan.
Me molemmat olimme alasti. Muistin kaiken. Se hymyilytti minua. Tämä ei voinut olla mahdollista, tämä hetki ei voinut olla todellinen. Melkein voisin vaihtaa äsken näkemäni rannalla minulle ranskaa puhuneen kilpikonnan kohtaamisen ja tämän hetken paikkoja ja väittää, että tämä on se, joka niistä kahdesta on unta. Enkä varmaan edes kyseenalaistaisi sitä.
Käännyin kasvotusten häneen. Hän nukkui vielä. Hengittäminen sai hänen kehonsa kohoilemaan hennosti ylös ja takaisin alas. Luulin herättäneeni hänet hätkähdettyäni valveille, kun hänen käsivartensakin oli tippunut minun päältäni. Ei ilmeisesti. Hän nukkui edelleen.
Hänen silmäluomiensa ollessa kiinni pystyin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti katsomaan hänen kasvojaan läheltä. Se oli kivaa. Hänellä oli oikeastaan aika pitkät silmäripset. Aloin miettiä Unnan kertomusta siitä, miten hän rakastui silmäripsiin ennen mitään muuta, ja naurahdin äänettömästi, sillä itse olin aiemmin tuskin edes nähnyt Levin ripsiä.
Hänen nenänsä oli suloinen. Hänen huulensa olivat kivan muotoiset, ja tunsin itseni ylpeäksi siitä, että tiesin, miltä ne tuntuivat. Hymyilin hänen nukkuville kasvoilleen.
Sitten hän havahtui hereille. Hän hieroi silmiään ja sitten avasi ne. Hän suoraan katsoi minua, enkä edes tajunnut hänen hymyilevän, sillä siinä ne taas olivat. Kastanjasilmät, joita olisin voinut tuijottaa maailman loppuun asti.
Hän naurahti.
"Huomenta", Levin uninen aamuääni sanoi.
"Huomenta", vastasin ja jatkoin vain hänen tuijottamistaan hymyillen.
"Nukuitsä hyvin?" hän kysyi ja laittoi kätensä päänsä alle ehkä venytelläkseen.
Minä olisin kyllä paljon mielummin ollut puhumatta ja vain katsellut häntä hiljaisuudessa, mutta kai minun piti vastata.
"Kai, mä en heränny kertaakaan ennen ku äsken, ni siks mä säikähin ku tajusin et sä olit mun vieressä", sanoin.
Hän naurahti ja otti toisen kätensä vapaaksi. Hän nosti sen minun poskelleni ja siirsi jonkun karanneen hiuksen pois kasvoiltani.
"Nii, no oon salee viimenen ihminen jonka sä oot koskaa olettanu löytäväs aamulla sun sängystä alasti", hän sanoi ja alkoi pyöritellä sormensa ympärille toista hiussuortuvaani katsellen sitä minun kasvojeni sijasta.
Hänen kasvoillaan pilkahti hitunen vaivaantuneisuutta.
"Ja sä et varmaa ees aatellu et mä jäisin."
En halunnut hänen mielensä alkavan syyttää häntä mistään. Halusin hänen pysyvän siinä räpläämässä hiuksiani.
"Mä valehtelisin, jos väittäisin, etten mä ois oottanu sun lähtevän. Mut se johtu vaan niistä kahesta viime kerrasta. Mut mä oon onnellinen et sä jäit, koska eiks kolmas kerta oo aina se, joka pelkästää merkitsee?"
Hän siirsi katseensa silmiini ja hymyili.
"Kolmas kerta toden sanoo, ja mä vittu vihaan tota sanontaa."
Naurahdin.
Sitten olimme hetken hiljaa ja vain katselimme toisiamme. En tosiaankaan käsittänyt, että tämä hetki oli muka todellinen. Minun pitäisi lopettaa olemasta koko ajan niin hämmentynyt pääni sisällä, sillä läheisyys Leviltä alkoi jo käydä ihan yleiseksi, enkä voisi ikuisesti olla niin kamalan yllättynyt kaikista kosketuksista ja eleistä. Mutten voinut lopettaa yllättymistä vielä. Mehän olimme vasta tässä kohtaa, eihän tämä edes ollut vakavaa, me olimme vain tunteidemme armoilla liikkuvia pikkulapsia.
Levin sormenpäät minun poskellani liikahtelivat varoen, hipoivat ihoani kuin peläten tekevänsä siihen naarmuja, hiljaa lähettivät kipinöitä sieluuni. Hän katseli taas omaa kättänsä, enkä saanut hänen silmistään selville, mitä hän ajatteli.
"Mitä tää tarkottaa?" kysyin sitten ja hän kääntyi taas katsomaan minua silmiin.
"Mä en tiiä, Utu", hän sanoi.
Tuntui hyvältä, kun hän sanoi minun nimeni. Mutta oliko siinä mitään järkeä, että kumpikaan meistä ei tajunnut mistään mitään?
"Mäkään en tiiä, Levi", minä sanoin.
"Sehän on sitte seikkailun aika", hän sanoi ja sai minut hämmentyneenä kurtistamaan kulmiani.
"Mitä sä tarkotat?" kysyin.
Levi naurahti.
"Jos me kumpikaa ei tiietä, mitä tää tarkottaa, ni me ollaa vaa lapsia joilla on jännä leikki mut koko maailma tutkittavana."
"Mitä hemmettiä?" naurahdin.
En olisi kuvitellut Levistä tällaisia runollisia puolia.
"Mä kuulostan ihan Xanderilta", hän nauroi,
"mut tarkotan sitä, et meiän pitää vaan kattoa, mihin kaikki johtaa. Lähtee seikkailulle keskenään, ja tutkii maailma sen ohella. Vähän niinku lapset, joiden leikki on siisti mut maailma tuntematon."
Hymyilin ihan älyttömästi.
"Mä lähden mielelläni tähän mukaan, kyllä kiitos", sanoin.
"Mä otan sut mielelläni tähän mukaan, kyllä ole hyvä", hän hymyili.
Minä olisin halunnut kertoa hänelle, miten valmis olin vain hyppäämään hänen mukaansa ja oppimaan hänestä kaikkea uutta. Jos ensimmäisenä aamuna, jona heräsimme vierekkäin, hän oppi kuvailemaan kuin jokin ammattirunokirjailija, minä en malttanut odottaa, mitä hänestä vielä paljastuisi.
Olin vihannut tätä ihmistä joskus, oikeastaan vielä pari viikkoa sitten. Mutta se oli vain siksi, mitä hän näytti ulospäin, kiusasi minua, teki kaikkien muiden paitsi ystäviensä ja yhteiskunnan näkökulmasta hyväksyttävien ihmisten elämästä yhtä helvettiä. Mutta jos sain olla hänen kanssaan näin, täysin avoinna, vain kaksin, hän oli toinen ihminen. Ehkä hän nyt oli oma itsensä. Minä pidin tästä Levistä. Todella.
"Onks sulla nälkä?" minä kysyin sitten.
"Ei kauheen", hän vastasi,
"mitä kello muuten on?"
Kurotuin puhelimeeni yöpöydällä.
"Kymmenen."
"Me nukuttiin pitkään", hän sanoi.
"Monelta me ees alettiin nukkua?" mietin ääneen.
Katsoimme toisiamme hetken hiljaa miettien samaa ja purskahdimme nauruun yhtä aikaa.
"Eli ei siis mitään hajua."
Käännyin kunnolla takaisin kasvotusten häneen.
"Pitäskö sun sit lähteä, jos me ei kerran syödä mitään?" kysyin.
"En mä haluu lähteä", hänen ilmeensä muuttui.
"Eiks sun vanhemmat mieti missä sä oot ollu yön, vai kerroiksä niille?"
"Ei ne tiiä, eikä niitä kauheesti kiinnosta. Ne tietää ihan hyvin, et saatan yöpyy kenen tahansa frendin tai jonku säädön luona", hän pureskeli välissä poskiaan,
"mut sitä ne ei kyllä ikinä sulattais jos ne sais tietää missä mä oon tän yön oikeesti ollu."
"Luuleksä niin?" kysyin.
Minua alkoi huolettaa.
"Mä tiedän. Ei faija mikään Trump supporter oo mut ei se kyllä mikään maailmankaikkeuden suvaitsevaisin ihminen ole. Se kasvo Jenkeissä aika konservatiivisesti. Äiti menee isän juttuihin mukaan. Ne on useinki homofobisia ihan vaan jos ne näkee jotain telkkarissa tai kaduilla tai lehdissä tai helvetti missä vaan. Siks mä kai kasvoin sellaseks paskaks mikä mä oon", Levi kertoi.
Voi ei. Pilvilinnojen maalaamisesta tämän pojan kanssa ei tulisi kamalan helppoa, jos tämän vanhemmat olisivat vieressä pesemässä maalauksen kaikki sateenkaaret pois.
"Et sä oo mikää paska. Sisältä. Ulkoo ehkä oot ollu ja oot edellee joskus, mut sä pääset siitä eteenpäin. Ja mä oon pahoillani sun vanhemmista."
Hän kääntyi taas katsomaan minua.
"Nyt sä et enää haluu yrittää mun kaa yhtään mitään, ku tiiät mun vanhemmat."
"Älä oo tyhmä! Tottakai mä lähen meiän seikkailulle, ei sun vanhemmat merkkaa mulle mitään", sanoin.
Hän hymyili.
"Saanko mä suudella sua?" hän kysyi.
"Mä pyydän."
Ja sitten hän suuteli minua. Hänen huulensa tuntuivat yhtä pehmeiltä kuin aina ja maistuivat aamulta ja Leviltä.
Erkaantuessamme me molemmat hymyilimme.
"Joka tapauksessa, eiks sun jossain vaiheessa pitäis mennä? Jos vaikka Unna haluu nähä mut ei saa sua kiinni ja koluu koko kaupungin ettien sua", sanoin.
Hän naurahti.
"Ollaan vielä hetki tässä tälleen. Heti ton oven ulkopuolella meitä ei enää oo olemassa, nii annetaan tän hetken venyä niin pitkäks kun se haluaa."
"Sopii", vastasin.
Siirsin pääni hänen olkapäälleen. Sitten vain makoilimme siinä puhumatta mitään. Maailman oudoin hetki, maailman oudoin aamu, mutta silti tämä oli maailman siisteintä. En olisi koskaan antanut tämän hetken kadota, jos olisin saanut päättää. Kun kukaan ei tiennyt, saimme vain olla kahdestaan piilossa koko maailmalta, eikä meidän vielä tänään tarvinnut lähteä sille tutkimusmatkalle.
°
Suunnilleen puolen tunnin päästä minä sanoin, että meidän olisi pakko nousta ja saada Levi lähtemään ennen kuin Eva alkaisi tekemään lounasta ja Tina tulisi sisälle auttamaan. Siinä vaiheessa olisi mahdotonta pysyä piilossa matkalla alaeteiseen ja ovesta ulos.
Levi pyysi luvan käydä suihkussa, ja minä annoin hänelle puhtaan pyyhkeen.
"Ai sulla on oma vessa ja oma suihku", hän sanoi avatessaan huoneestani sen oven, jonka takana ei ollut vaatehuone.
Minä katsoin häntä odottaen jotain solvaamista siitä, mutta siinä ajatuksessa unohdin, ettei hän todellakaan ollut täällä kiusatakseen minua.
"No mut sehän on ihan hemmetin siistiä", hän jatkoi, astui pieneen kylpyhuoneeseeni, hymyili minulle ja laittoi oven kiinni.
Sillä aikaa, kun vesi juoksi, minä pukeuduin. Tämäkin päivä tulisi olemaan kuuma, joten laitoin t-paidan ja lyhyet shortsit sekä kalastajahatun vain siksi, että hiukseni näyttivät aika kamalalta, ja sukat vain siksi, etten koskaan kuljeskellut kotona ilman. Kaikki yksityiskohdat olivat tänään keltaisia, muu oli valkoista.
Suihku suljettiin, ja Levi astui pian pois huoneesta hiukset märkinä ja päällään ne vaatteet, jotka hän oli kerännyt lattialta. Hän näytti hyvältä, ja jäin katsomaan häntä vähän liian pitkäksi aikaa. Ei siinä, hän saattoi tehdä saman virheen minun kohdallani.
"Meiän pitää oikeesti kai mennä eikä tuijottaa toisiamme loputtomasti", Levi naurahti lopulta.
Nyökkäsin ja menin jo ovelle, mutta pysähdyin sen luona ja vielä kurotuin suutelemaan häntä. Vasta sitten minä avasin lukon ja tarkistin, ettei käytävällä ollut ketään, ja varovasti menimme alakertaan. Laitoimme eteisessä kengät jalkaamme, lähdimme ulos, kävelimme pihatien päähän ja siellä hyvästelimme toisemme.
"Nähään, tota... mahollisimman pian", hän sanoi.
Minä naurahdin hiukan. Täällä, missä joku saattoi jo olla vaikka kävelyllä, täällä, missä ihmiset saattoivat nähdä meidät, kaikki oli jo niin paljon kiusallisempaa.
"Nähään", minä sanoin.
Ja hän hymyili minulle ja minä hymyilin hänelle, kun hän lähti kävelemään pois päin, oli hän sitten menossa kotiin tai minne ikinä olikaan.
°
Minä palasin puutarhaan, ja menin tapaamaan Tinaa kahvilalle. Pari asiakasta, todennäköisesti päivän ensimmäiset, istui ulkopöydissä, ja minä tervehdin heitä hymyillen. Sisällä ei ollut ketään, mutta Tina seisoi tiskin takana kirjoittamassa vihkoonsa jotain. Todennäköisesti hän taas laski kakkujen lukumäärää ja mietti, mitä tekotarvikkeita ostaa ja mitä reseptejä uudistaa, tai jotain. Hän tuntui tekevän inventaarioita joka toinen päivä.
Menin notkumaan tiskille ja nojailin siihen katsellen muka kiinnostuneena sitä, mitä hän teki. Näytin todennäköisesti lähinnä ärsyttävältä teiniltä, joka tuli kinuamaan ilmaisia maistiaisia suklaakuppikakuista.
"Mitä sä haluat?" Tina kysyi nostamatta katsettaan lehtiöstään.
"Tulin vaan moikkaamaan", sanoin ja siirryin pöydän nojaamisesta katselemaan vitriinin leivonnaisia.
Tina näytti turhautuneelta. Lopulta hän heitti kuulakärkikynän paperin päälle ja huokaisi.
"Minkä hemmetin takia täällä ei kasva mansikoita? Siis sitä mitä kaikki haluaa, siitä tulis myyntimenestys tässä kaupungissa, miks ihmeessä te ette kasvata niitä? Mun pitää aina tilata leivoksia varten jostain muualta. Hyviä mansikkatiloja ei oo lähellä. Jos täällä kasvais mansikoita, mä saisin ne suoraan leivontaan, ja niitä vois myydä niinku kaikkia muitaki marjoja. Kaikki tulis ostamaan niitä. Kaikki täältä ja kaikki kaikista hemmetin lähikunnista!"
Tuijotin häntä ihmeissäni, kun hän katsoi minuun juuri purkautuneena. Hänen vakava ilmeensä repesi kohta nauruksi ja minä aloin nauraa siinä samassa.
"Joo, mutta siis mä olen täysin samaa mieltä. Meiän pitäis alkaa viljelemään mansikkaa, ihan vaan munki takia, mut siis myös yrityksen, tottakai", sanoin.
Tina pyöräytti silmiään.
"Laitetaan keskustelulistaan sun äitis kanssa. Ja nyt puhutaanki susta, ku ei näytä olevan kauheeta kiirettä vielä", hän sanoi, siirsi vihkonsa kiinni ja pois ja näytti keskittyvän minuun,
"oliks sulla joku yökylässä?"
Miten ihmeessä hän aina tiesi, vaikkei äidillä tai Evalla ollut koskaan mitään hajua? Pelkäsin meneväni punaiseksi.
"Mä näin sen kengät eteisessä, Utu. Älä yritä", Tina sanoi sitten.
Hän tiesi jo valmiiksi, muttei hän tiennyt, kuka se oli.
"Joo, turha mun on sulle valehella. Mut et sä edelleenkään saa tietää mitää muuta, ku et se oli täällä", suostuin myöntämään.
"Sopii mulle. Mut nyt mä ainaki tiiän, et tästä saattaa olla tulossa jotain. Mä ootan innolla", hän sanoi ja hymyili minulle.
Ennen kuin jouduin paljastamaan yhtään enempää, asiakas tuli pelastamaan minut. Siirryin pois tieltä, väläytin Tinalle hymyn ja jätin hänet myymään kuumuuteen puolikuoleelle nuorelle aikuiselle jäätelöä. Sitä menisi tänään varmasti yhtä paljon kuin eilen.
°
Jääkylmä Fanta valahti kehoni läpi vatsalaukkuun. Olin tullut Unnan kanssa istumaan kahvilaan kaupungissa, mikä oli ehkä vähän outoa sen takia, että olisimme ihan hyvin voineet vaikka jäädä meille ja ostaa Tinalta jääkylmää Fantaa, mutta tämä kävi ihan hyvin. Tämän kahvilan terassi oli muutenkin tosi mukava, ja täältä sentään saattoi nähdä muutakin kuin keski-ikäisiä vanhempia kakkua kinuavine lapsineen kiertelemässä puutarhaa.
"Tää kuumuus on vissiin jatkumassa vielä. Sääennusteiden mukaan tyyliin yhtäkään pilveä on turha odottaa taivaalle ennen ens tiistaita", Unna selitti ja tuijotteli silmät sirrillään taivaalle pyörittäen samalla metallipilliä juomassaan.
"Siis puhutaanko me säästä?" kysyin.
Unna naurahti.
"Ei hemmetti, onhan tässä nyt puhuttavaa, ku yöllä oli niin kuuma etten saanu nukuttua ennen ku hain jääpusseja pakastimesta mun sänkyyn", hän sanoi.
"Okei, vau. Kokeilen tota ens yönä", minä sanoin ja nojauduin tuolin selkänojaan.
"No mut kai sä sait viime yönäkin nukuttua? Sä et vaikuta väsyneeltä."
Unna vaikutti varmalta käsityksestään. Ja tottahan se oli, ettei minua väsyttänyt. Vaikken kyllä oikein itsekään ymmärtänyt, miksi olin nukkunut niin hyvin. Kyllä huoneessani oli ollut ihan älyttömän kuuma, mutta jotenkin olin pystynyt täysimittaisiin yöuniin alakroppani peiton alla vielä niin, että Levin käsi oli minun ympärilläni. Minun pitäisi nyt jotenkin selittää se Unnalle niin, että poistin siitä Levin.
"No se onki ihme, koska mä oikeesti nukuin hyvin", vastasin.
Ehkä olin ollut niin väsynyt tapahtuneesta, ja rauhoittunut Levin läsnäolosta, että olin nukkunut koko yön. Nukahtamisesta tai siitä, kun Levi oli kietonut käteni minun ympärilleni, en kyllä muistanut mitään. Saatoin nukahtaa tosi nopeasti kaiken jälkeen. Toivoin, etten punastunut nyt niin, että Unna huomaisi sen. Minun piti lopettaa ajattelemasta viime yötä.
"Hyvä, et sä oot vihdoinkin oppinu nukkumaan", Unna vain sanoi ja otti sitten puhelimensa esiin,
"kuka yrittääkään kommunikoida kanssani?"
Hymyilin hänen sanavalinnoilleen ja odotin, että hän joko vastaisi viestiinsä tai laittaisi puhelimen takaisin pois.
"Se oli vaan Joakim, sillä ei ollu mitää tärkeetä", hän selitti nostaen katseen minuun, mutta laski sen takaisin ja selasi nopeasti ilmeisesti snapchattinsa läpi.
"Vihdoin Leviki on onnistunu heräämään, se on taas ollu eilisestä illasta asti välttelemässä minkäänlaista sosiaalista kontaktia."
Jos olisin voinut, olisin sanonut, että hän oli nimenomaan tehnyt kontaktin välttelemisen vastakohtaa, mutten voinut. Tyydyin hymähtämään jotakin siitä, että kai kaikki joskus tarvitsivat lomaa puhelimestaan.
"No sä vissii ainaki, ku et säkään mulle vastannu viime yönä", Unna sanoi siihen ja laittoi nyt puhelimensa kokonaan pois.
Hän vain hymyili ja minä hymyilin takaisin, eikä hän ollenkaan tajunnut, että jos hän vain yhdistäisi muutaman langan, hänellä olisi käsissään vuosisadan salaisuus. Minusta ja Levistä. Meillä oli ihan yhteiset syyt olla olematta puhelimillamme viime yönä, muttei Unna ajatellut sitä niin.
Minä toisaalta todellakin halusin hänen ajattelevan sen niin, sillä silloin hän tietäisi ilman, että minä sanoisin. Minä halusin hänen saavan tietää. Minä niin kovasti halusin hänen saavan tietää.