Jumalten verta

Luku 27: Kuunvalossa

Kuu loistaa kirkkaana kuulaalta yötaivaalta, kun Melda löytää itsensä Allyrian ikkunan takaa. Kuningatar avaa ikkunan kulmat kurtistuneena ja päästää Meldan hypähtämään sisään. Kuu paistaa suoraan huoneeseen ja maalaa sen hopeaansa.

"Paholainen on todellinen", Melda aloittaa. "Sen minä sain irti Valasta."

Allyria kiristelee hampaitaan.

"Se nainen siis puhui viimein. Kerro minulle kaikki."

Melda kertoo. Kun hän sanoo Valan tavanneen Agnosin linnassa, Allyrian kasvot ovat niin kalpeat, että nainen voisi olla osa kuuta.

Allyria tulee lähemmäs, tarttuu Meldaa kauluksesta. Melda ei ole koskaan nähnyt äitinsä kasvoilla vastaavaa ilmettä. Silmät seisovat suurina päässä, nainen tuntuu olevan silmittömän kiihkon vallassa. Miten pelottavaa sitä onkaan todistaa näin läheltä. Allyria ei koskaan räjähdä suoraan, vaan aina piilossa kuorensa alla. Nyt raivo pääsee valumaan hyytävänä ulos.

"Se nainen on päässyt Agnosin lähelle? Tavannut hänet?"

"Niin hän sanoi."

"Valehtelija."

"Ei, olen tosissani. En minä muuten tässä olisi." Äiti, katso minua, olen kerrankin sinulle hyödyllinen.

"Tarkoitan, että se nainen on. Hän ei ole voinut tavata Agnosia. Olen etsinyt kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä vuodet..."

Allyria vetäytyy kauemmas ja nojaa ikkunalautaan. Melda ei ole koskaan nähnyt äitiään tällaisena, eikä hän tiedä, miten reagoida naisen voimakkaaseen tunnereaktioon. Jokin katkeruuden kaltainen kutittelee hänen sisintään. Kahlittu jumala on ennen vankeuttaankin herättänyt Allyriassa enemmän tunteita kuin tämän oma tytär koskaan.

"Miehesi on voinut vangita hänet vaikka kuinka taitavasti, mutta täällä hän on."

"En ole päässyt lähellekään häntä, ja se nainen on."

Melda ei ole varma, miten sanoihin pitäisi reagoida.

"Hän siis saa voimansa paholaiselta. Paholaiselta, joka on totta, sittenkin." Allyria pudistelee päätään. "Satoja vuosia kansaa pelotellaan paholaisella ja noitien kuvitellaan olevan saatanallisia, mutta kukaan ei koskaan kuvitellut paholaisen olevan todellinen olento."

Melda ymmärtää olla menemättä lähemmäs.

"Eikä hän koskaan kertonut. Agnos ei koskaan maininnut sanallakaan paholaisesta."

Miltä se mahtaakaan tuntua. Meldan suonissa juoksee jäätä.

"Jos Agnos ei koskaan maininnut siitä sinulle, voisiko olla, että –"

"Älä." Allyria nostaa kätensä. "Sille täytyy olla syy."

"Entä, jos jumalakin pelaa meillä peliä?"

"Agnosko?" Allyriasta pakenee aivan liian katkonainen nauru, jotta se olisi aito. "Minun jumalani ei pelaa mitään. Minä vapautan hänet ja magian. Juoskoon magian suonet yhtä vapaina kuin olento, josta se on lähtöisin."

Kylmät väreet juoksevat pitkin Meldaa. Hän on aina tiennyt, että hänen äitinsä tahtoo testata magiaa ja tehdä siitä jälleen sitä, mitä se aikojen alussa oli. Asian, jolla luotiin kokonainen maailma. Jumalallinen lahja. Mutta silti, sinä päivänä, kun Allyria kohtasi valkean jumalan metsässä, hän ei ole nähnyt muuta kuin miehen, josta tuli myytti. Agnos on Allyrian ensimmäinen ja viimeinen ajatus.

"Et voi mennä kuulustelemaan Valaa tästä suoraan. Anna minun jatkaa hänen pehmittämistään, onnistun siinä kyllä. Hän luottaa minuun vihdoin."