Golden hour

- 19 -

Mikael oli tosi huonossa kunnossa, kun minä löysin sen. Oli pimeää ja sateista enkä ollut aluksi tunnistaa sitä. Mikael oli polvillaan koulun sisäpihalla pää käsiin haudattuina. Juoksin sen luokse ja kyykistyin sen viereen. Mikael tärisi ja mumisi jotain itsekseen. Se oli läpimärkä.

-Mikael? Minä kuiskasin. Aluksi se ei reagoinut ääneeni mitenkään, mutta sitten se nosti päätään ja otti kädet pois kasvojensa edestä. Säpsähdin vähän, kun näin Mikaelin naaman olevan veren peitossa. Aluksi ajattelin, että joku oli käynyt sen kimppuun ja se oli sen takia paniikissa, mutta sitten näin, että veri vuosi hänen otsaltaan ja ohimoista. Haavat eivät olleet syviä. Pelkkiä pintanaarmuja, mutta pitkiä sellaisia. Katsoin hänen käsiään, jotka olivat myös veressä. Silloin päättelin, että hänen oli täytynyt raapia omat kasvonsa auki.

Yritin tarttua Mikaelin käsiin, mutta se vetäytyi pelästyneenä kauemas. Sen silmissä oli poissaoleva ja harhainen katse. Ihan kuin se ei edes tietäisi missä on tai mitä tapahtuu. Se ei tuntunut edes tunnistavan minua. Ei ainakaan samalla tavoin kuin yleensä.

-Mitä tapahtui? Minä kysyin yrittäen saada jotain tolkkua tähän kaikkeen.

-Älä j-jooko päästä sitä m-mun lähelle, Mikael pyysi anovalla ja entistä pelokkaamalla äänellä. Se katsoi minun taakse. Katsoin samaan suuntaan, mutta siellä ei ollut ketään.

-Mistä sä puhut? Kysyin hämmentyneenä ja katsoin taas Mikaelia.

-Mä haluan s-sen p-pois, Mikael sanoi eikä välittänyt kysymyksestäni.

-Kenet? Kenet sä haluat pois, Mikael? Mitä sä näät? Aloin itsekin mennä paniikkiin, kun minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä tapahtui tai miksi Mikael käyttäytyi niin.

-Mene pois! Sä olet kuollut! Mene pois! Mikael huusi taas ohitseni. Se alkoi nyyhkyttämään epätoivoisesti. Mikaelin kasvoilla sekottui verta, kyyneliä ja sadevettä.

-Kenelle sä puhut? Kysyin katsottuani taas taakseni vain huomatakseni, ettei siellä ollut yhtään mitään.

-Ville. Sen ei pitäisi olla täällä, Mikael kuiskasi. Olin kuullut Mikaelin mainitsevan sen nimen joskus aiemmin, mutta en millään saanut päähäni, että koska.

-Sen ei pitäisi olla täällä! Se parkaisi ja laski taas katseensa. Mikael alkoi mumisemaan kahta lausetta uudestaan ja uudestaan hiljaisella äänellä. Mene pois. Sä et ole todellinen. Mene pois. Sä et ole todellinen...

Se näki ja kuuli omiaan. Minun olisi pitänyt tajuta se jo aiemmin, mutta sisäistin sen vasta nyt. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. En tosiaan tiennyt mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä. Minun pitäisi soittaa jollekin, mutta kenelle? Aaron ehkä osaisi auttaa, mutta silloin minun ja Mikaelin suhde paljastuisi. Joku Mikaelin tuttu Itäpuolelta varmaan tietäisi myös miten auttaa, jos tämä ei olisi Mikaelin ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Riku, Elias ja Julia? Mutta niille minä en tietenkään voisi soittaa.

Lopulta otin puhelimeni ja näppäilin numeroksi 112, kun ei ollut oikein mitään muuta vaihtoehtoja.

-Hätäkeskus. Mikä on tilanne? kuului naisääni linjan toisesta päästä. Olin juuri vastaamassa, kun puhelu keskeytyi. Otin puhelimen hämmentyneenä pois korvan vierestä vain huomatakseni sen sammuneen. Silloin tajusin, että olin vahingossa ladannut puhelintani Aaronin rikkinäisellä laturilla ja akku oli loppunut.

-Mikael onko sulla puhelinta? minä kysyin, mutta en saanut mitään vastausta. Se vain jatkoi mumisemistaan. Uskalsin lopulta katsoa sen taskut läpi, mutta ne olivat tyhjät.

Samassa Mikaelin hengitys alkoi takkuamaan. Se veti katokainaisia hengenvetoja ja näytti siltä kun menettäisi kohta tajuntansa. Mikaelin kädet tärisivät entistä pahemmin. Se puristi silmänsä kiinni ja rupesi taas kynsimään kasvojaan auki.