Golden hour

- 32 -

Minä ja Mikael tapasimme toisemme aina salaa. Aijoittain se oli mielestäni jopa jännittävää. Puhelin piti aina pitää lähettyvillä, jotta kukaan ei vahingossakaan näkisi Mikaelin nimen vilkkuvan näytöllä. Jossain vaiheessa vaihdoin nimen hämäyksen vuoksi johonkin ihan toiseen varmistaakseni ettei kukaan vanhigossakaan saisi selville. Keksin aina vain uusia valheita ja selityksiä miksi tulin kotiin vasta myöhään illalla tai missä olin viikonloppuisin.

Suhteen salaaminen teki siitä myös paljon henkilökohtaisempaa. Kukaan ei tiennyt, että me edes tunsimme tai olimme väleissä. Ei ollut ketään juoruamassa meistä tai miettimässä tulisiko meidän juttu kestämään vai ei, ihan kuin kyse olisi ollut heidän elämästään eikä meidän. Minun ja Mikaelin suhde tuntui paljon syvemmältä kuin joidenkin samanikäisten, joiden säädöt kuivuivat kasaan jo parissa päivässä ja seuraavana päivänä oli jo uusi tyyppi kiikarissa. Meidän ei tarvinnut miettiä mitä muuta meistä ajattelivat. Siinä suhteessa oli yksinkertaisesti kyse vain meistä kahdesta.

Tapasimme aina syrjäisillä paikoilla, joissa olisi mahdollisimman vähän tuttuja. Ramppiksen lisäksi meillä oli tapana käveleskellä Oivakangasta ympäröivissä metsissä, jotka sopivat lenkkeilyyn ja pelkkään käveleskelyynkin mainiosti. Siellä harvoin tuli ketään vastaan. Kävelimme monesti pitkiäkin lenkkejä kuusimetsän hiljaisuudessa kaukana kaupungin melusta käsi kädessä siihen asti, kunnes aurinko kajasti puiden takaa langettaen polulle kultaiset säteensä.

Juttelimme milloin mistäkin ja vaihdoimme ujoja suudelmia tarkistaen vielä varmasti, ettei ketään ollut lähistöllä. Mikaelin käsi tuntui pehmeältä ja hiukan kylmältä omassani ja huulet taas sitäkin lämpimämmiltä huulillani.

Kerran ajauduimme jopa niin kauas, että joskus kauan sitten kaupungin ulkopuolelle rakennettu bunkkeri tuli vastaan. Sitä lähelle pääsi myös autolla, mutta pieni matka piti silti kävellä metsän läpi. Olin käynyt siellä muutamia kertoja, mutta viimeisin oli viime kesänä, kun löysimme Miron täältä sen jälkeen, kun Itäpuolelaiset olivat käyneet sen kimppuun. Siitä asti olin vältellyt koko paikkaa. Mikael huomasi kuinka jähmetyin bunkkerin nähdessäni ja puristi kättäni tiukemmin.

Me lähdimme pois sieltä ja kävelimme samaa reittiä takaisin kaupunkia kohti. Matkalla kotiin kerroin Mikaelille tapahtuneesta. Se toki tiesi siitä jo. Osan se oli ehkä kuullut serkuiltaan, mutta osan myös minulta. Samana päivänä, kun olin satuttanut Mikaelia ramppiksilla olin myös kertonut sille, mitä Itäpuolelaiset olivat tehneet Mirolle, kun tämä oli kysynyt miksi vihasin heitä niin paljon. Olin ollut tuolloin kuitenkin niin vihainen, etten ole edes varma mitä kaikkea olin sanonut.

Kuitenkin siinä, kun pidimme toisiamme kädestä auringon laskiessa, minä halusin kertoa Mikaelille kunnolla mitä tapahtui. Siitä kuinka en ollut nähnyt Miroa ikinä niin murtuneena ja itkuisena. Kuinka se vapisi kauttaaltaan ja tärisi vielä monta päivää senkin jälkeen.

Mikaelille puhuminen oli ollut helppoa. Kerroin sille aina ihan kaiken ja tämä oli loistava kuuntelija. Vasta jälkeenpäin olen huomannut, että Mikael oli tosi vaitonainen omasta menneisyydestään ja ajasta ennen tänne muuttamista. Myöhemmin minulle kuitenkin selvisi, että Mikaelin nuoruutta varjostivat huonot välit vanhempiin, väkivalta, kuolema, sairastelu ja huumeongelmat, joita vastaan se taisteli edelleen. Se ei ikinä valehdellut, jätti vain paljon kertomatta tai kertoi mahdollisimman vähän.

Minulla oli kyllä muitakin ihmisiä kenelle puhua, mutta Mikaelille huolistani kertominen tuntui kaikista helpoimmalta ja turvallisimmalta. Tiesin, ettei se ikinä tuominnut vaan suhtautui kaikkeen ymmärtäväisesti. Ehkä juuri siitä syystä, että silloin kerroin hänelle kaiken sen enempää harkitsematta, nyt sulkeuduin täysin, enkä halunnut kertoa kenellekään mitään tunteistani. Koska se ihminen, johon olin luottanut, jolle olin kertonut ja jakanut kaiken itsestäni oli nyt se ihminen, jota vihasin eniten koko maailmassa ja kaduin sitä, että olin ikinä avautunut sille itsestäni ja ihmisistä ympärilläni.