♡Blind Channel In The World ♡

Luku 131.

Pov. Joonas
Niko nukkuu olkapäätäni vasten. Matka on jo puolessa välissä. Olen jutellut Ollin kanssa melkein kokoajan työjutuista ja suunnittelemme ensivuodelle jo omia keikkojamme. Aleksi on ollut jotenkin oudon hiljainen koko matkan. Välillä hän on jotain vastannut lyhyesti kysymyksiini, mutta enemmän tuo on keskittynyt maisemien katseluun.

"Allu onks kaikki hyvin? Oot ollu ihan omissa maailmoissas tän koko matkan ajan." Aleksi siirtää katseensa minua kohti ja nyökkää. "Näytät kyl vähän kalpeelta.." "Allua varmaa jännittää mun vanhempien tapaaminen." "Mut onhan se ennenki ne nähny." "No mut sillon ei oltukaa yhessä." Siirrän katseeni takaisin Aleksiin, joka leikkii puhelimensa suojakuorillaan. "No mut hei hyvin se tulee menemää, Ollin vanhemmat otti Kirilinki hyvin vastaan." "Mut mitä jos ne saa tietää miten mein suhde alko?" "Ei ne saa ellet mee heti möläyttämää sitä."

Niko alkaa heräilemään ja hieroo silmiään. "Nukahinks mä?", tuo naurahtaa väsyneesti. "Joo, ollaa ihan just perillä Oulussa." "Ai no oho." "Missasit mein hyvät keskustelut." "No helvetti."

Nousemme oikealla pysäkillä pois junasta. Ollin vanhemmat asuvat eri suunnassa, joten tässä kohtaa tiemme tulisivat erkanemaan.
"Kauanks meinaatte olla tääl Oulus?", Olli kysyy samalla nostaessa matkalaukkuaan. Niko katsoo minua kohti. "Ei viel tiietä, ainaki pari päivää nyt." "Okei, no mut heippa sit ja törmäillää!" "Moikka!"

Niko ottaa meidän molempien laukut ja lähdemme kävelemään kohti vanhempieni asuntoa. Olisimme muuten voineet taksinkin tilata, mutta heidän luokseen on sen verran lyhyt matka, että se taittuu nopeasti jalan. Luontokin kiittää.

Saavumme vanhempieni kotiovelle viiden minuutin päästä. Matka meni nopeammin mitä muistin. Tai sitten olin ehkä ennen hidas kävelemään. Painan ovikellosta ja pian ovi avautuukin äitini toimesta. Katson tuota hiljaa silmiin ja menen halaamaan häntä. Halaamme pitkään, kunnes alkaa tulemaan kylmä. Parempi mennä sisälle.

"Moi Niko, kiva nähä suakin pitkästä aikaa", äitini pyyhkii kyyneleitään ja hymyilee pienesti. "Joo pitäis käydä vähän useemmin täällä." Riisumme kenkämme ja laitamme takkimme siististi naulakkoon.

"Missä isä?" "Ettimässä Nooraa, ei se paljoon muuta tee tällä hetkellä.." "Ai okei." "No mutta keitellääs kahvit ja jutellaan silti kuulumisia, vaikka onkin ikävä tilanne." Äitini kävelee keittiöön ja istumme siksi aikaa Nikon kanssa sohvalle.

"Toivottavasti Noora on kunnossa." "No jep, onneks sil on kuitenki paljon kavereita joittenka luokse voi mennä." "Luulis et niitten luota on etitty jo?" "En kyl sit tiiä. Ei me tiietä kaikkia Nooran kavereita."

Istumme pöydän ääreen, joka on taas täynnä kaiken näköisiä herkkuja. Kieltämättä minulla on melko kova nälkä, emme aamulla juurikaan ehtineet syömään. Saamme lautasemme täyteen kaiken näköistä ja äitini kaataa mukeihin kahvia. Alamme syömään Nikon kanssa nopeasti.

Kuulemme oven käyvän ja isäni tulee hetken kuluttua keittiöön. Nousen ylös tuolilta ja menen halaamaan tuota. Irtaannun halista ja kipitän takaisin pöydän ääreen jatkamaan syömistä. Vieläkin hirveä nälkä vaikka menossa on jo toinen kierros.

"Jatketaan huomenna etsintöjä..", isäni sanoo pettyneenä ja ottaa itsellensäkin kahvia.
"Noora on jo 17-v, kyl se osaa pitää itestään huolta pari päivää." "Se on muuttunu. En olis enää niinkään varma."

Otamme eteisestä matkalaukkumme ja lähdemme kohti yläkertaa. Avaan huoneeni oven ja menemme peremmälle. Seinillä on edelleen bändijulisteita teiniajoiltani. Läsähdän sängylle väsyneenä ja Niko tulee viereeni. Sänky on melko kapea, joten meidän pitää olla ihan kiinni toisissamme. Ei se kyllä haittaa mitään.