A/N: Tässä tää nyt olis. Tän kirjan viimenen osa. Tää oli tosi kiva kirjottaa, enkä malta odottaa, että pääsen alottamaan jatko-osan. Tähän kirjaan tulee sitten ilmotus, kun se alkaa.
Nauttikaa kumminkin nyt viimesestä luvusta❣️
****
En tiedä, että koska minua on viimeksi jännittänyt näin paljon. Nyt on vasta torstai, mutta en millään kestä tätä jännitystä. Viikon aikana jännitys on entisestään kasvanut ja nyt se yltyy entisestään. En halua edes tietää, että miltä minusta huomenna tuntuu.
Huomaan kellon olevan vasta viisi, ja huokaisen pienesti. Ensimmäistä kertaa haluan, että aikaa menee nopeammin. En yksinkertaisesti kestä tätä jännitystä. Vielä 25h tuntia, että lento laskeutuu. Olen ihan varma, että en edes nuku paljoa ensi yönä. On jotenkin todella outoa, että se vaikuttaa minuun näin paljon. Minun on pakko saada jotain muuta ajattelemista.
Otan puhelimen käteeni ja katson yhteystietojani. Pakko kyllä myöntää, että tämä on todella säälittävää. Tämä suorastaan naurattaa minua. Kellään minun ikäiselläni ei varmasti ole näin vähän numeroita. Olen etsimässä Danin numeroa, mutta mieleeni muistuu, että minähän poistin sen.
Nousen ylös ja päätän lähteä hänen luokseen. Toivon vaan, että hän ei ole töissä tai tee mitään muuta erikoista. Kävelen alakertaan ja vedän heti kengät jalkaani. Takkini on muiden takkien alla, joten joudun ottamaan ne muut ensin pois ja sitten laittamaan takaisin.
"Saanko lainata autoa?" Huudan ja hetkeen en kuule yhtään mitään. Olen jo varma, että kaikki on lähtenyt hiljaisuudessa pois täältä, mutta sitten isä mumisee jotain olohuoneessa.
"Missä äiti ja pojat ovat?" Kysyn, kun istahdan isän viereen.
"He lähtivät kauppaan. Minne sinä olet menossa?" Isä kysyy ja kääntää katseensa minuun televisiosta. Minä mietin hetken aikaa, että mitä vastaan, mutta päätän sitten vastata vaan rehellisesti.
"Menen käymään Danin luona", vastaan ja isä nyökyttelee. Kerroin heille molemmille, että olemme Danin kanssa nykyään kavereita ja se on heille ihan okei. Tosin miksi ei olisi? Me ollaan ennen seurusteltu, joten ei tämä ole yhtään pahempi. Minulla ei ole edes täällä ystäviä, jos Dania ei lasketa.
"Mene vaan. Tule kumminkin ajoissa syömään." Isä sanoo ja kääntää katseensa televisioon. Minä istun vielä hetken, kunnes nousen ylös ja suuntaan eteiseen. Nappaan autonavaimet ja huudan vielä isälle heipat.
Olisin kyllä ihan hyvin voinut kävellä Danin luokse, mutta autolla ajaminen on paljon mukavampaa. Isän auto varsinkin on todella mukava ajaa, joten ajan tällä aina silloin kuin on mahdollista.
Matka ei olle pitkä edes kävellen, joten olen Danin luona viidessä minuutissa. Huomaan hänen autonsa parkkipaikalla, joten oletan hänen olevan kotona. Nousen ylös autosta ja laitan ovet lukkoon.
Lähden kävelemään sisälle päin ja nyt otan suosiolla sen hissin. Nyt minun ei tarvitse miettiä sinänsä mitä sanoisin tai mitään sen kummempaa. Tarkoitan sitä, että minun ei tarvitse miettiä mitään samanlaista kuin viimeksi. Minun ei tarvitse millään tavalla selitellä minun pettämistäni nyt.
Painan Danin kämpän ovikelloa ja parissa sekunnissa ovi lennähtää auki. Dan näyttää parin sekunnin ajan hämmentyneeltä, kunnes hänen kasvoilleen tulee pieni hymy.
"Ava? En kyllä odottanut sinua." Dan sanoo ja hetken aikaa mietin, että odottiki hän jotakin toista. "Haluatko tulla sisään?" Ilmeisesti ei.
"Joo", vastaan lyhyesti ja pujahdan Danin vierestä sisään. Riisun takkini ja kenkäni, ja menen Danin perässä keittiöön. Hän on kävellyt kahvinkeittimen viereen ja laittaa kahvin tippumaan.
"Mikäs sinut tänne toi? Vai oliko sinulla edes mitään erikoista syytä?" Dan kysyy ja kääntyy ympäri. Hän nojaa tasoa vasten ja tuijottaa minua odottavasti.
En tiedä pitäisikö minun vastata hänelle rehellisesti. Pitäisikö minun kertoa, että minun jännittää tavata Jayden uudestaan? En tiedä onko se sellainen puheenaihe, jonka voi ottaa aiheeksi. En ehkä halua puhua Danille Jaydenista vielä.
"Minä....", aloitan, mutta laitan suuni kiinni heti. En tiedä, että pitäisikö minun keksiä vaan joku syy. Tämä asia minun olisi pitänyt kyllä miettiä. En halua toisaalta valehdella Danille enää. Tuntuu jotenkin todella pahalta.
"Liittyykö tämä Jaydeniin?" Dan kysyy ja istahtaa minua vastapäätä. Minä nostan katseeni häneen ja nyökkään vaitonaisesti. Katselen sormiani ja odotan Danin sanovan vielä jotain muuta.
"Ei se mitään, Ava. Sinä voit kyllä puhua hänestä. Minähän sanoin, että haluan sinun olevan onnellinen. Ja olenhan minä sinun kaverisi. Sana vaan ja voin kyllä piestä hänet." Dan sanoo ja saa minut nauramaan.
"Kiitos, mutta sinun ei piestä häntä", sanon ja vedän syvään henkeä. "Jayden palaa takaisin Amerikkaan ja hänen lentonsa laskeutuu huomenna 18.00 tänne."
"Ja aiot mennä häntä vastaan?" Dan arvaa ja minä nyökkään hänelle. "No mikäs siinä. Muuttaako hän tänne?"
"Minun käsitykseni mukaan hänen sisaruksena asuvat täällä, mutta Jayden käy - tai kävi koulua San Diegossa", kerron ja Dan nyökkää pienesti.
"Minua vaan jännittää aivan hirveästi. Mietin, että voinko luottaa häneen tai että särkeekö hän sydämeni. Juttelin äidin kanssa ja päädyin siihen ratkaisuun, että aion ottaa sen riskin."
"Tuo on minusta hienoa, Ava. Minä uskon, että hän on sen mahdollisuuden arvoinen." Dan sanoo ja saa minut todella hyvälle tuulelle. En voi uskoa, että kaiken tämän jälkeen me istutaan tässä.
****
Olin oikeassa. En yöllä saanut nukkuttua lähes yhtään. Nyt koulussa olen todella väsynyt, mutta saan kumminkin hieman virtaa Jaydenista. Kello on kaksitoista eli kuusi tuntia jäljellä. Sen ajatteleminen saa sydämeni lyömään kovemmin, ja yritän saada ajatukseni pois. Keskityn opettajaan, joka selittää atomeista luokan edessä. Se ei onnistu kumminkaan hirveän hyvin.
En ymmärrä, että miten ihmeessä olen näin paska tässä. Miten ihmeessä en voi saada yhtä henkilöä pois päästäni edes hetkeksi. Miten ihmeessä Jaydenilla on tälläinen vaikutus minuun vain yhden tekstiviestin perusteella? Mitä ihmettä hän oikein tekee minulle?
"Aloittakaa tehtävät s.146 ja tehkää siitä eteenpäin. Tarkistetaan sitten ensi kerralla." Opettaja sanoo ja kuuluu hiukan kohinaa. Ihmiset rupeavat tekemään tehtäviä ja minä avaan kirjani. En ota näistä tehtävistä mitään selvää ja minun pitäisi oikeasti skarpata. Haluan päästä kemiasta läpi, enkä tiedä yhtään mitään. Ehkä pitäisi pyytää tukiopetusta.
Katson kelloa ja huomaan tunnin loppuvan vasta puolen tunnin kuluttua. Ei tosin siinä, että en saisi aikaa kulumaan. Voisin ajatella Jaydenia vaikka kuinka pitkään. Olen ajatellut kaikki minun ja Jaydenin hieman tiiviimmät kohtaamiset monesti. Olen ajatellut sitä, kun näin hänet viimeisen kerran. Muistan edelleen hänen kasteensa. Kun mietin sitä hetken, niin muistan siinä sen hirveän katumuksen. Minulle tulee nyt oikeastaan hiukan paha mieli, että en huomannut sitä viimeksi.
Ensimmäistä kertaa mietin, että miten tämä kaikki tulee toimimaan. Olen ajatellut meidän lyhyttä menneisyyttä, mutta en ollenkaan tulevaisuutta. Palaako Jayden ensi vuonna San Diegoon? Meillä näyttää olevan todella pitkä keskustelu edessä.
Huomaan kuinka opettaja alkaa kierrellä luokassa, joten avaan vihkoni pikaisesti. Laitan siihen tehtävänumeron ja olen olevinaan miettimässä ensimmäistä kohtaa. Kaikki muut taitavat olla jo huitelemassa jossain muualla.
Opettaja kävelee ohitseni ja vilkaisee samalla vihkoani. Hän ei sano mitään, vaan jatkaa matkaansa. Tämä opettaja sattuu myös olemaan ryhmänohjaajamme ja hän on yksi harvoista opettajista, joka edes jollain tasolla pitää minusta. Siksi hän onkin ihan mukava, vaikka vihaankin kemiaa sekä fysiikkaa.
"Minulla on vielä yksi ilmoitusasia." Opettaja huutaa luokan edestä ja kaikkien huomio kiinnittyy häneen. "Meidän luokalle tulee maanantaina uusi oppilas. Hän siirtyy Long Beachilla olevasta koulusta, joten osa voi vaikka tuntea hänet."
Luokassa alkaa hirveä kohina ja minä vaan huokaisen pienesti. En kyllä oikeasti malta odottaa, että joku uusi tyyppi tulee meidän luokalle. Huomatkaa toki sarkasmi. Käännän katseeni kellolle ja huomaan kellon soivan ihan kohta. Vielä pari tuntia ja pääsen kotiin.
En malta odottaa iltaa.
****
"Etkö sinä voisi antaa avaimet?" Kysyn äidiltä, mutta hän pudistelee pahoittelevasti päätään.
"Minun on pakko viedä pojat harkkoihin. Voin antaa sinulle rahaa bussiin tai taksiin", äiti sanoo ja huutaa poikia alakertaan. Minä huokaisen ja käännän katseeni kelloon. Se on jo viisi. Minun pitää kohta lähteä. Äiti ei kerkeä tuoda autoa ajoissa, koska veljieni harkat ovat Long Beachilla. Ne harjoitukset ovat veljilleni tärkeät, enkä edes pyydä heitä jättämään niitä väliin.
Ärsyttää, kun isä on töissä ja äidin pitää kuskata kakara veljiäni. Bussilla lentokentälle menee yli tunti, joten en voi mennä sillä. Taksi taas maksaa aivan hirveästi, joten en kehtaa mennä silläkään. Ehkä voisin soittaa Danille ja pyytää kyytiä. Se olisi kyllä noloa, enkä haluaisi tehdä sitä, mutta pakko se kai en.
"Kyllä minä saa kyydin", sanon ja otan puhelimen taskustani. Veljet juoksevat kiirellä alakertaan ja minä siirryn olohuoneeseen. Muistan, että minulla ei ole edelleenkään Danin numeroa ja kiroan itseni heti. Voi helvetin helvetti!
Kävelen takaisin eteiseen ja kysyn äidiltä hänen puhelintaan. Tiedän, että hänellä pitäisi vielä olla Danin numero. (Laitoin sen sinne jossain vaiheessa, kun olin käymässä täällä reilu kuukausi sitten.) Huomaan myös olevani oikeassa, kun selaan hänen yhteystietojaan. Otan siitä numeron itselleni ja palautan puhelimen takaisin äidilleni.
Sanon veljilleni heipat ja palaan takaisin olohuoneeseen. Hetken aikaa vielä mietin, että soitanko vai en. Minulla ei omasta mielestä ole kumminkaan muita vaihtoehtoja. Päätän siis soittaa ja kuulen kuinka äiti lähtee veljieni kanssa.
"Terve." Hän vastaa ja minä yskäisen pienesti. Hän on ilmeisesti säilyttänyt minun numeron. Minä puolestani olin poistanut sen.
"Moi. Onko sinulla kiire?" Kysyn ja jännittyneenä puren kynsiäni. Odotan hänen vastaustaan, ja tuntuu, että odotan hänen vastaustaan ikuisuuden.
"Ei ole. Eikö sinun pitäisi olla menossa lentokentälle?" Dan kysyy ja minä vastaan hänelle heti kieltävästi.
"Minun pitäisi, mutta ei ole autoa. Ajattelin vaan, että jos sinulla ei ole tosiaan mitään tekemistä, niin haluatko - tai voisitko sinä viedä minut lentokentälle?" Kysyn nolona ja olen jo valmiina painamaan punaista.
"Kyllä minä voin sinut viedä. Olen jo matkalla." Dan sanoo ja lyö minulle luurin korvaan. Minä hämmentyneenä vien puhelimen vois korvaltani, enkä edes hetkeen tajua tehdä mitään. Lopulta herään kumminkin haaveistani ja menen nopeasti eteiseen. Vedän takin päälleni ja käännyn katsomaan itseäni peilistä. Huidon hiukan hiuksiani ja harjaan niitä sormillani. Vedän sitten kengät jalkaan ja astun talosta ulos. Varmistan, että ovi on lukossa ja menen sitten pihan reunalle seisomaan.
Menee melkein kymmenen minuttia ja sitten Dan saapuu. Minä kierrän nopeasti auton toiselle puolelle ja nousen kyytiin. Dan kaasuttaa heti tiehensä ja lähtee ajamaan kohti lentokenttää.
"Jännittääkö paljonkin?" Dan kysyy hetken kuluttua ja vilkaisee minua nopeasti. Saavumme juuri liikennevaloihin ja naputtelen sormia ovea vasten. Kello on jo kaksikymmentä yli, enkä tiedä kerkeämmekö me sinne ajoissa. Jos on tälläinen ruuhka, niin emme todellakaan kerkeä.
"Jännittää. Tosin kieltämättä tämä on hiukan outoa. Tarkoitan tätä, että sinä olet viemässä minut lentokentälle", sanon ja Dan naurahtaa hiukan. Se ei ole mikään pakotettu nauru, vaan Danin ihan normaali nauru. Minusta on niin hienoa, että voimme olla näin.
"Ei se mitään. Olenhan minä sanonut jo kahdesti, että haluan sinun olevan onnellinen. Ehkä Jayden tekee sinusta onnellisen. Minä haluan parhaani mukaan auttaa sinua." Dan sanoo ja pääsee liikennevaloista liikkeelle. Jännittyneenä katson pienen matkan päässä olevani valoja, joissa on parhaillaan vihreät valot. Juuri meidän tullessa siihen vaihtuu juuri punainen ja minö kiroan. Ei helvetin helvetti. Niinpä tietysti.
Koko matkan me Danin kanssaan jutellaan lähes kaikesta mahdollisesta. Saavumme lentokentälle kymmenen minuttia myöhässä, mutta eipä se mitään. Veikkaan, että lentokin on hieman myöhässä. Ja kyllähän Jaydenilla menee aikaa, että hän pääsee koneesta pois.
"Odotanko minä sinua tai teitä? " Dan kysyy ja hämmennyn jälleen kerran. En voi uskoa, että hän suostuu kuskaamaan meidät molemmat. Toivon todella, että Dan löytää jonkun hyvä tyypin, eikä ketään kuka käyttää hänen hyvyyttään ja kiltteyttä hyväksi.
"En tiedä onko Jaydenilla jokin kyyti, mutta jos millään viitsisit odottaa."
"Joo. Minäpä jään odottamaan. Odotan sinua tässä." Dan sanoo ja minä nousen autosta ylös. "Ja Ava...", hän vielä aloittaa ja minä käännyn katsomaan häntä. "Onnea."
Minä hymyilen hänelle ja lyön oven kiinni. Lähden kävelemään sisäänkäyntiä kohti ja tunnen kuinka sydän meinaa tule rinnastani irti. Yritän parhaani mukaan hillitä sitä, mutta se ei oikein onnistu. Annan sen olla ja pääsen sisälle.
Täällä ei ole niin paljon ihmisiä kuin olisin odottanut, mutta kyllä täällä silti on ruuhkaa. Väistelen ihmisiä ja katson mikä on oikea portti. Minulla menee hetki, että löydän oikean portin, mutta löydän sen kumminkin. Pälyilen sinne päin ja huomaan sitten tutun mustahiuksinen pojan. Hän on puhelimellaan ja näyttää kirjoittavan viestiä. Paria sekuntia myöhemmin puhelimeni kilahtaa ja luulen, että hän laittoi viestin minulle. En kumminkaan aio nyt katsoa sitä, vaan aion mennä nyt Jaydenin luo.
Lähden kävelemään häntä kohti ja lopulta Jayden näkee minut. En osaa lukea mitään hänen kasvoiltaan, mutta lopulta hänen kasvoilleen nousee varovainen hymy.
"Ava", hän lähes kuiskaa ja minä halaan häntä. Hän kiertää kädestä ympärilleni ja rutistaa minua kovaa itseään vasten. Hymy ylettyy varmasti korviin saakka, koska en muista koska olisin viimeksi ollut näin iloinen. Vetäydyn lopulta hiukan kauemmaksi ja olen jo avaamassa suutani. Kuulen kumminkin jonkun naisen kerkeävän ennen.
"Kukas sinä olet?"
Käännyn hiukan ja näen ruskeahiuksisen tytön hymyilevän meille hiukan kummastuneena. Jayden hieroo hiukan niskaansa ja katsoo tyttö, joka puolestaan katsoo meitä.
"Kuka sinä olet?" Minä kysyn puolestani.
"Olen Lisa", hän sanoo ja silloin minä hoksaan jotakin. Minä muistan. Rehtori puhui silloin joistakin ihmisistä ja tuo oli yksi nimi. Hän lienee varmaan Jaydenin sisko.
"Oletko sinä Jaydenin sisko?" Kysyn ja tyttö naurahtaa.
"En. Olen Jaydenin tyttöystävä."
Minä luulen sitä ensin vitsiksi, mutta käännyn katsomaan Jaydenia ja huomaan, että se on totta. Tuo tyttö puhuu asiaa. Hän on Jaydenin tyttöystävä ja tuntuu, että sydämeni särkyy.
"'Miten pitkään te olette seurustellut?"
"Kesästä asti." Lisa vastaa ja minä järkytyn entisestään. Hän on siis asunut täältä. Jaydenilla on ollut täällä tyttöystävä. En haluaisi millään usko tätä.
"Kuka sinä siis olet?" Hän kysyy, mutta minä en vastaa. Käännyn ympäri ja lähden kiirellä kävelemään pois. Kyynelet alkavat tekee tuloaan, mutta en anna niiden vielä tulla. En murru vielä täällä lentokentällä.
"Ava! Ava! Pysähdy!" Jayden huutaa ja pian tunnen kuinka hän koskee olkapäätäni. Minä olen saanut sen kaiken vihan hän kohtaa takaisin ja käännyn ympäri.
Olen viikon odottanut tätä. Olen kokonaisen viikon halunnut tavata Jaydenin ja menettänyt myös yöuneni. Ja minkä helvetin takia? Sen takia, että saisin tavata Jaydenin tyttöystävän ja särkeä sydämeni.
"Mitä? Mitä sinulla on sanottavana, Jayden? Voin sanoa sen verran, että et voi sanoa mitään mikä pelastaisi sinun nahkasi", suorastaan ärisen, ja Jayden hieroo edelleen niskaansa.
"Minun piti jättää hänet. Minä haluan olla vain sinun kanssasi, Ava. Minä ihan oikeasti pidän sinusta, enkä halua menettää sinua." Jayden sanoo ja koskettaa kättäni. Minä kumminkin vedän sen takaisin itselleni.
"Kaiken tämän ajan....", aloitan ja nieleskelen kyyneleitäni. "Kaiken tämän ajan sinulla on ollut tyttöystävä täällä. En tiedä, että miten helvetissä sinä olet voinut elää itsesi kanssa. Sinä sentään tiesit, että olen varattu. Minä kerroin sen sinulle, mutta sinä valehtelit minulle."
"Minä en halua menettää sinua, Ava." Jayden toistaa, enkä ole koskaan nähnyt häntä tälläisenä.
"Taitaa olla liian myöhäistä vai mitä luulet?"
"Ava.."
"Ei. Älä sano minulle enää sanaakaan, Jayden. Nyt minä todella tarkoitan näitä sanoja. En halua enää koskaan nähdä sinua. Älä enää ota minuun yhteyttä. Kaiken tämän jälkeen en voi enää luottaa sinuun. Nyt sinun ei tarvitse edes löytää ketään. Sinullahan sattuu olemaan tyttöystävä. Hyvästi, Jayden."
Käännyn ympäri ja lähden kiirellä kävelemään kohti ovia. Kuulen Jaydenin vielä huutavan nimeäni, mutta minä en todellakaan ole pysähtymässä tai kääntymässä ympäri.
Ja näin.
Minä tulin lentokentälle sydän pamppaillen ja luulin todella, että meillä olisi tulevaisuus. Nyt jätän taakseni pojan, jonka luulin olevan se oikea. Jätin taakseni särkyneen sydämen.