Golden hour

- 33 -

Mikael Stenman

Tuijotin odotushuoneen ikkunasta ulos niin kuin monia kertoja aijemminkin. Käytävä oli melko ankea. Toisella puolella oli huoneet ja jokaisessa työtekijän nimilaatta. Nimilaattojen vieressä oli valo, joka vilkkui punaisena, kun huoneessa oli asiakas. Valo oli vihreä, kun sisällä oli vapaata. Melko yksinkertaista. Käytävän toisella puolella oli korkeat ikkunat, jotka toivat huoneeseen hiukan auringonvaloa.

Vilkaisin Noora Lehtelän nimilaatta, jonka valo vilkkui edelleen punaisena. Eihän se siitä mihinkään ollut muuttunut puoleen tuntiin. Omat sessioni kestivät joinakin päivinä muutamia tunteja, joten saattaisin joutua odottamaan pitkään, jos oikein huono tuuri kävisi.

Laitoin kädet puuskaan ja yritin ottaa mukavempaa asentoa muovisella tuolilla, joka osoittautui melko hankalaksi. Katsoin taas ulos. Kolmannesta kerroksesta ei näkynyt juuri mitään muutamaa männynlatvaa lukuunottamatta. Valoisaan aikaan täältä saattoi nähdä kaupungin ulkopuolelle asti.

Irvistin ja vedin henkeä hampaiden välistä, kun oikeaan reiteen iski taas kivun aalto. Kipu ja särky tulivat monesti vasta kävelyn tai muun rasituksen jälkeen viivellä, vaikka liikkuminen tuntui edelleen melko pahalta. Julian piti tikata haava uudestaan, jonka takia jalkaa on särkenyt enemmän viimeaikoina. Minun piti välttää vahvimpia kipulääkkeitä, joista osa ei sopinut oman lääkitykseni kanssa. Mutta ei kipu niin hirveää ollut ettenkö olisi kestänyt. Minä pärjäsin kyllä.

Sipaisin varovasti leuan tikattua viiltohavaa. Minun ja Eemilin tapaamisesta oli jo viikko ja haava oli viimeinkin lähtenyt parantumaan. Kasvojenkin turvotus oli laskenut, vaikka monet jäljet ja mustelmat jäisivät vielä pitkäksi aikaa. Viiltohaavasta jäisi luultavasti ikuinen arpi. En tosiaan tiennyt mitä ajattelin, kun päätin olevan hyvä ajatus tavata Eemil. Mitä minä oletin? Että se antaisi anteeksi ja kaikki olisi hyvin? Totta kai se oli vihainen ja totta kai se kävi kimppuuni. Eemil välitti Mirosta.

Lopulta viereinen ovi avautui ja minä nousin ylös tuolilta automaattisesti. Tunnistin sen tytön, joka huoneesta tuli. Se oli Itäpuolelainen, joka kävi samaa koulua kanssani. En tosin tiennyt sen nimeä tai sitä, oliko tämä seiskalla vai kasilla. Tyttö laski päänsä ja lähti nopeasti kipittämään käytävää pitkin toiseen suuntaan.

-Mikael? Olenko minä taas unohtanut meidän tapaamisen? Minulla on kalenteri ollut taas viimeaikoina ihan sekaisin, Noora sanoi ja sen yllättynyt katse oli muuttunut ystävälliseen hymyyn. Minun oli ollut aluksi vaikeaa kutsua häntä Nooraksi, eikä Lehteläksi. Äiti oli aina painottanut, että terapeutteja kutsuttiin sukunimellä.

-Ei. Et ole. Mä halusin vain tulla, selitin ja tajusin itsekin kuinka tyhmältä se kuulosti. Kuka tapasi terapeuttejaan vapaaehtoisesti?

-Totta kai sinä voit aina tänne tulla. Minulla on seuraava tapaaminen vasta muutaman tunnin päästä, jos haluat istua alas, Noora ehdotti. Minä nyökkäsin ja kävelin hänen perässä tämän työhuoneeseen.

Suljin oven perässäni ja istuin pehmustetulle tuolille Nooraa vastapäätä, joka istui omalle tuolilleen niin että väliimme jäi vain pöytä.

-Halusitko sinä puhua jostakin erityisestä? Noora osasi heti kysyä. Se oli huomannut heti, että minulla oli jotain mielenpäällä. Noora huomasi aina.

Muistan edelleen sen päivän, kun olin tullut Nooran luokse ensimmäistä kertaa. Se oli muutama viikko ennen sitä, kun aloitin täällä koulut. Olin ollut Oivakankaalla jo hiukan yli kuukauden ja selvinnyt niistä pahimmista viikoista. Kun on käyttänyt huumeita monta kuukautta niin säännöllisesti, on se melkoinen haaste täytyessä lopettaa sillä tavalla seinään. Olin kuitenkin alkanut voimaan paremmin. Aloin taas käyttämään minulle määrättyä lääkitystä, kun Riku saanut asiat hoidettua niin, että pystyin hakemaan niitä reseptin kanssa täältäkin. Kaiken kaikkiaan asiat näyttivät menevän ainakin teoriassa paremmin kuin muutama kuukausi sitten. Oli kuitenkin vain yksi ongelma. Minä en nimittäin tiennyt mitä Riku aikoi tehdä kanssasi. Pelkäsin vähän, että se heittäisi minut ulos.