Totuus

576 47 2
                                    

Väsymys alkoi painamaan sen verran paljon, että lopulta mun oli pakko nousta siitä sohvalta. Topias oli yhä sammuneena ja mä pelkäsin, että se tukehtuisi vielä omaan oksennukseensa tai jotain. Mä tökin Topiasta hereille. Se mutisi mulle epämääräisesti ja mä jouduin herättelemään sitä ihan todenteolla, ennen kun sain hänet hereille. Topias ei ollut tyytyväinen, kun mä menin herättämään sen. Se nipisti silmiään kiinni ja hieroi niskaansa. Mä tarkkailin sitä hetken katseellani. Ajattelin, että sen olisi paras mennä omaan sänkyyn nukkumaan.

"Sun pitäis mennä omaan sänkyyn" mä totesin. Topias haukotteli ja nyökytteli päätään.

"No joo... sä oot oikeassa" se mutisi epäselvästi. Mä vilkaisin Novaa ja sitten nappasin Topiasta kädestä kiinni. Kiskaisin pojan ylös sohvalta ja lähdin taluttamaan sitä yläkertaa kohti.

"Mitä te teette?" Roope kysyi keittiöstä, huomatessaan meidät. "Ja ootko sä Nova vieläkin täälä? Mä luulin et sä lähdit jo"

Mä vilkaisin Novaa ja se vilkaisi mua nielaisten. Sitten se keskitti katseensa meidän luokse hapuilevaa Roopea kohti.

"En mä vielä, just oon lähdössä" Nova selitti huolimattomaan sävyyn.

"Ajaa okei. Mutta mitä te teette?" Roope kyseli.

"Vien Topiaksen nukkumaan ja meen kanssa nukkumaan" mä selitin ja Roope nyökytteli.

Roope palasi takaisin keittiöön muiden luo ja me jatkettiin matkaa kohti yläkertaa. Topiaksen askel heitti aika pahasti ja mun oli vähän vaikea saada se kävelemään. Olin itsekkin aika kännissä, joten Topiaksen auttaminen ei ollut ihan mikään helpoin tehtävä. Nova tarjoutui auttamaan mua ja niin se myös teki. Se talutti Topiaksen sängylle ja mä seurasin niiden perässä. Me pistettiin Topias kyljelleen nukkumaan. Siltä varalta, että se oksentaisi nukkuessaan. Kun me oltiin saatu Topias turvallisesti sänkyyn me jätettiin se rauhassa huoneeseensa nukkumaan. Mä suljin huoneen oven meidän perästä ja yhtäkkiä Nova nappasi mua yllättäen ranteesta. Mä katsahdin sitä kysyvästi. Poika vetäisi mut lähelleen ja se suuteli mun huuliani. Mä suutelin sitä rohkeasti takaisin.

"Mä jään yöks, käykö?" Nova sitten kysyi kun me irrottauduttiin suudelmasta. Mä pusutin sen huulia uudemman kerran ja hymyilin sen huulia vasten.

"Käy" mä miteli kuiskasin vasten sen huulia. "Voidaanko mennä pois tästä käytävältä?"

"Voidaan" Nova hymähti ja veti mut mukanaan kohti mun huonetta.

Me lysähdettiin mun patjalle ja hetken mä keräsin voimiani, kunnes riisuin kauluspaidan ja farkut pois päältäni. Nova katsahti mua ja sen suupielessä häivähti nopea hymy. Mä heitin vaateet kaapin eteen, lattialle ja kapusin sitten takaisin Novan viereen. Nova myös riisui hupparin ja farkut pois päältään ja heitti ne mun vaatteiden seuraksi. Pian me möyrittiin Novan kanssa lämpimän peiton alle makoilemaan. Nova laski päänsä mun rintakehälleni ja mä aloin selittelemään sen pehmeitä, tummia hiuksia. Nova hipsutteli mun käsivarttani ja se hengitti levollisesti.

Pian sen sormet hipaisi mun ranteessani olevaa arpea. Mä säikähdin sen kosketusta. Vetäisin nopeasti kättäni kauemmas Novasta. Mun mahan pohjassa muljahti ikävästi ja kyyneleet pyrki mun silmiini. Nova nosti päänsä pystyyn mun rintakehältäni ja se keskitti huolestuneet kasvonsa minuun. Mä nipistin silmäni nopeasti kiinni. Mua alkoi ahdistaa ihan hitosti. Nova ei oikeasti tiennyt mun menneisyydestä tai perheestä yhtään mitään. Se ei oikeastaan edes tuntenut mua niin hyvin, kuin se oletti tuntevansa. Kukaan ei tiennyt mitään mun ongelmista täällä Tampereella, ei edes Nova. Olin koittanut pitää asian salassa, mutta nyt Nova taisi viimein tajuta, että mä en ole kertonut sille ihan kaikkea itsestäni.

"Felix...?" Nova kysyi varovasti. Mä yritin taistella kyyneleitä vastaan, kun mä varoen avasin silmäni ja keskitin niiden katseen kohti Novan huolestuneita kasvoja. "Mikä tää arpi on?"

"Se- se on vanha" mä mutisin ääni värähtäen. Nova nousi mun viereeni istumaan ja katsoi mua kysyvästi. Se oli tosi vakavan oloinen. Mä tiesin, että en voisi enää salailla Novalta mun salaisuuksiani. Huokaisten mä nousin istumaan Novaa vastapäätä. Mun vatsassa jylläsi tosi ikävä tunne.

"Olkoot vanha tai uusi niin mikä tää on?" Nova kysyi vakavana.

"Anteeks..." mä mutisin ja hautasin kasvot käsiini. "Anteeks etten mä kertonut aijemmin"

"Hei ei se mitään- mä en oo vihanen sulle" Nova lohdutti rauhallisesti. Se nappasi mua kädestä kiini ja sai mut nostamaan katseeni siihen. "Felix muistathan sä että sä voit aina kertoa mulle kaiken? Ihan oikeasti voit"

"M- muistan mä" mä niiskaisin ja puristin Novan kättä. "Kun mä olin 15-" mä alotin kunnes en enää kyennyt estämään kyyneleitä. Mä purskahdin itkuun ja hautasin kasvoni Novan valkoiseen, t-paitaan. Nova kiersi kätensä mun ympärille ja mä niiskutin sen rintakehällä.

Jonkin aikaa mä vain itkin. Itkin ja Nova syleili mua. Sillä ei ollut kiirettä kysyä multa mitään. Se odotti kärsivällisesti, että mä sain rauhoituttua. Kun mä sain itseni jotenkuten kasaan mä irroittauduin Novan halauksesta. Nova vilkaisi mua kysyvästi ja mä niiskaisin vielä kerran.

"Mä yritin tappaa itteni 15- vuotiaana"

Totuus. Nyt se petollinen, piinaava totuus oli paljastunut. Mä selitin Novalle kaiken. Sen kuinka äiti kuoli ja mun masennus alkoi. Miten isä ryyppäsi joka päivä ja hakkasi mua. Sen kuinka mä viilsin ranteeni auki... Nova tiesi viimein kaiken. Totuuden kertominen vaati multa paljon. Mua pelotti miten Nova reagoisi. Mitä jos se ei kestäisi totuutta? Mitä jos se totuuden kuultua jättäisi mut? Mitä jos kaikki tämä olisi sille liikaa? Entä jos mä olisin sille liikaa?

Me ei voida tehdä näin.Where stories live. Discover now