Jumalten verta

Luku 34: Ihmisen tuoksu

Etelän ilma tuntuu tukalalta hengittää. Lo ei ole tottunut kulkemaan kevyemmissä vaatteissa, eikä hän ymmärrä, miksi Vidar luopuu päällimmäisistä vaatteistaan heti ensimmäisten etelän kylien jäätyä taa.

Ahdistus juoksee Lon suonissa, kun maisema muuttuu. Etelässä talot ovat usemmin kivisiä kuin puisia, etelän tuoksut ovat rikkaampia ja hedelmäisempiä. Lo ei tunne oloaan turvalliseksi täällä, missä lunta ei ole puoleen reiteen saakka. Tiedostus siitä, että Inan on järjestänyt hänet tänne saa narun kiertymään hänen kaulansa ympärille.

"Hitto, miten ihanaa olisi viedä sinut deiteille täällä päin maailmaa", Vidar mutisee heidän kulkiessaan mukulakivisillä kaduilla. "Ei lunta tai viimaa häiritsemässä..."

"Miten sinä osaat ajatella tuollaista tässä tilanteessa?"

"Tuo sinun ainainen viileytesi ja jäykkyytesi saa minut kovaksi."

"Vi-... Vidar!"

Vidar vain nauraa Lon punehtuville poskille. Mies pörröttää hänen hiuksiaan niin lempeästi, että hän unohtaa jälleen, miksi on täällä. Jos hän yhden asian tahtoisi pitää vapaudessaan ja uudessa elämässään, se olisi Vidar. Aina Vidar.

He tapaavat tulevat ryhmäläisensä sovitussa paikassa. Molemmat miehiä, Vidarin ikäluokkaa, kolmissakymmenissä. Lo yrittää pysyä perässä keskustelussa, mutta kaikki tuntuu piinallisen väliaikaiselta. Hän siemailee vettä lasista siinä, missä muut miehet kumoavat muutaman oluen. Humala ei parantaisi hänen oloaan, hänen olisi selvittävä siitä ajasta, joka hänellä on vielä lähellä.

Majatalon baarialue on sumuinen ja himmeästi valaistu. Vidar nauraa jo muiden miesten kanssa, eikä Lo pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, että pian hän jättäisi kaiken tämän pysyvästi taakseen. Rintaa polttelee, paholaisen palanen muistuttaa olemassaolostaan. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa olutta.

"Eikö tämä sinun alaisesi puhu mitään?" toinen miehistä kysyy. Kumotut tuopit erottuvat alkavana punana kasvoilta.

"Puhuu hän", Lo mutisee. "En vain ole tänään juttutuulella."

"Onkos pojun koulutusta vielä paljon jäljellä?"

"Hän on melkein valmis", Vidar sanoo ja katsoo Lota tavalla, jota kukaan muu paikallaolija ei ymmärrä. Silmistä hehkuva hellyys on vain Lolle tarkoitettu.

"Kyllä tästä hyvä ryhmä saadaan", toinen mies sanoo. "Hyvähän se on, että on eri tasoisia ja ikäisiä metsästäjiä matkassa. Reippaaltahan tämä poika näyttää."

Mies taputtaa Lota olalle, ja kosketus yhdistettynä sanoihin on Lolle liikaa. Hän hypähtää penkistään.

"Menen haukkamaaan vähän happea."

Uuden ryhmän kanssa ei kannata alkaa riitelemään, Lo tietää sen kyllä. Hän vetää syvään henkeä. Ulkona on liian lämmin, kun on tottunut pitämään paksuja takkeja ja karvareunuksisia viittoja. Kaduilla on vilinää. Lo ei ole tottunut tällaiseen. Eloisa kaupunkielämä, keveämpi pukeutuminen ja leuto ilma eivät tunnu Lolle turvallisilta. Hän tahtoo kietoa viitan takaisin harteilleen ja juosta takaisin pohjoisen metsiin.

"Mikä yllätys törmätä sinuun täällä", kuuluu tuttu, raastava ääni Lon takaa. Kadunkulmassa seisoo hätkähdyttävän pitkä punahiuksinen mies. Inan. Paholainen. Kadulla ei ole ketään muuta. Kaikki on kuin unessa. Vilkkaat kadut tyhjenevät ihmisistä kuin itsestään, paikalla ovat vain he kaksi. Lo on liian väsynyt edes säpsähtämään. Keho ei jaksa pysyä enää perässä.

"Inan."

"Lorelei."

"Olen nyt täällä. Oletko tyytyväinen?"