Golden hour

Epilogi

Kuusi vuotta myöhemmin

Vaihdan painoa jalalta toiselle ties kuinka monetta kertaa yrittäen edelleen saada itseäni kasaan. Olen seissyt sen oven edessä hävettävän monta minuuttia. En vain saa itseäni tekemään sitä. Pitää vain soittaa ovikelloa ja homma on sillä hoidettu. Sen jälkeen voin unohtaa tämän koko jutun, koska suurin todennäköisyys on, että olen erehtynyt ihan täysin.

Mutta silti... Jos en kuitenkaan ole erehtynyt. En saisi asiaa pois mielestäni, jos en nyt varmistuisi asiasta. Ja jos en nyt sitä päätöstä tekisi, en palaisi luultavasti enää ikinä ja koko juttu tulisi häiritsemään minua ties kuinka kauan.

Päätin lopulta tulla tänne, kun viime viikkoinen ei ollut jättänyt minua rauhaan. En vain saanut sitä millään pois päästäni.

Työkaverini Konsta oli unohtanut lompakkonsa kaupalle, jossa me tehtiin sinä iltana vuoroa. Hän oli lähtenyt kiireellä ja soitti sitten perään, etten viittisi tuoda sitä hänelle. Konsta kuulemma tarvitsi sitä vielä samana päivänä eikä millään itse kerennyt sitä tulla hakemaan. Pienen vänkäämisen jälkeen, suostuin tuomaan sen hänelle. Minua alkoi ärsyttämään lähes saman tien sen puhelun jälkeen. Ihan kuin minulla ei olisi perjantaina mitään muuta tekemistä, kun toimia Konstan juoksupoikana.

En mä sanoisi, että me oltaisiin hänen kanssa mitään kunnon kavereita edes. Mitä nyt töiden jälkeen tuli joskus mentyä työporukalla yksille ja Konstakin saattoi olla mukana. Yleensä ne yhdet päättyivät siihen, että me oltiin kaikki ihan ympärikännissä ja nähtiin tuskin eteemme. Silloin mun oli pakko soittaa itselleni taksi, jotta pääsisin kotiin elävänä. Julius oli yleensä ovella vastassa ja hiukan pettyneenä auttoi mut vessaan, jotta en laattaisi eteiseen. Hän ei tykännyt siitä, että mä join niin paljon. Olin mä yrittänyt vähentää, mutta ei se vaan oo niin helppoo, kun muut kiskoo shottei vieressä ja siinä pitäis muka kieltäytyy. Mutta enäähän sillä ei ollut väliä, mitä Julius ajatteli.

Konstan kämppä sijaitsi jossain ihan kuusessa Helsingin laitamilla. Sinne oli ihan helvetinmoinen matka kävellä siinä talvipakkasessa. Kirosin etten tajunnut laittaa töihin lähtiessä paksumpaa takkia päälle.

Löysin lopulta oikean kerrostalon ja laitoin Konstalle viestiä kysyen rapun koodia. Se ei vastannut pitkään aikaan ja mä olin jo lähdössä, kun vastaus lopultakin tuli. Näppäilin koodin ja ulko-ovi naksahti auki. Lähdin kiipeämään kuudenteen kerrokseen entistä ärtyneempänä, kun ei talossa ollut edes hissiä.

Koputin oveen, jonka ovessa luki Kallio ja odotin, että Konsta tulisi avaamaan. Ovi heilahti auki niin nopeasti, että se olisi iskeytynyt naamaani, jos en olisi ehtinyt väistää ajoissa. Konsta katsoi vähän virnuillen suuntaani. Minä kaivoin tämän lompakon taskustani ja ojensin sitä hänelle.

-Kiitti, veli, arvostan, Konsta sanoi ja otti lompakkonsa minulta. Mua ärsytti miten tämä sanoi mua ja muita kavereitaan veljikseen. Konstan puhetapa oli muutenkin sellainen, että hän kuulosti aina siltä kun olisi vetänyt pilveä viikon putkeen.

-Joo. Totta kai. Mähän tykkään ihan vitusti rämpiä tuolla lumisateessa sun kamoja tuoden, minä tuhahdin. Konsta vain nauroi, kun olisi kuullut hyvänkin vitsin. Hän taputti mua olkapäälle ja olisi tehnyt mieli karjua sille, että ei koskisi muhun. En yleensä ollut niin pahalla tuulella, mutta tässä on ollut vähän kaikenlaista lähiaikoina.

-Mä oon palveluksen velkaa. Okei? Tuun vaikka helvetin läpi, kun sä tarviit mua, Konsta lupasi ja naurahti omalle jutulle, jotenkin oudosti sammaltaen. En yhtään ihmettelisi, vaikka hän oikeasti olisi pilvessä. Pupillit tällä ainakin olivat ihan normaalit. Pyörittelin vähän silmiäni. Luultavasti Konsta oli luonnostaan vain helvetin rasittava tyyppi. Mä en ymmärrä miten kukaan jaksaa hänen seuraa selvinpäin.