Golden hour

- 23 -

-Mitä sä täällä teet? Minä henkäisin tauon jälkeen, kun me kaikki kolme olimme vain tuijottaneet toisiamme epäuskoisina. Miro vaihtoi painoa jalalta toiselle ja laittoi kätensä puuskaan. Ei ollut eka kerta, kun löysin jonkun meidän porukasta meidän kämpästä aamulla. Meillä oli aina takaovi auki. Yleensä se oli Kassu, joka löytyi sohvalta nukkumasta, kun ei jaksanut rankan yön jälkeen raahautua himaansa.

-Ei huvittanut mennä kotiin niin päätin tulla sit tänne. En viittinyt tulla sun huoneeseen, kun ajattelin et nukut, mut selvästi sulla oli muuta tekemistä kuin nukkuminen, Miro sanoi ilkeästi ja käänsi murhaavan katseensa Mikaeliin. Tajusin vasta silloin pitäväni sitä edelleen kädestä. Päästin nopeasti irti.

-Mun pitäis varmaan mennä, Mikael ehdotti hiukan takkuisella äänellä. Se katsoi kuitenkin Miroa ihan yhtä pahasti takaisin. Tilanteen kireys oli käsinkosketeltavissa.

-Joo. Painu helvettiin täältä, Miro tuhahti kylmästi katseessa puhdasta inhoa. Minä annoin sille varoittavan katseen, kunnes saatoin Mikaelin eteiseen. Se oli ottanut matkalla reppunsa maasta.

-Sori, kun tää meni näin, minä pahoittelin, kun Mikael oli saanut kenkänsä jalkaan.

-Ei se mitään. Mulla oli kivaa, se virnisti rennosti kaikesta huolimatta ja avasi ulko-oven. Hymyilin. Ihanaa kun toinen oli sellainen, ei pahastunut.

Oven sulkeuduttua laskeutui hiljaisuus. En halunnut palata Miron luokse olohuoneeseen. Halusin vajota maan alle tai paeta tai jotain. Mitä vain, jotta minun ei tarvitsisi kohdata Miroa. Ei sen näin pitänyt saada tietää! Juuri se pahin asia oli tapahtunut niin kuin olin pelännyt. Me oltiin jääty Mikaelin kanssa kiinni ihan rysänpäältä.

Huokaisin syvään ja käännyin palatakseni olkkariin. Epäröin hetken ja tunsin kuinka jännitys ja ahdistus puristivat rinnassa. Helvetin helvetti! Ei minua saanut jännittää näin paljon, kun kyse oli kuitenkin Mirosta. Siitä samasta Mirosta, joka oli aina ollut tukenani tilanteessa kuin tilanteessa. Kyse oli parhaasta ystävästäni.

-Mitä helvettiä sun päässä liikkuu?! Miro parahti käsiään heiluttaen tullessani hänen luokseen. Sen katse oli melkein vihamielinen kohdistuessaan minuun.

-Kuinka niin? Kai mä saan tapailla ketä haluan, minä sanoin vastaan vahvalla äänellä.

-Totta kai saat. Ei se minua kiinnosta, mutta Mikael Stenman!? Mikael vitun Stenman! Se on Itäpuolelainen! Ja vielä Stenman! Miro huudahti ja katsoi minua kuin hullua. Se ei voinut uskoa, että joutui oikeasti tähän tilanteeseen.

-Mitä helvettiä nyt ihan oikeasti Eemil! Sen serkut ovat käyneet minun ja sinun kimppuusi. Miten sä voit olla yhdessä sen kanssa!? Riku, jonka luona se asuu, jolle se on sukua, tappoi sun vanhemmat! Miro huusi menettäen malttinsa.

-Älä vedä mun vanhempia tähän! Sä et tunne Mikaelia. Se ei voi suvulleen mitään eikä se, että se asuu Itäpuolella tee siitä pahaa ihmistä, puolustin Mikaelia, mutta Miro ei näyttänyt vakuuttuneelta pikemminkin entistä vihaisemmalta ja epäuskoisemmalta.

-Kuuletko sä edes mitä puhut! Se nimenomaan tekee siitä pahan ihmisen! Kuinka monta kertaa sua pitää muistuttaa siitä millaisia paskiaisia jokainen niistä on? Tää ei ole jumalauta todellista! Kaikista maailman ihmisistä juuri Mikael Steman! Miro kuulosti jokaisen lauseen jälkeen entistä vihaisemmalta ja turhautuneelta. Me olimme Miron kanssa koko ikämme halveksuneet Itäpuolelaisia. Aina oli ne ja me. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin. Yritin sanoa jotain, mutta Miro ehti taas ensin.

-Senkö kanssa sä olet viettänyt kaiken aikasi? Siksikö sä olet ollut niin outo ja välttelevä? Sä valehtelit mulle! Sä olet valehdellut mulle ties kuinka kauan! Se raivosi paloa silmissään.