A/N: Ihan sellasen asian meinasin sanoo, että enää on tulossa kaks lukuu. Ne tulee vielä todennäkösesti tällä viikolla ja sitten vähäksi aikaa sanomme heipat näille hahmoille.
Mukavia lukuhetkiä❣️
****
En mennyt suoraan kotiin. En halunnut vielä kohdata vanhempiani, vaan minun piti pyöritellä kaikki ajatukset päässäni. Istahdan joenrannassa olevalle penkille ja katson joelle päin. Suustani pääse pitkä huokaus ja mielessäni pyörii vaan Dan.
Hänen ratkaisunsa oli varmaan paras, mutta juuri nyt ei tunnu siltä. Olen niin hajalla, eikä tämä tunnu siltä, että kaikki tulisi vielä olemaan hyvin. Danin luona nieleskelin kyyneiltä hänen sanomansa jälkeen ja lähdin sitten välein pois. Olen jo reilun tunnin kävellyt ympäriinä ja yrittänyt saada voimaa palata kotiin. Poskeni tuntuvat todella märiltä, niin kuin ne ovatkin. Kyyneleitä ei enää tule, mutta silmäni ovat ihan varmasti vielä punaiset, joten taidan olla tässä vielä hetken.
Tässä kohtaa on hiljaista, jos mukaan ei lasketa muutamaa lenkkeilijää, jotka juoksevat aina silloin tällöin tästä ohi. Katselen kuinka tuuli yltyy entisestään ja se alkaa näkyä myös tuolla joella. Veneitä on yhä vähemmän ja näyttää, että sinne tulisi pieniä aaltoja. Siirrän katseeni taivaalle ja huomaan kuinka tummat pilvet kerääntyvät taivaalle. Tämähän tästä vielä puuttui. Minusta tuntuu, että päivä ei voisi tästä enää pahnetua.
Juuri näin ajateltuani tunnen ensimmäisen pisaran tippuvan nenälleni ja melkein heti tunnen myös toisen. Vedän hupun päähäni ja työnnän kädet taskuuni. En halua oikeastaan kastua hirveesti, joten lähden kävelemään jo kotiin. Sade yltyy oikeastaan entisestään, joten minä pistän kävelyyni hiukan vauhtia.
Viiden minuutin kuluttua seison kotimme edessä, mutta jään vielä epäröimään hetkeksi. Veljeni olivat paluustani niin tohkeissaan, että he eivät varmasti jätä minua rauhaan. Luulen myös, että joudun tänään juttelemaan vanhempieni kanssa. En jaksaisi kumpaakaan. Haluan vaan käpertyä sänkyyni ja ehkä käydä kaupasta hakemassa suklaata.
Huomaan kuinka ulko-ovi äkin aukenee ja isä tulee ulos. Hän oon vetänyt hupun päähänsä ja näyttää vielä huutavan sisälle jotain. Hän on mitä ilmeisemmin lähdössä kauppaan, koska tänään hänellä on vapaapäivä ja kaapit huutavat meillä tyhjyyttään. Isä lähtee kävelemään autolle päin, eikä näytä huomaavan minua. Kun hän lopulta avaa auton ovea, hän kääntyy ja näkee minut. Juuri sillä hetkellä tuntuu, että minulla ei olisi minkäänlaista suojaa. En jaksa valehdella, että kaikki olisi hyvin.
Niin dramaattista kuin se onkin, niin kaadun polvilleni märälle nurmikolle ja puhkean itkuun. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin, mutta ei niitä voi millään erottaa vesipisaroista. Minä tosin vaan tunnen, että mitkä on kylmiä vesipisaroita ja mitkä ovat lämpimiä kyyneleitä.
Tunnen melkein heti kaaduttuani kädet ympärilläni, ja lasken pääni isän olkapäälle ja nyyhkytän sitä vasten. Isä ei sano tai kysy mitään, joka tekee oloni helpommaksi. Ehkä hän toisaalta tietää syyn. Minä sanoin heille, että menen Danin luo ja kyllähän he tietävät koko totuuden. He eivät vaan ole maininneet sanallakaan Jaydenia, josta olen niin iloinen. En ole vielä valmis puhumaan siitä. En halua puhua siitä vielä tänään, huomenna, ylihuomenna tai koko helvetin kuukauteen. Haluan sulatella asiaa kaikessa rauhassa ja ottaa asian esille, kun olen siihen valmis
Lopulta minä päätän vetäytyä hiukan kauemmaksi ja pyyhin poskiani. Silmäni ovat aivan 100% varmasti todella punaiset ja huomaan olevani oikeassa, kun isä katsoo minua varsin huolestuneena. Hän nousee pystyyn ja auttaa minutkin seisaalleen.
"Halautko sinä lähteä minun mukaani?" Isä kysyy ja osoittaa autoa. Minä nyökyttelen ja yritän saada naamalleni jonkin hymyn tapaisen. Lähden kävelemään isän kanssa autolle ja menen nopeasti eteen, että en kastuisi enää yhtään enempää. Oloni on tosin sellainen, että olisin juuri tullut suihkusta.
Isä käynnistää auton, mutta ei lähde pihasta minnekään. Hän katselee minua ja odotan hänen vaan avaavan suunsa. Tiedän, että hänellä on jotain sanottavaa tai hän haluaa muuten vaan kysyä jotain. Päätän siis kääntää pääni isäni suuntaan ja katson häntä silmiin.
"Haluatko puhua siitä nyt vai myöhemmin?"
"Myöhemmin", sanon tai ainakin yritän. Ääneni on muuttunut todella käheäksi, mutta isä silti taisi ymmärtää vastaukseni, koska hän peruuttaa pihasta pois. Minä vedän turvavyön kiinni ja isä lähtee ajamaan.
Minä koko matkan katselen ikkunasta ulos ja olen vaan hiljaa. Mieleni tekisi avata suu ja puhua jotain. En kumminkaan saa missään vaiheessa suutani auki, vaan päätän pitää suuni ihan suosiolla kiinni. Katselen vesipisaroita, jotka valuvat ikkunaa pitkin ja päätän kuljettaa sormiani pitkin.
Kyllä kaiken on pakko vielä muuttua paremmaksi.
****
Pari päivää myöhemmin tilanne ei ole muuttunut yhtään. Olen sulkeutunut huoneeseeni aina heti koulun jälkeen ja ollut siellä koko loppupäivän. Koulussa on jotenkin todella yksinäinen olo. Tunnen oloni yksinäiseksi varsinkin silloin, kun katselen muita ystävyksiä, jotka nauravat keskenään tai muuten vaan pitävät hauskaa.
Jos totta puhutaan, niin minulla on hiukan ikävä Englantia. Tarkennan kumminkin sen verran, että minulla on ikävä Jenniferia. Minulla on ikävä hänen seuraansa ja hänen niin viisaita neuvoja. Ehkä minulla on ikävä hiukan Jaydenia. En haluaisi myöntää sitä, mutta niin se tuppaa vaan olemaan.
Jos tilanne olisi aivan toinen, niin elättelisin toiveita minun ja Jaydenin yhteisestä tulevaisuudesta. Hän muuttaa puolen tunnin ajomatkan päähän, eikä sellainen välimatka olisi ongelma. Ongelmia on kumminkin aika monta. En edes usko, että Jayden haluaa mitään vakavampaa. Isoin ongelma on kumminkin se, että en voi luottaa häneen. En halua olla sellaisessa suhteessa. En halua, että minua epäilyttää missään vaiheessa meidän suhteen aikana. Minä en voi luottaa siihen, että hän olisi uskollinen minulle tai ei valehtelisi minulle.
Käännyn toiselle kyljelleni ja tuijotan ikkunaa, jonka eteen minä olen vetänyt verhot. Puren huultani ja yritän estää kyyneleet, jotka tuntuvat tekevän tuloaan. Olen itkenyt niin monta päivää, että en enää jaksaisi ollenkaan.
Olen maanantaista lähtien kytännyt puhelintani ja odottanut, että Dan soittaisi minulle. Olen vaan toivonut, että hän haluaisi vielä yrittää ja soittaisi minulle. Niin ei ole kumminkaan käynyt.
Toisaalta olen taas miettinyt, että miksi minä en päästä jo hänestä irti? En voisi olla enää Danin kanssa. En voisi olla hänen kanssaan, kun minulla on tunteita Jaydenia kohtaan. Oloni on kumminkin todella ristiriitainen. Toisaalta haluaisin olla Danin kanssa, koska hän on se tuttu ja turvallinen. Minun pitää oikeasti ryhdistäytyä ja lopettaa Danin perään haikaileminen. Minun pitää lopettaa kaikkien jätkien perään haikaileminen. Nyt lopetan puhelimen kyttäämisen ja poistan Danin numeron.
Nappaan puhelimen pöydältä ja menen yhteistietoihin. Jään arpomaan Danin numeron kohdalle ja menen katsomaan meidän keskusteluja. Niin paljon hyviä muistoja, mutta nyt niistä saa tulla vanhoja muistoja, joita minun ei pitäisi ainakaan vähään aikaan tarvitse miettiä.
Selaan meidän viestit nopeasti läpi - tai oikeastaan vaan osan, koska niitä on niin valtavasti. Hymyilen viesteille ja huokaisen syvään. Ehkä meistä voisi oikeasti joskus tulla jotain ystäviä tai jotain. Nyt ei kumminkaan ole sen aika. Molemmat meistä tarvitset aikaa.
Poistan Danin numeron ja outu tunne leviää kehooni. En sitten tiedä onko se helpotusta vai järkytystä. Haluan ajatella, että se on helpotusta. Yksi elämäni suurimmista asioista on nyt ohi ja oloni on kyllä hiukan tyhjä. Tuntuu, että Dan jollain tavalla täydensi minua ja nyt minulla on sellainen aukko itsessäni. Minun ei pidä antaa kenenkään enää täydentää minua, vaan minun pitää täyttää se aukko minussa. Minä tarvitsen ehkä jonkin harrastuksen.
Pomppaan melkein istuilteen, kun puhelimeni rupeaa soimaan ja hengittelen hetken aikaa. Katson puhelintani, jossa vilkkuu Jenniferin nimi. Siellä on jälleen yö, mutta eipä ole mikään ihme, että Jennifer ei vielä nuku.
"Hitto, että sinä säikytit minut", vastaan puhelimeen ja kuulen kuinka ystäväni nauraa. Minä käyn takaisin makaamaan ja hymy nousee pakostikin huulilleni, kun saan jälleen jutella ystäväni kanssa.
"Miten sinä voit? Mikä olo?" Jennifer kyselee ja kuulen hänen muuttuvan vakavaksi. Katselen hetken aikaa kattoa ja mietin vastaustani.
"Minä poistin Danin numeron", totean hetken hiljaisuuden jälkeen ja jään odottamaan Jenniferin vastausta. Linjalla on hetken aikaa hiljaisuus ja mietin, että mahtoiko hän edes kuulla sanomaani. Olen jo avaamassa suutani, mutta Jennifer tekee sen kumminkin nopeammin.
"Hyvä juttu! Tuosta se lähtee, Ava. Minä tiedän, että sinä pysyt tähän. Nyt sitten menet väärillä henkareita baariin ja hankit sieltä jonkin jätkän." Jennifer sanoo ja saa minut nauramaan. Baarin lähteminen on kyllä asia, jota minä en todellakaan mieti. En tarvitse tällä hetkellä yhtään ketään. Minun pitää olla yksin. Minä kyllä tosiaan pari kuukautta ennen Englantiin lähteä hommasin itsellen väärät henkkarit, vaikka niitä ei ole tullut käytettyä.
"Enpä taida. Tajusin äsken, että minä surin ajatusta siitä, että meitä ei enää ole. Olen tällä hetkellä vaan kiitollinen siitä, että Dan laittoi sen suhteen poikki. Olisin jatkanut sitä suhdetta ja se olisi ollut huono juttu meille molemmille. Meitä ei vaan ollut tarkoitettu yhteen ja kyllä minä kestän sen. En tiedä, että missä vaiheessa tunteeni Dania kohtaan alkoivat hiipua."
"Ehkä siinä kohtaa, kun tapasit sen erään." Jennifer yskäisee pienesti ja minä pyöräytän silmiäni. En yhtään tykkää ajatella Jaydenia. Se saa minulle mieleen Englannissa tapahtuneet huonot muistot. Toisaalta mieleeni tulee myös meidän hyvät hetket. Hitto, että tämä on niin vaikeaa.
"En halua puhua hänestä, Jen", sanon, mutta rupean sitten miettimään sanojani. Puren huultani ja yritän parhaani mukaan pitää suuni kiinni. "Miten hänellä menee?" Päästän kumminkin suustani ja meinaan heti purra kieleni pois.
En siis todellakaan halua puhua hänestä. Totean itselleni sarkastisesti.
"Eipä ole hirveästi näkynyt." Jennifer sanoo ja olen iloinen, että hän ei naljaile minulle mitenkään. "Jackie tosin on vihainen. Hän aina minut nähdessään mulkaisee tai sitten tulee haukkumaan sinua. Hän väittää sinun pilanneen hänen suhteensa."
En voi siellä mitään, että huuliltani pääsee pieni naurahdus. Sain kyllä sellaisen kuvan, että Jayden ei tunnetasolla pitänyt yhtään Jackiesta. En tosin voi olla varma. Jaydenista ei nimittäin koskaan tiedä.
"Miten niin Jaydenia ei ole näkynyt?" Kysyn ja jätän Jackien kokonaan syrjään. Toisaalta haluaisin tukkia suuni oikein kunnolla. En halua antaa Jenniferille sellaista kuvaa, että minua kiinnostaa Jayden.
"Hän ei ole vaan liikkunut täällä koulussa tai tuossa pihalla. Tai jos rehellisiä ollaan, niin olen nähnyt hänet illalla polttamassa. Hän polttaa kyllä metsän laidalla ja en olisi huomannut häntä, jos sitä tupakkaa ei olisi ollut. Minä meinasin oikeasti saada sydänkohtauksen, kun näin Jaydeni siellä. Hänellä oli mustat vaatteet, joten hän sulautui sinne hyvin." Jennifer kertoo ja minä kuulen äidin huudon alhaalta.
"Jutellaan joskus myöhemmin lisää. Äiti huutaa", sanon, enkä jää kuuntelemaan Jenniferin vastausta. Puhelin tippuu viereeni sängylle ja minä jään miettimään Jaydenia.
****
Paria tuntia myöhemmin istun perheeni kanssa olohuoneessa. Voin kyllä oikeasti vannoa, että tämä ei kuulunut iltasuunnitelmaani. Minun piti maata sängyssä ja katsoa Pitch Perfect 3.
Pojat eivät malta enää istua ja pelata meidän kanssa, joten he ottavat jalat alleen ja pakenevat leikkimään. On niin epäreilua, että he pääsivät lähtemään tästä pelistä pois ja minä jäin vanhempieni kanssa yksin. En ole puhunut heille tämän parin päivän aikana tästä tilanteesta. Eivät he ole panoistaneet, mutta he haluavat silti vastauksia ja heille on myös oikeus saada niitä.
"Minä luovutan. En jaksa enää pelata", sanon ja heitän nopat laudalle. Monopoli on varmaan maailman pitkäveteisin peli. Siis ihan oikeasti.
Äiti ja isä vilkaisee toisiaan, ja kääntyvät sitten katsomaan minua. Tiedän, että nyt he aikovat minulta kysellä. Minä en kumminkaan aio nyt antaa heille vastauksia. Aion mennä nyt katsomaan sen elokuvan, joka on muuten varmaan neljäs kerta. Se vaan sattuu olemaan niin pirun hyvä.
"Voidaanko tehdä tämä huomenna? Minä lupaan, että vastaan teidän kaikkiin kysymyksiin. Minua kumminkin väsyttää sen verran, että haluan nukkumaan", sanon ja nouse pystyyn. Me kaikki kolme kyllä tiedetään, että en ole menossa nukkumaan. Äiti ja isä ei kumminkaan pistä vastaan, vaan molemmat nyökkäävät.
"Hyvä on. Hyvää yötä." Äiti sanoo ja isäkin hymyilee minulle. Minä päätän halata heitä ja lähden sitten yläkertaan. Kuulen veljieni leikit heidän huoneestaan, mutta onneksi heidän huoneensa sattuu olemaan toisella puolella yläkertaa, että äänet eivät kantaudu huoneeseeni.
Menen huoneeseeni ja lysähdän sängylleni. Kaivan puhelimeni taskustani ja huomaan kuinka Jennifer lähetti minulle viestiä vielä tunti sitten. Siis siellähän on jo aamuyö! En ymmärrä, että miten hän jaksaa valvoa yöt ja päivät. Hän nukkuu vaan pari tuntia ja se muka riittää hänelle. En oikeasti voi uskoa.
Kulmani menevät kurttuun, kun huomaan tuntemattomasta numerosta tulleen viestin. Hetken aikaa mietin, mutta sitten päätän avata sen. Luen sitä vaan yhden lauseen ja tiedän jo keneltä se on.
En lue paria lausetta enempää, ja meinaan jo oikeastaan poistaa viestin. En kumminkaan saa tehtyä sitä. Puren huultani ja lopulta silmäni vaan eksyvät siihen viestiin.
Et oikeastaan vastaa puheluihin, etkä näytä lukevan edes viestejäni. Minun piti siis oikeasti hankkia toinen liittymä ihan, vaan sinun takiasi. Haluan kertoa sinulle, että olen oikeasti pahoillani, Ava. Olit oikeassa. En olisi saanut kertoa Danille. En haluaisi myöntää tätä, mutta olin oikeasti mustasukkainen. Se onkin minusta outoa, koska en ole koskaan ollut kenestäkään mustasukkainen. Haluan sinun vaan tietävän, että minä oikeasti pidän sinusta, Ava. En halunnut, että sinulle tulee paha olo tai että rupeaisit vihaamaan minua. Se on totta, en ajatellut. Minä vaan toimin. En ole pystynyt lähtösi jälkeen ajattelemaan mitään muuta kuin sinua. Haluan siis kertoa, että lentoni laskeutuu Los Angelesiin kahden viikon päästä perjantaina klo 18.00. Toivon todella, että sinä olet minua siellä vastassa.