Jumalten verta

Luku 13: Muinainen

Vala herää yöllä siihen, että itkee. Hän potkii peiton yltään ja nousee paljasjaloin sängystä. Linnassa on aina kylmä. Vala kulkee ikkunalle, tuijottaa yön pehmeydessä lepäävään kaupunkiin ja yrittää ymmärtää, missä on. Meldan kosketus hänen kehollaan on enää pelkkä kylmenevä muisto, se ei riitä lämmittämään Valaa hänen herätessään painajaisestaan.

Painajaisessa hänelle puhui se, jonka vuoksi hän on täällä. Mies, jolla on maidonvalkeat silmät ja liekinpunaiset hiukset. Hetken Vala harkitsee menevänsä veljensä makuukammariin herättämään tämän. Sitten hän muistaa, että Aari ei välttämättä ole yksin tähän aikaan yöstä. Valaa oksettaa ajatuskin siitä, että hän yllättäisi veljensä kuninkaan kimpusta.

Vala ajattelee painajaistaan. Miestä, joka ei ole ihminen. Sitä, miten tämä ilmestyi hänelle ja tarjosi sydäntään. Voimaansa. Täydellisen vitivalkoiset silmät yössä. Vala ei koskaan unohda, miltä mies näytti. Miehellä oli samanlaiset silmät kuin jumalalla patsaissa ja maalauksissa.

Minä voin auttaa sinua, jos sinä autat minua.

Kodittoman ainoa toivo. Valalla ei ollut mitään muuta, mihin tarttua. Hän ja Aari olivat aina eläneet kahdestaan, yrittäneet löytää elantonsa kaduilla. Vailla perhettä. Vailla äitiä.

Minä olen tavannut sinun äitisi. Voin kertoa sinulle kaiken, jos sinä autat ensin minua.

Vala ei ollut kuvitellut sen olevan mahdollista. Vanhemmat olivat pelkkä kaukainen ajatus, joka ei pitänyt ketään lämpimänä. Silti Vala oli aina ajatellut äitiä, ideaa äidistä. Kyllä hänen olisi pitänyt ymmärtää, että kuka vain olisi voinut sanoa hänelle saman, mitä mies sanoi. Mutta miehessä oli muutakin. Tämän kasvot olivat nuoret ja jylhät, mutta puhe kuin jonkun, joka oli elänyt täällä pitempään kuin yksikään ihminen. Vala ei voinut sanoa vastaan. Hän saattoi vain kuunnella, mitä miehellä oli hänelle kerrottavana.

Nyt Valan on pelkästään kylmä. Pala miehen sydämestä istuu hänen sisällään, mutta se ei lepää, se ei anna hänelle rauhaa hengittää. Tänä yönä Vala ei tunne tukehtuvansa. Sydämenpala on rauhassa, mutta jokin muu hänen sisällään kaihertaa. Kenties yksinäisyys, kenties se, että hän ei tiedä mitään varmaksi. Ei sitä, tuleeko hän koskaan toteuttamaan valkeasilmäisen miehen toivetta. Ei ole takeita siitä, löytäisikö hän sen, mitä mies kipeimmin kaipaa. Eikä takeita siitä, että hän tulisi ikinä onnelliseksi. Hänellä ei ole mitään todellista. Pelkkä mielikuva äidistä, joka kenties elää ja hengittää jossain. Ja pelkkä fyysinen suhde noitaan, jota koko maa pelkää. Jos se paljastuisi kuninkaalle, hänet teloitettaisiin armotta. Siksi Vala ei kerro Meldasta edes Aarille. Veli ei ymmärtäisi, mitä Vala näkee naisessa, joka polttaa kaupunkeja tuhkaksi. Vala on kauan sitten lakannut ymmärtämästä edes itse itseään.

Levottomuus Valassa ajaa hänet liikkeelle, ulos huoneestaan. Vala kävelee kuin uni lepäisi vielä hänen askelissaan. Jokin linnassa kutsuu häntä, hän tuntee sen sisällään eikä pysty estämään kulkuaan yhä vain syvemmälle käytävien sokkeloihin. Linna on suuri, mutta ei niin suuri, että sinne eksyisi. Silti yön hämärässä Valasta tuntuu, ettei hän ole koskaan kävellyt näin syvälle linnan uumeniin. On kuin rakennuksella itsellään olisi sielu, joka kuiskisi hänelle kivisistä seinistä.

Vartijoita ei näy. Se on Valan ensimmäinen selkeä ajatus painajaisen jälkeen. Sinne, minne hän menee, ei kulje kukaan muu. Vartijoita ei ole sijoitettu alimpiin kerroksiin. Vala ei mene pesutiloihin, hän kulkee niistä ohi. Ei ketään. Linnassa on aina yksin, ja silti jokaisella askeleella Vala on varmempi siitä, että jokin kutsuu häntä luokseen. Aivan kuin uni olisi herättänyt hänet maailmaan, jota hän ei ole vielä kohdannut.

Hengitys. Seinät hengittävät. Vala on varma, että kuulee sen, mitä alemmas menee. Hän ei ole koskaan nähnyt näitä kerroksia linnasta. Hän ei tiennyt, että näin alas voi päästä. Hengitys kaikuu seinissä. Vala ei enää tiedä, onko se hänen päässään vai todellinen.