Jumalten verta

Luku 6: Yksi yö

Unessa miehellä on valkoisemmat silmät kuin Lo muisti. Pitkät sormet ja jykevä, jäntevä vartalo, kuin kallio, joka kietoutuu kovana hänen ympärilleen ja suojaa häntä maailmalta. Mies on kaunis ja kylmä, hänen äänensä kuin kivi vasten kiveä, se raastaa häntä kaikkialta.

Minä rakastan sinua enemmän kuin kukaan.

Lo havahtuu hereille huudostaan. Vidar on herännyt ääneen ja tuijottaa häntä makuupussistaan siniset silmät suurina. Lon koko keho vapisee. Helvetti. Kenenkään ei pitänyt saada nähdä tätä. Ei varsinkaan Vidarin.

Miehen raastavat sanat lepäävät yhä Lon sisällä, hän tuntee, miten ne kaikuvat hänen luitaan vasten. Yhä edelleen kaikki hänessä on kiinni miehessä, jolla oli pupillittoman valkeat silmät kuin kaksi suurta kuuta ja niin punaiset hiukset, että niitä olisi voinut luulla metsäpaloksi. Hänen kasvattajansa. Lempeämpi ja julmempi kuin kukaan. Lo vie kädet kurkulleen ja tunnustelee. Kaikki kunnossa. Tämä on hänen kehonsa. Se oli unta. Hän voi unohtaa totuuden vielä hetkeksi, nyt, kun Vidar on täällä hänen kanssaan ja hän saa vielä hetken olla poika, joka vain metsästää noitia.

"Hei? Penska? Onko kaikki hyvin?"

"On!" Lo kivahtaa kovempaa kuin kuvitteli. Hän saattaa yhä tuntea miehen pitkät sormet kehollaan.

"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun huudat unissasi."

"Mitä?"

Ei. Hänen ei koskaan pitänyt antaa mitään menneestään kenellekään. Se on vain hänen omansa. Kaikki se kipu, kaikki se hellyys. Se ei kuulu kenellekään muulle. Hän tahtoo vain olla normaali.

Vidar ryömii makuupussistaan aivan liian lähelle ja saa Lon kavahtamaan taaksepäin. Lon koko keho on liekeissä. Kukaan ei saa tulla lähemmäs. Vidar ymmärtää pysyä turvallisen etäisyyden päässä, kun erottaa Lon käden hakeutuneen veitselle.

"Lo, hei, minä tahdon vain auttaa."

"Nukutaan vain."

"En tiedä, pystynkö nukahtamaan enää uudelleen."

"Miksi et?"

"Olen huolissani sinusta."

Lo huomaa tärisevänsä. Helvetti. Keho antaa hänet aina ilmi. Hän ei tahdo Vidarin ajattelevan hänestä ystävällisiä ajatuksia. Ei Vidaria koskaan kiinnosta mikään. Elämä on pelkkää ajelehtimista ja satunnaista nautintoa hänen kaltaisilleen miehille. Lota oksettaa miehen yhtäkkinen hellyys. Vie se pois. Se ei ole minulle tarkoitettu.

"On ihan hiton outoa olla kanssasi kaksin. Meidän pitää päästä huomenna lähtemään Sudenmutkaan. Me tarvitsemme uuden ryhmän."

"Ei vanhaa ryhmää voi korvata sekunneissa, vaikka Sudenmutkasta löytyisikin vapaita metsästäjiä. Sitä paitsi koulutuksesta on pulaa, sinäkin vasta opetat minua noidanmetsästäjän tavoille."

"Väitätkö, että meidän olisi parempi olla kaksin? Se on vastoin säädöksiä. Jos jompikumpi kuolee, noitaa on mahdoton saada aisoihin." Vidar vilkaisee oksilla roikkuvia ruumiinosia.

"Eivät säädökset niin ehdottomia ole."

"Käydään silti Sudenmutkassa. Meillä ei ole mitään muuta työn alla kuin hävittää tuon noidan ruumis ja veri lopullisesti."

Hyvä. Lo voi aina puhua työasioista. Hän tuntee pakkasen hiipivän iholleen, painajaisen herättämä pelko tekee hänestä alttiin kaikelle. Hän kiskoo huppua tiukemmin pörröisen päänsä suojaksi.

"Minäkään en saa enää nukuttua", Lo kuiskaa.

"Käynkö metsästämässä meille ruokaa?"

Lo pudistaa päätään.