Jumalten verta

Luku 45: Loppukiri

Medaljonki kiiltää yössä. Huppupäinen pitkä nainen tuijottaa sitä pitkään, Leah huomaa vapisevansa. On selvää, keitä he ovat ja minne matkalla, ei ole aikaa naamioida Ofeliaa. Laivan kapteeni tietää, mitkä riskit ovat. Ne ovat tässä, luettavissa verisen prinsessan kasvoilta. Leah voi vain rukoilla, että Meldan medaljonki pelastaa heidät.

"Tiedättekö todella, mitä olette tekemässä?"

Ei, eivät he tiedä, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja. Nainen hymähtää saamalleen hiljaisuudelle.

"Niin arvelinkin. Ymmärrättekö kumpikaan, miten iso palvelus tämä on? Sinä olet hitto soikoon prinsessa", nainen sanoo nyökäten Ofelialle.

"Ssh!" Leahista pääsee.

"Täsmälleen. Tämän tytön olemassaolosta ei voi edes mainita tämän maan pinnalla ilman, että pitää hyssytellä. Mitä sinä kuvittelet sen maksavan minulle, jos te jäätte kiinni?"

"Te voitte aina näytellä, että ette tienneet meidän olevan laivassanne."

Naisen kulmat kohoavat. Leah ymmärtää, ettei kapteeni ole häntä kovin paljon vanhempi. Noita. Tämä on noita. Sinä tulet noidan pelastamaksi.

Nainen pujottaa medaljongin viittansa alle ja huokaa syvään. Sitten hän viittoo Leahin ja Ofelian laskusiltaa pitkin kannelle. Hän ehtii piilottaa kaksikon omaan hyttiinsä ennen kuin ketään saapuu paikalle.

"Te pysytte täällä", nainen sanoo madaltaen ääntään. "Ei pihahdustakaan."

"Ettekö te tahdo tietää, miksi olemme tässä?"

"Te annoitte minulle jo syyn." Nainen taputtaa rintataskuaan, jossa medaljonki lepää. "Me noidat olemme solidaarisia tietyissä asioissa. Melda saa selittää tilanteen minulle myöhemmin. Jos hän kokee tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, tämän täytyy olla sellainen."

Leah nyökkää. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että noidat ovat kuten he, eläviä ja hengittäviä olentoja, jotka verkostoituvat, vihaavat ja rakastavat. Noidatkin ovat ihmisiä.

"Tämä on tavallinen kauppalaiva. Me kierrämme etelärannikon saaret, jätän teille kartan, tutkikaa itse, missä haluatte jäädä pois. En tule joka saaren kohdalla tarkistamaan teitä, joten kuunnelkaa itse tarkasti. Te varmasti tiedätte jotakin naapurisaaristamme. Älkää menkö minnekään liian lähelle, mutta älkää myöskään liian kauas."

Nainen tiputtaa kartan Leahin syliin.

"Pysykää valppaina."

Kun Leah ja Ofelia jäävät kaksin, hiljaisuus on hetken hengittämätön. Sitten Ofelia käpertyy aivan Leahin kylkeen kiinni saaden Leahin koko kehon kihelmöimään. Hän silittää tytön pehmeitä vaaleita suortuvia ja painaa pienen suukon tämän päälaelle. Sitten hän huomaa, että Ofelian haavat vuotavat yhä. Hän repäisee yhdellä nopealla repäisyllä hihastaan kaistaleen ja sitoo Ofelian haavan sillä.

"Koeta kestää", Leah kuiskaa vasten Ofeliaa, "ei enää pitkään."

Ofelia näpertää karttaa heidän edessään.

"En tiedä lainkaan, mikä meitä odottaa."

"En minäkään", Leah myöntää.

Leah ajattelee lumisia metsiä, lapsuutensa maisemia. Noitia, verta, kaikkea sitä, joka on aina sotkenut hänen elämänsä, mutta joka on tutumpaa kuin mikään. Mutta tuttua on myös haave uudesta, toisenlaisesta elämästä. Seikkailusta. Tuntemattomasta. Sen haaveen kanssa hän on kasvanut aikuiseksi, ja sen hän jakaa tämän tytön kanssa. Leah silittää Ofelian leukaperiä, tuijottaa pitkään tytön sinisiin silmiin. Sitten hän painaa suudelman tämän huulille sen merkiksi, että hätää ei olisi, pian he olisivat turvassa.