Jumalten verta

Luku 43: Myytit

Näin elämät päättyvät. Jumalat tulevat lunastamaan sen, mikä heille kuuluu. Lo ei osaa muuta kuin tuijottaa, kuinka kahden ikivanhan olennon läsnäolo hiljentää koko salin. Kuningas laahautuu kauemmas, miehen piirteet ovat silkan pelon vangitsemat. Samalla kuningattaren ilme muuttuu, naisen piirteet pehmenevät. Kuningatar tuijottaa suoraan Agnosiin.

Lon koko olemus on kuin lasia, joka murtuisi pienimmästäkin iskusta. Lo yrittää muistaa kaiken, mitä on tapahtunut sitten etelään tulon, ja hänen pieni ruumiinsa miltei hajoaa kaiken sen alle. Ja nyt Inan on siinä. Hän voi vihdoin irrottaa elämän kestäneen otteensa.

"Me tiedämme, kuinka tämä päättyy", Inan toistaa, tällä kertaa vierellään olevaa Agnosia hipaisten. Lo muistaa, miten Inan puhui miehestä. Inanin piti repiä Agnosin magiaa pumppaava sydän irti rinnasta.

"Agnos..." Kuningattaren ääni on matala ja hurja, äänestä kuultava kiihko miltei pelottaa Lota. "Agnos, kuka hän on?"

"Inan", Lo huomaa sanovansa ennen kuin ajattelee. "Hänen nimensä on Inan, ja sinä tunnet hänet jo. Te kaikki tunnette. Te olette pelänneet häntä, ja tässä hän nyt on."

Kuningattaren silmät suurenevat.

"Miksi te..." Kuningattaren katse siirtyy Agnosista Inaniin ja toisin päin.

"Sen minäkin tahtoisin tietää", Lo hymähtää. "Edellisen kerran, kun puhuimme Agnosista, Inan, sinä olit sitä mieltä, että revit sydämen hänen rinnastaan."

Naurua. Tummaa, syvää naurua, joka kaikuu koko salissa. Inan nauraa. Muut säpsähtelevät, Lo vain tuijottaa. Hän on kasvanut miehen eläimellisten äänten saattelemana. Silti Lo ei voi olla ajattelematta, että vaikka hän on tilassa ainut, joka tietää tarkalleen, mitä nämä olennot ovat, hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten vallitseva jännite purkautuu.

Inanin käsi hakeutuu Agnosin kaulalle ja kiskaisee miehen lähemmäs. Agnoskin hymyilee, eikä Lo ole koskaan nähnyt sellaista hymyä kenenkään ihmisen kasvoilla. Inan hyväilee Agnosin kaulaa ja rintakehää, painaa päätään lähemmäs, tuntuu imevän miehen tuoksua sisäänsä. Siihen Inan jää, kosketusetäisyydelle, ja Lo näkee, että suurin valhe on tässä, heidän kaikkien edessään.

Viholliset. Jumala ja paholainen. Kaksi erilaista voimaa, erilaista nimeä, jotka ovat syntyneet ihmisten suussa. Lo tietää Inanin kaivanneen vihollistaan, mutta tässä salissa, tässä kirotussa valossa hän ymmärtää, että 'vihollinen' on pelkkä valhe, todellisuus on tässä, vain hiuksenhienossa etäisyydessä kahden ikivanhan olennon välillä. Läheisyydessä, joka säkenöi heidän välillään.

"Te ette ole vihollisia", Lo sanoo tuntien olonsa typeräksi. Mies, joka on aina kertonut hänelle kaikesta, jätti kertomatta kaikkein olennaisimman.

"Me olisimme voineet olla", Inan hymähtää. "Me olemme samaa verta, kaksi vanhinta. Me kuljimme täällä kauan ennen teidän kansanne tuloa, ja me näimme omiemme luhistuvan ja kuolevan. Me näimme, mitä te teitte meidän omillemme, me katsoimme teidän tuhoavan kulttuurimme."

"Ja me annoimme teille lahjan. Magian."

"Minä en hyväksynyt sitä, vietin vuosia kiroten Agnosia, joka antoi lahjan meidät tuhonneille ihmisille", Inan sanoo sivellen kädellään Agnosin rintakehää. "Me olisimme voineet olla vihollisia, jos emme olisi kasvaneet ymmärtämään toisiamme. Mutta me olimme viimeiset eikä meillä ollut muuta kuin toisemme."

"Minä sanoin Inanille, että odota, tämä lahja ei ole ilmainen ihmisille. Ihmiset eivät osaa käsitellä mitään niin suurta. Odota vuosisata, kenties useampi, ja katso, kuinka se tuhoaa ihmiset."

"Ja nyt me olemme vihdoin siellä. Kaikki säikeet on punottu ja aika on lopussaan. Te olette tuhonne partaalla."

On Allyrian vuoro nauraa. Kuningattaren ääni tuntuu irralliselta.