Jumalten verta

Luku 39: Valkoiset silmät

Kun kilpailupäivän jälkeisenä aamuna Lo herää ilman Vidaria viereltään, hänen koko ruumiinsa täyttyy pistelevästä raivosta. Lo juoksee alakertaan, mutta tietää, ettei löydä yhtäkään ryhmäläistään paikalta. Baarimikon katseessa on rahtunen sääliä, Lo tahtoisi repiä miehen kasvot kappaleiksi. Hän ei siedä sääliä. Hän ei ole joku, jonka päätä taputtaa, voi pientä, hän ei ole pieni ja heikko, hän on täynnä raivoa, joka on suurempi kuin hänen ruumiinsa.

"Minun ei varmaan tarvitse kysyä, missä he ovat."

Mies tiskin takana pudistaa päätään.

"Jättivät sitten sinut tänne. Otatko oluen?"

Lo miltei vastaa myöntävästi, mutta pudistaa sitten päätään.

Lo istuutuu vain alas ja huokaa syvään, antaa raivonsa täyttää jokaisen äären. Vidar lähti sittenkin. Vidar, joka lupasi harkita, joka lupasi pohtia, mutta joka elää silti eri maailmassa kuin hän ja tulisi aina elämään.

"Helvetin äijät", Lo sihahtaa.

"Ryhmänjohtaja Vidarhan on sinun äijäsi, eikö vain?"

Lo nyökkää vaisusti. Baarimikko lykkää Lolle ison lasin vettä. Hän kulauttaa sen alas yhdellä siemauksella.

"Yrittää ainakin olla", Lo mutisee.

"Noidanmetsästäjien parisuhteet ovat usein niin kovin... mutkikkaita."

"Kuunteletko useastikin paikallisten noidanmetsästäjien valituksia kumppaneistaan?"

Mies irvistää, se kelpaa vastaukseksi. Lo alkaa nauraa. Nauru tekee hyvää, se tuntuu koko kehossa. Se ei riitä peittämään sykkivää raivoa alleen, mutta se on silti jotain muuta.

"Tiedätkö, jos minulta kysytään, – tai vaikka ei kysyttäisikään – tämän maailman meno on käynyt vallan merkilliseksi", baarimikko puuskahtaa. "Minut varmaan tapettaisiin joissain piireissä tämän sanomisesta, mutta kuningas on umpihullu."

Lo vilkuilee ympärilleen.

"Vaikka mitä minä tätä sinulle puhun, sinähän teet sille miehelle töitä."

Lo haluaisi pudistaa päätään, sanoa, että ei tee, ei todellakaan. Se, kenen leivissä hän on, on jotain paljon pimeämpää ja vaarallisempaa.

"Minua turhauttaa maan tilanne ihan yhtä lailla, anna palaa vain", Lo sanoo.

Turhauttaa. Lota naurattaa käyttämänsä sana, aivan kuin kaiken hänen kokemansa kivun ja pelon voisi kiteyttää sellaiseen ilmaisuun. Hänen elämänsä on ollut pelkkää toisten ehdoilla elämistä. Ja pahin olisi vielä edessä. Hänen viimeinen koetoksensa.

"On aivan helvetin kyseenalaista, että jostakin magian synnyttäneestä pedosta puhutaan vasta nyt. Ymmärrän sen, että sellaista on haluttu pitää piilossa hovissa, mutta miksi hitossa siitä prinsessasta ei puhuttu aikaisemmin? Kaikki tämä tuntuu pelottavan laskelmoidulta. Eikä kuningatar ole sanonut mitään mihinkään. Onhan se yleisesti tiedossa, että niiden avioliitto on pelkkä kulissi, mutta silti koko tilanne tuntuu jollakin tapaa kumiselta. Feikiltä."

Lo nyökkää. Kansa ei ole tyhmää. Kyllä ihmiset näkevät, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Ainakin osa heistä.

"Tämä ei taida olla erityisen suosittu mielipide, mutta kuninkaassa on jotain ihan helvetisti vinksallaan. Sen pojan kuoleman jälkeen se aloitti sellaiset noidanlahtausmenot, että ihan hirvitti. Tuntuu, että se vihaa kaikkea, mitä noituus edustaa. Vain sellainen mies voisi keksiä järjestää kunnon tappajaiset jollekin parikymppiselle likalle. Hitto, mitä sitten, jos sen veri on vaarallista ja se on yhteydessä noitiin? Ei ketään vain voi tappaa sen nimissä, että sillä saisi monta noitaa pois päiväjärjestyksestä", mies jatkaa.