Jumalten verta

Luku 29: Kostea pimeys

Kun Vala seuraavan kerran menee etsimään valkeaa jumalaa, hän ei uskalla pyytää veljeään mukaansa. Valan alitajunnassa kiljuu ääni, joka kertoo hänen pettäneen sen, joka on antanut hänelle magian. Hän on pettänyt paholaisen kertomalla Meldalle. Meldan yhtäkkinen lähtö kieppuu yhä Valan mielessä, kun hän hiipii hämärään yöhön ja toivoo löytävänsä jumalan jälleen.

Kaikki näyttää erilaiselta kuin edellisellä kerralla. Vala osaa silti mennä täsmälleen oikeaa reittiä, hänen jalkansa toimivat automaattisesti. Hän puristaa kättä rinnallaan. Sydämenpala hänen sisässään sykkii häneen voimaa. Se tunnistaa kellarikerroksessa olevan olennon kaltaisekseen, johdattaa hänet Agnosin luo.

Salaoven takana on sysipimeää, musteinen pimeys on läpäisemätön. Tällä kertaa mistään ei synny valoa, Vala jättää kaiken taakseen ja astuu mustuuteen. Vasta hengityksen kuullessaan hän tietää, ettei ole kellarissa yksin.

"Agnos."

Hengähdys.

"Agnos, minä tulin jälleen. Minun pitää vapauttaa sinut."

"Et sinä sen vuoksi tullut, ihmisen lapsi."

Vala hätkähtää. Pimeässä hän ei erota edes omia raajojaan. Olisi pitänyt ottaa soihtu käytävältä. Mitä tahansa, jolla erottaa mustuudesta puhuvan jumalan. Agnosin ääni on yhä yhtä riipivän muinainen.

"Sinä tahdot tietää siitä, jonka sydäntä kannat sisälläsi. Sinä tahdot ymmärtää tätä maailmaa, magiaa ja häntä. Ja minua." Hetken hiljaisuus. "Etkö tahdokin?"

Vala nyökkää. Hän uskoo Agnosin näkevän sen. Sisimmässään Vala on aina tahtonut vain vastauksia.

"Sinä epäilet, että olet mukana jossakin paljon suuremmassa kuin koskaan ajattelitkaan."

Vala nyökkää uudelleen.

"Minua pelottaa", Vala tunnustaa.

"Sinä lupauduit auttamaan olentoa, josta et edes tiennyt mitään."

"Minä tahdoin vain tietää äidistäni. Hän lupasi kertoa."

"Hän ei koskaan anna mitään ilmaiseksi."

"Minä annan hänelle sinut."

"Viet minut tapettavaksi."

"E-... en minä tiedä, mitä hän..."

"Hän repii sydämen rinnastani, sen hän tekee."

Valasta pääsee älähdys.

"Mutta älä siitä huolehdi."

Valan sydän hakkaa lujaa rinnassa.

"Tahdot siis tietää, mitä me olemme, minä ja hän, jota autat." Agnosista pääsee vaimea naurahdus. "Ne sanat, joita ihmiset meistä käyttävät, ovat vain ihmisten keksimiä. 'Jumala' ja 'paholainen' ovat teidän, eivät meidän."

"Mutta te ette ole ihmisiä. Te olette... jotakin muuta."

"Me olemme ne, jotka asuivat täällä ennen kaikkea muuta."

"M-... mitä?"

Agnosin hengitys rahisee pimeässä. Vala joutuu silittämään itse omaa käsivarttaan, ettei alkaisi huutaa. Ei hätää.

"Tämä maailma oli meidän. Me asutimme sen."

"Sinä ja...?"

"Me olimme kokonainen kansa. Me täytimme tämän maan, tunsimme ulkoa sen muodon ja luonteen. Me olimme yhtä tämän maan kanssa, kunnes ihmiset saapuivat meren takaa."