Jumalten verta

Luku 31: Hyvästit

Melda pyörittelee tylsistyneenä Rolandin valkeita hiuksia. Mies makaa paidan napit auki hänen vierellään sängyllä. Rolandin keho on puoliksi palanut, Melda silittää toisella kädellään miehen rintakehää, jota palovammat peittävät. Muistot niistä päivistä elävät yhä miehen keholla, Melda saattaa tuntea syvältä leikkaavan kauhun ruumiissaan, kun muistelee sitä. Hän oli siellä. Roland oli siellä.

Kukaan ei jaa tätä maailmaa Meldan kanssa kuten Roland. Vain mies tietää, millaiset asiat Meldaa ohjaavat ja painavat kasaan. Ja silti kaikki, mitä hänellä oli antaa miehelle, oli tuli. Muuta Melda ei osaa. Hänessä on vain liekki, joka polttaa pois sen, mitä kukaan ei pysty enää katsomaan. Hänen armahduksensa rakkaalleen oli vapauttaa tämä kaikesta siitä, mitä elämä oli heidän eteensä antanut.

Melda on aikeissa avata suunsa, sanoa mitä tahansa saadakseen kuristavan tunteen pois, kun hän kuulee ääniä alaovelta.

"Helvetti", hän sihahtaa ja juoksee portaille. "Odota täällä."

Jos ovella on Allyria, naisen ei pitäisi olla täällä vielä. Äidin ei tarvitse käydä viskomassa hänelle ohjeita näin usein. Melda viiltää sormenpäänsä auki valmiina käyttämään magiaansa.

Oven takaa Meldaa tuijottavat tutut, kalpeat kasvot. Vala seisoo ovella hievahtamatta. Naisen pikimustat hiukset ovat sotkussa ja silmät verestävät. Vala ei pyydä lupaa kävellä sisään, hän astuu Meldan ohi eteiseen eikä tee elettäkään poistuakseen.

"Miten helvetissä sinä löysit tänne?"

"Käytin magiaani."

Melda sihahtaa.

"Et ole ainoa, joka osaa käyttää temppujaan."

"Sinä et voi vain kävellä tänne. Mitä asiaa? Puhu nopeasti ja painu helvettiin, tai meille molemmille koituu siitä ongelmia."

"'Painu helvettiin?' Vau, Melda, ihanaa, että olet vihdoin rehellinen minulle."

"Mikä sinua nyt riepoo?"

"Sinun äitisi on kuningatar."

Meldasta pakenee liuta sadatuksia. Vala katsoo häneen pitkään väsyneillä, kuopissaan olevilla silmillään.

"Minä toivoin, että kiistäisit sen. Että keksisit ihan minkä tahansa tekosyyn."

Melda ei jaksa enää valehdella, ei Valalle. On jo valmiiksi liikaa valheita ja salaisuuksia.

"Sanoisit nyt jotain", Vala sopertaa.

"Miksi? Haluaisitko, että kiellän kaiken ja sanon, että en minä sinun kanssasi ole ollut vain käyttääkseni sinua hyväkseni? Haluatko, että helpotan omaa oloasi ja sanon, että rakastan sinua ikuisesti, ja se on ainut syy, jonka vuoksi olen tapaillut sinua?"

Ilme Valan kasvoilla on kuin lapsella. Petetyllä, yksinäisellä lapsella, jolla ei ole koskaan ollut ketään. Kyllä Melda sen tietää. Hän tunnistaa omien tekojensa jäljet naisessa, mutta ymmärtää, että kaikki tämä on hänestä riippumatonta. Vaikka hän todella rakastaisi Valaa, se ei muuttaisi mitään. Vala ei osaa vielä seistä omilla jaloillaan, eikä hän voi auttaa.

"Helvetti, Vala, totta kai minä vedätin sinua", Melda huokaa, "odotitko sinä todella jotakin muuta?"

Vala ei sano mitään. Nainen ei edes itke.

"Minä tarvitsin vain informaatiota. Annoithan sinä sitä sitten lopulta."

Melda näkee, miten Vala pureskelee tietoa.

"Suututko sinä nyt?" Melda kysyy pitäen hymyn kasvoillaan, vaikka todellisuudessa häntä ei hymyilytä. Sisällä velloo musta, raskas massa, jota hän ei jaksa ajatella nyt. Hän muistelee palovammoja Rolandin iholla.