Me ei voida tehdä näin.

Oikeat sanat

Kun me pitkäksi venähtäneen tovin jälkeen lopetettiin halailu niin Nova mietiskeli, että meidän kahvit oli varmaan jo ihan jäähtyneet. Mä totesin vähän huvittuneesti, että varmaankin joo ja Nova sitten pohti uusien kahvien keittämistä. Mä myöntäilin sen idealle ja nousin sitten viimein sen sylistä. Nova kohotti itsensä seisomaan ja se meni keittämään sitä kahvia, matkallaan se pörrötti mun kutrejani sillä tutulla, jokseenkin ärsyttävällä, mutta samaan aikaan ihanalla tavallaan. Mä kävin istumaan keittiön pöydän ääreen ja katselin käteeni nojaillen Novan puuhailua. Pian mä kuitenkin tunsin jotakin pehmeää, karvaista ja lämmintä mun jalkaani vasten ja se sai mut kääntämään katseen Novasta jalkoihin. Pootu oli ilmestynyt mun jalkoihini ja se kiehnäsi mussa läheisyyden kipeänä. Mä kurottauduin virnistäen silittämään luokseni tullutta karvapalloa. Pootu oli ollut aikaisemmin aika aran oloinen ja se ei ollut aiemmin tullut mun lähelleni ollenkaan. Ei edes sillon, kun mä olin ollut ensimmäistä kertaa Novan luona. Silloin kun mä olin jäänyt yöksi sen luo.

"Felix?"

Novan ääni keskeytti mun ajatteluni ja mä tajusin palata takaisin tähän hetkeen. Annoin pörröiselle kisalle vielä nopean rapsutuksen ja kohotin sitten katseeni Novaan.

"Mitä? Mitä sä sanoit?"

Nova tyrkkäsi kahvikupin mun nenäni alle ja mä tajusin ottaa sen käteeni. Nova kävi istumaan mua vastapäätä ja katsahdin sitä. Sen suupielessä häivähti hymy, kun se katseli kauempana lontustelevaa Pootua. Hetken Nova katseli kissaansa, mutta nosti sitten sinisten silmien katseensa muhun.

"Pootu näköjään uskaltautui sun lähelle" se sitten lausahti, äänessään outoa hellyttää. Mä nyrpistin aavistuksen verran otsaani. "Se näyttää tykkäävän susta" se hymähti perään ja vilkaisi jälleen kissaansa ja sitten taas mua. Mä hymyilin sen sanoille ihan pakosti. Se ei kuulostanut yhtään itseltään, kun se puheli tuollaisia. Samaan aikaan se kuitenkin kuullosti just itseltään. Se oli niin outo. Sellainen hassun outo - hyvällä tavalla.

"Kiva, että se tykkää" hymähdin vilpittömästi ja vien kahvikupin huulilleni. "Jotenkin erityisen hyvää kahvia" mä tuumasin perään. Nova nosti mulle vähän kulmiaan ja hymyili pienesti, huvittuneena.

"Niinkö?" se kysyi ja rypisti otsaansa ja hörppäsi sitten kahvistaan. Se maiskutteli kahviaan leikkisästi ja mä tirskahdin sille. "On kyllä aika hyvää kahvia" se jatkoi leikkisästi ja naurahti perään ihan pienesti.

Oli jotenkin tosi kummallista, kun Nova pelleili tuolla tavalla. Se ei ollut yhtään sen tapaista. Kyllä se aina välillä saattoi härnätä tai virnistää huvittuneena, mutta ei se pelleillyt noin. En mä kyllä valittanut, koska olihan se tosi ihanaa omalla tavallaan. Jotenkin mulla tuli sellainen olo, että Nova ei vai uskaltanut pelleillä tai leikitellä. Joku sitä tuntui jännittävän tai pelottavan. Se ei uskaltanut olla oma itsensä. Onneksi se kuitenkin näytti mulle sen vähän piilossa olevan, niin ku- aidoin itsensä.

*

Kello lähenteli jo jotain kuutta, kun me löhöiltiin Novan sängyllä ja hipsuteltiin toisiamme. En olisi yhtään halunnut lähteä kotiin. Mä olisin vaan halunnut olla ihan yöhön asti Novan kanssa. Mä halusin nukkua sen kainalossa ja olla sen lähellä. Joku ihmeen onnen potku osui muhun, ihankuin joku ylempi olisi kuullut mun toiveeni. Mun puhelimeeni nimittäin kilahti viesti ja mä nappasin sängyltä lojuvan puhelimen kouraani. Topias laittoi mulle viestiä. Ja mun suupieleni kohosi ylöspäin, kun mä luin viestin sisällön.

Topias:
Wilmassa luki ett meil ei oo huomenna koulua eikä perjantaina! Vittu luojan kiitos

Mä näpyttelin pojalle vastauksen hymy suupielissä. Sanoin sille, että kerrankin mun rukouksiini vastattiin ja poika vastasi mulle nauruhymiöllä. Topias myös kyseli multa, että tulisinko mä yöksi kotiin ja mä sanoin etten tiennyt vielä. Sitten mä tyrkkäsin puhelimen syrjään ja nostin katseeni Novaan. Se käänsi katseensa muhun ja loi meidän väille katsekontaktin. Nova siristi mulle silmiään, sillä tavalla kysyvästi.

"Meillä ei oo kuulemma koulua huomenna eikä perjantainakaan" mä selitin vähän, ehkä liiankin onnellisena. "Onko sulla myös vapaata?" mä kysyin perään, silmiäni siristäen. Nova kohautti olkiaan.

"En mä vaan tiedä" se vastasi ja kaivoi puhelimen kouraansa. Hetken se kuljetti katsetta ja sormia älylaitteen näytöllä ja sitten mä huomasin pienen, nopean hymyn käyvän sen huulilla. "Vapaata mullakin näyttäisi olevan" se sitten totesi siirtäen puhelimensa syrjään.

Mun huulilleni levisi hymy. Mä kelasin, että pitäiskö mun kysyä Novalta yöksi jäämistä, mutta se sitten ehti avata suunsa ensin.

"Olisitko sä yöksi halunnut jäädä, kun ei kerta ole koulua huomenna?" tummatukkainen poika kysyi ikäänkuin mun ajatuksiani lukien. Se katsahti mua ja rypisti kulmiaan kysyvästi. Mä huomasin hymyileväni tosi hiton onnellisena.

"Jooo haluun" mä vastasin nyökkäillen ja Novan silmissä pilkahti pieni iloisuuden tapainen säde.

"Okei" se nyökytteli. "Kiva"

"Kiva?" mä toistin vähän huvittuneena ja rypistin kulmiani.

"Niin, kiva" Nova toisti ja mä hymähdin sille. Nova kohotti mulle hieman kulmiaan. Se näytti vähän hämmästyneeltä. Se ei kai tajunnut, sitä miten hassusti se vastasi. Sillä tavalla no- niinkuin Novamaisesti.

*

Hetki me taas vain makoiltiin yhdessä hiljaisuudessa. Mä silittelin Novan hupparin hilalla peittämää kättä ja kelasin sitä miten hyvä siinä oli olla. Siinä Novan kainalossa. Mä aloin aivan yhtäkkiä miettimään, että missä Novan vanhemmat oikeen mahtoi olla - kun ei ne kerta kotona olleet. Mä myös mietin, että tulisiko ne vielä tänään kotiin ja jos ne tulisivat niin mitähän ne musta mahtoi ajatella. Mitähän Novan isä mahtaisi ajatella? Niin sen isä... Mun mieleeni palasi tämän päivän aikaisempi keskustelu. Se kun Nova oli kertonut siitä riidasta, näyttänyt ne mustelmat ja itkenyt. Yhtäkkiä mua alkoi taas ahdistaa. Alkoi ahdistaa Novan isä.

"Mitä sä mietit?" Nova kysyi kun se ilmeisesti huomasi mun mietteliään olememukseni. Mä mietin pitäiskö mun sanoa Novalle, että mua alkoi ahdistamaan sen isä. Ja se kun sitä oli lyöty. Kun Novan isä oli lyönyt sitä. Hetken mä olin ihan hiljaa, mutta sitten mä loppujen lopuksi avasin suuni vähän hanakasti.

"No mä- tai siis mietin sun isää" mä kerroin rehellisesti ja sain Novan keskittämään katseensa muhun hyvinkin keskittyneesti. "Mietin vaan mitä tai siis sitä miten-" mä vaikeroin ja tajusin, että mun oli hiton vaikea löytää oikeat sanat.

"Niin mitä siitä?" Nova kysyi kulmiaan mutristaen. "Sitä meidän riitaako sä mietit?" se kysyi perään ja vedin henkeä. Hitto, oli jotenkin niin hemmetin vaikea puhua tälläisistä asioista.

"No joo.." mä myönsin hiljaa. "Alko vaan jotenkin ahdistaa, kun mä muistin sen meidän keskustelun ja sun isän" mä jatkoin rehellisesti ja Nova nyökytteli mun sanoille.

"Kyllä mä ymmärrän" se hengähti ja nyökyttelin vuorostani sille.

"Tuleeko ne tänään?" kysyin vähän reippaammin, vaikka mua edelleen ahdisti. Ja varsinkin tuon kysymien ahdisti. "Sun vanhemmat siis?"

"Kyllä ne-" Novan sanat jäi roikkumaan kun etuovi avautui ja eteisestä kuului ääniä ja epämääräistä puhetta, mistä ei saanut selvää. Puheesta mä kuitenkin tunnistin miehen ja naisen äänen. Nova nousi nielaisten istumaan sängylle. Mä nousin myös ja katsahdin vähän ahdistuneena Novaa. Tajusin tilanteen vähän jäljessä. Nyt ne tuli kotiin - Novan vanhemmat...