Jumalten verta

Luku 32: Ote kiristyy

"Siellä oli kylmää, kosteaa ja pimeää. Minulla on hyvä pimeänäkö sen ansiosta", Ofelia hymähtää. "Allyria myös unohti monesti ruokkia minut, joten olin usein aliravittu ja janoinen."

Leah vie käden suunsa eteen.

"Hän muisti pitää huolta perustarpeistani yleensä vain silloin, kun tuli tekemään minulla testejä."

"Testejä?"

Leah ei ole laisinkaan varma, kykeneekö kuuntelemaan enempää ilman, että alkaa itkeä hillittömästi pehmeitä lakanoita vasten.

"Niin, hän on varmasti maininnut niistä sinullekin sanalla tai parilla. Allyria synnytti minut suojellakseen rakastamaansa miestä, mutta totta kai hän oli myös kiinnostunut siitä, mitä kaikkea verelläni voisi tehdä."

Rakastamaansa miestä. Leahia kylmää Ofelian tapa nähdä koko tilanne. Se on kauniimpi kuin ansaitsisi olla. Kunpa kaikki olisikin niin yksinkertaista.

"Hän juotti minun vertani ihmisille. Verta, joka on jumalalta peritty."

Leah värähtää.

"Olethan nähnyt käteni. Minun vertani on juotettu ihmisille. En tiedä, mistä Allyria löysi ihmisiä kokeisiinsa tai suostuivatko he vapaaehtoisesti, mutta hän teki kokeitaan silti."

"Ne eivät voineet aiheuttaa mitään hyvää."

Ofelia pudistaa päätään. Varjo lepää tytön kasvoilla, hän tuntuu muistavan jotakin, jonka olisi mieluusti jo painanut pois ajatuksistaan. Leah silittää hellästi Ofelian käsivartta.

"Ihmiset menivät verestäni sekaisin", Ofelia huokaa. "Tietenkin. Ei jumalankaan verta kuulu juoda. Siinä juoksee kaikkien maailman noitien veri. Kaikki maailman magia. Sellaisesta kuolee tai menettää järkensä. Allyria tahtoi siitä huolimatta testata vereni vaikutuksia ihmisiin."

Tämä tyttö ei siis ole muuta tehnyt kuin osallistunut äitinsä epämääräisiin kokeisiin.

"Näin, kuinka osa menetti täysin käsityksensä omasta identiteetistään minun vertani juotuaan", Ofelia sanoo ohuella äänellä. "Osa ryhtyi väkivaltaiseksi ja osa yksinkertaisesti kuoli siihen."

Kaikki tämä hänen silmiensä edessä. Lapsen, joka kasvoi aikuiseksi maakellarissa. Leah ei kykene olemaan itkemättä sen edessä.

"Leah, miksi sinä itket?"

"Ei sellaista voi tehdä... lapselle."

"Minä olen kunnossa, Leah. Minä selvisin."

"Tuo ei auta. Se, että olet säilynyt niin lempeänä kaiken sen alla. Se tekee minut surulliseksi. Minusta ei olisi tuohon. Minä katkeroituisin ja vihaisin koko maailmaa, mutta sinä sanot, että tahdot nähdä maailman meren takana..." Leah vetää syvään henkeä. "Ofelia, tiedätkö... Minä voisin jäädä tähän sinun kanssasi. Tahtoisin oppia tuntemaan sinusta kaiken. Voisin rakastua sinuun syvästi."

Ofelian ilme muuttuu. Tytön huulet raottuvat.

"Oletko tosissasi?"

"Ehdottoman", Leah vastaa. Hän, joka vasta hetki sitten kuvitteli, ettei koskaan voisi paljastaa edes todellista nimeään tälle tytölle, on jo valmis antautumaan tämän edessä. Ofelialla on sellainen voima häneen.

"Mutta minun täytyy kuolla", Ofelia kuiskaa.

"Miksi? Miksi helvetissä? Ei kuningas voi päättää sellaisesta. Sinä olet elävä olento, ihminen, et mikään portti noitien surmaan. Sitä paitsi en usko hetkeäkään, että äitisi tahtoo sitä. Hänhän on magian puolella. Täytyy olla jokin keino vapauttaa sinut."