Me ei voida tehdä näin.

Hitto mikä kusipää

Tunnelma muuttui ihan hetkessä tosi ahdistuneeksi. Mun oli melkein vaikea hengittää. Mun sisälläni alkoi jylläämään tosi ikävä tunne. Hitto kun mua oikeesti ahdisti. Ahdisti ja pelotti. Novaankin pelotti. Ei se sitä sanonut, mutta mä aistin sen siitä. Eteisestä kuului yhä ääniä ja Nova näytti keskittyvän niihin tosi tarkasti. Se piti katseensa kiinni huoneen ovessa ja se vaikutti tosi hermostuneelta. Mun teki taas pahaa Novan takia. Sitä ihan selkeästi pelotti tosi paljon sen isän läsnä olo. Mun takiani sitä varmaan pelotti enemmän. Tai mua ainakin pelotti. Pelotti miten se reagoisi muhun. Mitä jos se tajuaisi jotain liikaa? Tajuaisi, että me oltiin yhdessä? Että Nova tykkäsi pojista.

Mä katsahdin ahdistuneesti Novaa. Laskin käden varovasti sen sängyn päällä lepäävälle kädelle ja puristin sen omaani. Nova käänsi katseensa muhun. Se aukoi suutaan, mutta ei sitten sanonut mitään. Sen katse valahti alas. Mä nielaisin ja puristin ihan vähän kovemmin Novan kättä. Sinisten silmien katse nousi takaisin mun silmille ja mä pihahdin ihan tosi hiljaa.

"Nova-" mä nielaisin. "Ootko sä kunnossa?"

Nova katsoi mua nopeasti, sen katseesta näki ettei se ollut.

"En mä tiiä" Nova melkein kuiskasi ja se laski katseensa meidän liitettyihin käsiin. "Felix mä-"

Lause jäi kesken kun huoneen oveen koputettiin. Nova vetäisi käden nopeasti, melkein hätääntyneesti irti mun kädestäni. Sitten se henkäisi ääni värähtäen ja siirtyi musta hitusen kauemmaksi. Samassa ovi avautui ja sen raosta kurkisti sisään roteva, siillitukkainen, vähän päälle nelikylmppinen mies. Mä tajusin samantien, että se oli Novan isä.

"Ai sulla onkin seuraa" mies hämmästeli ja mä huomasin pidättäväni hengitystä. Ahdisti.

"Mmh" Nova mutisi vaisusti. Mä nostin katseeni siihen. Yritin näyttää rennolta. Jotenkin huolettomalta.

"Kukas sä oikeen olet?" oven raossa seisova mies kysyi, pontevasti. Mä nostin katseeni mieheen varovasti ja nielaisin.

"Se on Felix" Nova ehti vasta enne mua. Tavallaan mä yllätyin, että se vastasi mun puolestani. Ehkä se tajusi, että mun oli vaikea vastata itse. En mä tiedä.

"No en mä sulta kysynyt" Novan isä tuhahti. Että se oikeesti kehtasi! En mä ymmärrä miksi se oli tuollainen Novaa kohtaan. Hittoako sillä oli väliä, että vastasinko mä sille vai Nova?

Hitto mikä kusipää.

"Jaha" Nova henkäisi ja mä pystyin melkein tuntemaan kuinka sen sisällä kiehui.

Jonkin aikaa me kaikki oltiin hiljaa. Novan isä seisoi ovi aukolla ja se kyyläsi mua. En mä sitä päin katsonut, mutta mä tunsin sen katseen. Mua ahdisti varmaan vaan enemmän kun se oli hiljaa. Novaa ahdisti muakin enemmän. Vittu sitä ahdisti paljon. Mä vaan tiesin, että ahdisti. Hiljaa mielessäni mä rukoilin, että Novan isä jättäisi meidät rauhaan. Antaisi olla. Mutta ei se hitto tietenkään antanut. Se yskäisi ovi aukolta möreästä. Mä vähän säikähdin sitä, mutta yritin pysyä viileänä.

"Mitäs sä teet täällä?" roteva mies sitten kysyi ja mä jouduin katsomaan sitä. En olis todellakaan halunnut katsoa sitä. Tai saati sitten puhua sille. Jollain tapaa se muistutti mua mun omasta isästäni. Ei ne näyttänyt yhtään samalta, tai kuulostanut. Eikä ne olleet muutenkaan kovin samantapaisia. Jotenkin se vaan muistutti mua isästä. Varmaan sen takia, koska se oli lyönyt Novaa - vähän niinku isä oli lyönyt mua sillon muutama vuosi takaperin.

"Nova- no se halusi hengata mun kanssa" mä sitten sain vihdoin vastattua ja huomasin miten hitosti mua hermostutti ja pelotti.

"Felix jää yöks..." Nova ilmoitti mun perääni. Sen ääni oli edelleen tosi hiljainen. Tosi varautunut.

"Eikös teillä ole koulua?"

"No ei ole"

Novan ääni oli levoton ja melkein pysäyttävä. Mua vaan ahdisti koko ajan enemmän.

"Jaha" Novan isä henkäisi. Se kuullosti tosi vittuuntuneelta. Olin jo varma, että se alkaisi uhoamaan jotain tai räyhäämään, mutta ei - se vaan pukahti jotakin ja veti oven kiinni.

Mä huokaisin helpotuksesta. Vihdoin se oli poissa.

Nova pihahti todella hiljaa ja mä katsahdin sitä. Se kääntyi takaisin mua kohti ja ihan yllättäen sen vetäisi mut lähelleen. Se kiersi kätensä mun ympärille ja mä tajusin vähän hitaasti tehdä samoin. Me halattiin pitkään ja oltiin ihan hiljaa. Mun päässäni ei edes liikkunut mitään. Tai liikkui, mutta mä en saanut mistään mitään selkoa. En mä edes yrittänyt saada.

"Felix anteeks. Oikeesti anteeks" Nova inahti yllättäen ja rikkoi meidän hiljaisuuden.

"Ei tää oo sun syytäsi" mä hengähdin. "Ei sun kuulu pyytää anteeksi" mä jatkoin ja Nova irrottautui meidän halista. Se jäi kyllä ihan mun lähelleni istumaan. Mä katsahdin sitä vähän kysyvästi ja poika pyöräytti päätään väsyneesti.

"Kyllä mä tiedän ettei ole, mutta en mä halua sun näkevän mitään tällästä" se huokaisi turhautuneesti. "En mä halua, että isä pilaa tän illan- helvetti kaiken" Nova parahti turhautuneena. Hetken mä jo luulin, että se purskahtaisi itkuun, mutta ei. Ei se alkanut itkeä. Se vaan painot kasvot käsiinsä ja pyöräytti päätään epäuskoisesti.

"Ei pilaa..." mä sanoin hiljaa. "Ei keskitytä siihen"

"Voidaanko me?"

"Niin mitä?"

"Voidaanko me olla keskittymättä"

Mä nielasin. Nova katsahti mua ja se näytti uupuneelta.

"Voidaan me" mä vakuuttelin. Ihan oikeasti mä uskoin, että voitaisiin. Voitaisiin olla keskittymättä sen isään. Voitaisiin pitää kiva ilta yhdessä. Nauttia toistemme seurasta. Läheisyydestä. Jutella kaikkea hölmöä. Ihan oikeasti mä uskoin, että voitaisiin. Olihan Novan isä tietenkin lannistanut tunnelmaa ja saanut aikaan ahdistusta ja ties mitä paskaa, mutta silti. En mä halunnut pilata meidän iltaa jonkun kusipää ukon takia.

"Kiitos" Nova pihahti ihan hiljaa katse käsissään. Mä katsahdin sitä vähän ihmeissäni.

"Mistä hyvästä?"

"Ihan kaikeasta" se vastasi hyvinkin rehellisesti. Taas se puhui niin oudon syvällisesti. "Kiitos, että sä oot siinä"

Nova nosti katseen käsistään muhun ja mä hymyilin sille vilpittömästi. Mun sisällä leimahti jotakin oudon lämmintä sen sanojen myötä. Mä olin jotenkin tosi otettu.

"Tottakai" mä vastasin lempeästi. Mun ahdistus alkoi jo laskea ja mä toivoin, että Novalla myös. En mä vaan oikeesti jaksanut masistella koko ajan. Kaikesta paskasta huolimatta, en vaan jaksanut. Mä yritin unohtaa kaiken negatiiviseen ja keskittyä niihin hyviin asioihin. Koska kyllä niitäkin löytyi yllättävän paljon.