Jumalten verta

Luku 34: Ihmisen tuoksu

"Oletko kuullut uusimmat uutiset?"

"Mitä tarkoitat?"

"Rakkaat kaksoseni ovat karanneet ja tulleet vapauttaneeksi erään vaarallisen olennon."

"Oletko tosissasi? Saivatko he Agnosin vapautettua?"

"Tyttö sai. Hän ylitti kaikki odotukseni, joita ei alun alkaenkaan ollut paljoa."

"Mitä tämä tarkoittaa?"

"Tämä tarkoittaa sitä, että nyt on sinun vuorosi."

Lo nielaisee.

"Minun... vuoroni? Et kai odota minunkin menevän linnaan esittämään jotain helvetin sirkusta?"

"En. Jos olisin halunnut sinun menevän linnaan, en olisi turvautunut niihin kahteen. Sinä olet erityinen."

Erityisyys on muodostunut ketjuksi Lon kaulalle. Millaista onkaan olla paholaisen suosikki.

Inan ei tule lähemmäs. Inanin ei tarvitse.

"Minä en ymmärrä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sinä järjestit minut etelään, okei, entä sitten? Mitä sinä haluat minun tekevän?"

"Muistat varmasti pohjoisen tapaturman?"

Lo nyökkää. Koko keho on niin jäykkä ja kylmä, että sen hädin tuskin tuntee omakseen. Lota huimaa.

"Sinä toteutat saman täällä."

Hetken Lo vain seisoo jähmettyneenä paikalleen ja räpyttelee silmiään.

"Mitä?"

"Kuulit kyllä."

"Mutta... miksi?"

Mitä Inan hyötyy kaupungillisesta kuolleita ihmisiä?

"Tahdotko sinä lavastaa jonkun muun? Vai pelkästään kylvää kauhua kuten silloin? En ymmärrä sinua."

"Mietihän hetki, mitä kerroin sinulle hetki sitten."

Paenneet kaksoset ja vapautettu Agnos.

"Aiotko sinä lavastaa Agnosin?"

"Paljastaa, pikemminkin."

"Jotta kansa tietäisi totuuden..."

"Kuningas ei sitä heille kerro. Kuningas kiillottaa kaunista kuvaa jumalasta ja kiroaa todellista olentoa. Mutta nyt Agnos on päässyt häneltä vapaaksi."

"Tätäkö sinä olet odottanut kaiken aikaa? Mutta miksi minä? Miksi ei ne kaksoset?"

"Vain sinä olet riittävän luja siihen."

Lo muistelee jokaista kertaa, kun on saanut hillittömiä kohtauksia, oksentanut ja itkenyt. Riittävän luja. Lo ei ole koskaan ollut luja. Lo on ollut hajalla, yksinäinen ja äiditön. Tämä mies on ollut ainoa, joka on koskaan pitänyt hänestä huolta.

"Milloin?"

"Saat viikon. Sitten se tapahtuu."

Viikko. Lo ehtisi hädin tuskin mitään viikossa. Koko kehoa kylmää. Minulla on viikko aikaa rakastaa Vidaria koko sydämestäni. Sitten menetän hänet iäksi.

"Tee vapaalla ajallasi aivan mitä lystäät", Inan sanoo kuin tietäisi, mitä Lo ajattelee. "Jätän sinut yksin tehtäväsi kanssa. Luotan sinuun, rakas Lorelei, olen aina luottanut. Sinä olet ikuisesti minun omani."

Inan tulee lähemmäs ja vetää Lon leuasta lähemmäs. Hän painaa Lon huulille kylmän, merkitsevän suudelman ja hymyilee.

"Rakastan sinua aina enemmän kuin kukaan", Inan sanoo ja hyväilee pojan poskea. Sitten mies kääntyy ja katoaa kulman taa. Lo ei lähde perään, hän tietää, ettei löydä miestä sieltä enää.

Lo jää kadunkulmalle seisomaan ja tuijottamaan jälleen ohi kulkevia ihmisiä. Hän tappaisi vielä heidät kaikki. Viikon päästä nämä samat kadut täyttyisivät ruumiista. Nauru ja laulu lakkaisivat.

"Hei, nuorukainen, onko kaikki hyvin?" kysyy miehen käsipuolessa roikkuva nainen.

"On sillä, älä huutele tuntemattomille", mies murahtaa ja kaksikko jatkaa matkaansa. Lo kykenee vain tuijottamaan ihmisten eläväistä liikehdintää. Kaikki heissä on niin aitoa ja todellista. Jopa heidän huolensa. Lo tietää, että hänestä näkee jo kauas sen, mitä tulisi tapahtumaan.

Huterin askelin Lo palaa takaisin kapakkaan. Toinen uusista metsästäjistä on jo painunut pehkuihin, toinen istuu Vidarin kanssa kumoamassa tuoppeja. Jopa Vidarin posket punottavat aavistuksen.

Lon palatessa toinen mies läimäisee tyhjän tuopin pöydälle ja taputtaa Vidaria olalle.

"Huomiseen, äijä. Meille tulee hauskat vuodet yhdessä", mies sanoo ja kävelee keinuvin askelin puisiin portaisiin.

Vidar tuijottaa Lota hetken. Silmät harittavat vain aavistuksen, mies on ollut pahemminkin humalassa Lon seurassa.

"Missä sinä kävit?"

"Haukkaamassa happea."

"Olit poissa melkein tunnin."

"Olinko?"

"No, ei siinä, nuo olivat niin päissään, ettet sinä olisi sitä menoa jaksanut. Tulehan. Mennään nukkumaan, meillä on yhteinen huone."

Etelän majatalot ovat silotellumpia kuin pohjoisessa, siihen Lo kiinnittää huomiota, vaikka kaikki tunteet saavat hänet turraksi. Yöpöydällä on maljakollinen kukkia. Vidar riisuu vaatteensa ja kaatuu selälleen sängylle. Lo riisuu paitasilleen ja kömpii miehen viereen ja imee tämän tuoksua sisäänsä.

"Vidar... Sinä tuoksut niin turvalliselta." Viikko. Lolla on enää vain viikko tässä, tämän miehen kyljessä kiinni.

"Häh? Oletko sinä ihan okei? Haiseeko hiki ja paska sinusta hyvältä?"

"Tyhmä", Lo sihahtaa, "sinä tuoksut turvalliselta." Ihmiseltä. Vidar tuoksuu ihmiseltä. Vidar tuskin koskaan ymmärtäisi.

"Olet ihan outo, penska", Vidar nauraa, "mutta juuri siksi rakastan sinua."

Vaikka Vidar haisee oluelta ja miehen kasvot punertavat hienoisesta humalasta, Lo painaa suudelman tämän huulille ennen kuin vetää peiton heidän päälleen.

Enää viikko. Sitten Lo päästäisi pois kaiken. Tämän miehen, tämän elämän ja lopulta itsensäkin.