Golden hour

- 13 -

-Sä olet ollut hiljainen koko päivän, ihan omissa ajatuksissasi. Onko kaikki hyvin? Mikael kysyi ja ojensi puoliksi poltettua tupakkaa minulle. Minä otin sen vastaan ja vedin savua henkeen. Me istuimme kodalla ja katselimme edessämme palavaa tulta. Se oli yllättävän rauhoittavaa. Kota sijaitsi kaukana kaupungista eikä täällä kuulunut mitään muuta kuin tulen räiskettä, hiljaista veden liplatusta ja satunnaista linnunlaulua. Aurinko oli jo laskenut ja ympärillämme oli pilkkopimeää. Tuli kuitenkin valaisi meitä kahta ja piti turvassa pimeydeltä.

Me olimme päättäneet viettää tämän yön kokonaan ulkona kaksin. Ylihuomenna minun pitäisi palata kouluun ja pelkkä ajatus pelotti. Itse koulussa ei ollut sinänsä mitään pahaa. Siellä kuitenkin minun ja Mikaelin pitäisi taas esittää kun emme edes tuntisi toisiamme. Kulunut viikko on ollut parasta aikaa pitkään aikaan. Mikael ei ole mennyt kouluun, vaikka sanoin hänelle ettei minun pitäisi antaa itseni häiritä hänen koulunkäyntiään. Olin kuitenkin iloinen, että hän oli päivisin pitämässä minulle seuraa, kun kaikki muut ovat töissä tai koulussa. Tuntuu vaikealta ajatella, että pian meillä ei olisi enää aikaa nähdä yhtä paljon kuin nyt.

Sillä hetkellä kuitenkin päätin olla miettimättä mitään muuta kuin sitä hetkeä. Oli uskomatonta, että Marko oli antanut minulle luvan. En minä hänelle tietenkään totuutta kertonut. Sanoin, että me olemme Miron kanssa menossa meidän yhteisen kaverin luokse ja sinne tulisi muitakin. Huomasin Markon ilmeestä, ettei hän olisi halunnut antaa lupaa, mutta lopulta myöntyi. Aaron oli puhunut sille ja pyytänyt luottamaan siihen, etten tee mitään tyhmää ja osaan pitää huolen itsestäni.

-Joo. kaikki on ihan hyvin, minä väitin, eikä Mikael selvästikkään uskonut.

Vaikka minä ihan todella halusin nauttia tästä hetkestä, en silti saanut mielestäni sitä, mitä tapahtui pari päivää sitten.

Minun ja Miron piti tavata sinä päivänä. Me olimme tuskin nähneet lähipäivinä, kun en ollut koulussa. Päätimme nähdä Kärkkiksellä, kun sinne oli yhtä pitkä matka molempien kodeista. Saavuin puistolle ensimmäisenä. Ilta oli alkanut hämärtymään eikä Kärkkiksessä ollut vielä ketään minun lisäkseni. Kiipeilytelineet ja liukumäet olivat tyhjentyneet käyttäjistään. Pelkästään keinut heiluivat pienen tuulevireen takia ja niiden ketjut vinkuivat hiljaisesti.

Soitin Mirolle kysyäkseni mikä sillä kesti, mutta se ei vastannut puhelimeen. Aloin jo huolestua, kunnes jonkun tulevan puistoa kohti. Se ei kuitenkaan ollut Miro vaan Eerika.

-Mitä sä teet täällä? Missä Miro on? Minä kysyin siltä.

-Se pyysi mua tulemaan ja kertomaan, ettei se pääse, Eerika vastasi epäystävälliseen sävyyn. Samalla tavalla se puhui minulle aina.

-Miksi? Tapahtuiko niillä kotona jotain? Missä se on nyt? Minä jatkoin kyselyä.

-Miro on nyt mun luona, eikä se voi kovin hyvin, se selitti ja laittoi kädet farkkutakkinsa taskuihin välinpitämättömästi. Oli selvää ettei se halunnut olla täällä puhumassa kanssani.

-Mitä sä tarkoitat? Miksei se sanonut minulle mitään? Minä ihmettelin. Yleensä jos Mirolla oli joku asia huonosti, se soitti heti ensimmäisenä minulle.

-Mun pitää puhua sille, jatkoin ennen kuin Eerika ehti vastata.

-Luota muhun, sä olet viimeinen ihminen jonka Miro haluaa nähdä juuri nyt, se sanoi ilkeästi.

-Ai, että se on mielummin sinun kuin minun kanssani? Älä puhu paskaa. Voitko vain kertoa mikä sillä on?

-Miro ei halunnut, että mä kerron sulle, Eerika väitti.

-Se ei ikinä pitäisi minulta mitään salassa.

-Oletko varma? se kysyi ärsyttävän vihjailevasti ja nosti kulmakarvojaan.