A/N: Halusin infota vaan sen verran, että tätä tarinaa ei oo enää kauheasti jälellä. Alle 30:nen luvun tarina tulee. Tarkasta määrästä en oo ihan varma.
Muistutan kumminkin jatko-osasta, joka on tulossa jossain lähitulevaisuudessa. En oo ihan varma, että missä vaiheessa, koska muita tarinoita tuppaa vaan olemaan. Luulisin, että alotan sen ens vuoden puolella.
Mennään kumminkin nyt lukuun, josta tuli hiukka pidempi.🤗
****
Viikko Danin lähdöstä kului yllättävän nopeasti. En viikkoon ole puhunut Jaydenin kanssa. Olen nähnyt hänet vaan kerran ruokalassa ja minusta tuntuu, että Jayden on vältellyt minua. Tai en minä sitten tiedä, mutta ei se minua todellakaan haittaa. Olen saanut tilaa. Eikä täällä ole ollut edes niin kamalaa. Aika tosiaan on kulunut todella nopeasti.
Tällä hetkellä istun tiistain viimeisellä tunnilla, mutta nyt en malta enää yhtään keskittyä. En nukkunut yöllä melkein yhtään, joten voisin kyllä ottaa nokoset ennen ruokaa. En oikeastaan edes tiedä, että miksi en ole saanut unta. Danin kanssa jutut jäi mielestäni hiukan kesken, mutta eivät ne asiat ole häirinneet minua viikkoon.
Vilkaisen luokan toisessa päässä istuvaa Jenniferia, joka näyttää keskittyvän opetukseen. Minä käännän katseeni siitä nopeasti kelloon, jonka pitäisi soida parin minuutin kuluttua. Jään katselemaan kuinka viisari liikkuu taas hiukan eteenpäin ja tässä vaiheessa minä suljen penaalin ja laitan kirjani kiinni. En tule niitä enää tarvitsemaan tänään.
"Ava? Oletko sinä lähdössä jonnekin?" Opettaja kysyy luokan edestä ja huomaan, että muutama ihminen on kääntynyt katsomaan minua.
"Tunti loppuu ihan kohta."
"Sitä on kumminkin vielä kaksi minuuttia jäljellä, joten voisitko avata ne kirjat vielä?" Hän kysyy ja minä huokaisen pienesti. Avaan kirjani ja opettaja näyttää tyytyväiseltä. Hän selittää sen reilun minuutin ja sitten kelloa soi. Minä pamautan kirjani kiinni ja nappaan vielä penaaliin matkaan, ja lähden luokasta.
Odotan Jenniferia, joka on näköjään jäänyt puhumaan opettajan kanssa. Minä seisoskelen käytävässä ja odotan, että hän vaan nyt tulisi luokasta pois. Toisaalta en edes tiedä, että miksi odotan häntä. Meillä on sama suunta, joten taidan mennä nyt edellä.
Viiton Jenniferille, että menen jo edeltä. Jennifer on kasvot minuun päin, joten hän huomaa sen melkein heti. Hän nyökkää melkein välittömästi ja tekee sen vaivihkaa.
Matkalla kävelen puhelimien ohitse ja hetken ajan aion jo jatkaa matkaa. Minä kumminkin pysähdyn ja jään vähäksi aikaa katsomaan niitä. Minua ärsyttää, että en voi enää puhua äidille mistään. En ole puhunut hänen kanssaan reiluun kahteen viikkoon ja oloni on aivan hirveä. Ehkä minun pitäisi soittaa.
Kävelen puhelimien luo ja nappaan luurin käteen. Hetken aikaa vielä emmin, mutta sitten näppäilen numeron siihen. Vien sen luurin korvalle, mutta tajuan, että se ei soita ollenkaan. Kurtistan nopeasti kulmiani ja yritän soittaan uudelleen. Taaskaan ei tapahdu mitään. Huokaisten laitan luurin takaisin paikalleen ja katselen ympärilleni.
Voisin ihan hyvin kysyä joltakin opettajalta, mutta he kumminkin passittaisivat minut rehtorin luo. Niinpä menen vaan ihan suoraan sinne. Opettajat eivät tiedä asioista mitään tai sitten he haluavat kiusata meitä ja lähettää oppilaat rehtorin luo.
Kävelen sinne ripein askelin, enkä käy välissä edes heittämässä minun kirjoja huoneeseen. Haluan nyt vaan niin kovasti soittaa äidille. Viisi minuttia sitten ajattelin vaan nukkumista, mutta nyt haluan vaan niin kovasti soittaa äidille - tai ylipäätänsä kotiin.
Kun olen yhä lähempänä rehtorin kansliaa, niin yhä vähemmän näen ihmisiä. En kyllä ollenkaan ihmettele sitä. Eihän kukaan tykkää täällä päin hengailla. Minusta tuntuu, että rehtori huutaisi ainakin minulle siitä, jos vain oleilisin tällä käytävällä. Hän huutaisi vaan, koska haluaa saada syyn huutaa ja olla vihainen minulle.
"Ihan sama. Ihan sama minulle." Kuulen rehtorin hiukan tuskaisen äänen ja minä kurtistan kulmiani. Vaikka kuulen hänen äänessään pienen tuskan, niin se on silti vihainen. Tämä saa minut uteliaaksi, joten hiippailen oven luo, joka on hiukan raollaan.
"Viimein." Jayden tuhahtaa ja silloin uskallan kurkata sisään. Rehtori istuu omalla paikallaan ja Jayden istuu toisella puolella pöytää. Näen pelkästään hänen takaraivossa, vaikka penkki ei ole täysin rehtoria vastapäätä.
"Älä kumminkaan odota liikoja, Jayden. Asiat eivät todellakaan palaa ennalleen. Onneksi siellä on Kyle, Lisa ja Emily. Katsotaan miten käy." Rehtori sanoo tiukasti, mutta lopussa vielä huokaisee. Minun kulmiani ovat täysin kurtussa, kun mietin heidän keskusteluaan. Ketä nuo henkilöt ovat? Mitä ihmettä täällä ylipäätänsä tapahtuu?
"Minun pitää kumminkin palata töihin. Jutellaan lisää illalla, Jayden." Rehtori sanoo ja kuuluu kuinka Jayden nousee ylös. Minä katselen nopeasti ympärilleni, enkä löydä mitään paikkaa minne mennä piiloon. Pakitan vaan hiukan taaksepäin, että ei näyttäisi siltä, että olisin juuri salakuunnellut.
Olen juuri sopivan kaukana, kun ovi aukeaa. Jayden ei ensiksi huomaa minua, mutta nostaa katseensa sitten, kun hän lähenee minua. Hänen huulilleen nousee pieni virne ja molemmat meistä pysähtyvät. Olemme ehkä viiden metrin päässä toisistamme ja minä mietin, että menenkö hänen ohi rehtorin luo vai käännynkö vaan ympäri ja lähden pois.
"Ava." Jayden sanoo hyvin painokkaasti. Ikäänkuin tuossa yhdessä sanassa olisi ollut niin paljon kaikkea muuta asiaa. Minä katson häntä vielä silmiin ja mietin, että vastaanko hänelle mitään.
"Jayden", vastaan lopulta ja katson häntä haastavasti silmiin. Jayden ei pysy enää paikallaan, vaan lähtee kävelemään minua kohti. Hän pysähtyy aivan eteeni, eikä näytä yhtään välittävän, että hänen äitinsä on melkein seinän takana.
"Meidän pitää jutella. Tule huomenna yhdeksältä puutarhaan." Jayden sanoo ja katsoo minua vielä nopeasti silmiin. Sen sanottua hän lähtee ja jättää minut hämmentyneenä seisomaan.
****
En loppujen lopuksi edes mennyt rehtorin luo. Seisoin hetken paikallani, kunnes palasin takaisin huoneeseen. Koko loppupäivän minä olin siellä, jos mukaan ei lasketa päivällistä. Päätin, että soitan kotiin hiukan myöhemmin. Ehkä silloin myös puhelimet toimii.
Koulu loppui juuri tältä päivältä ja minä istuskelen käytävässä ja mietin, että menenkö tapaamaan Jaydenia. Toisaalta haluaisin niin kovasti nähdä hänet, mutta toisaalta taas en halua. En voi ottaa tätä puheeksi Jenniferin kanssa. Hän rupeaisi saarnaamaan minulle parisuhteestani, enkä tällä hetkellä tarvitse sitä ollenkaan.
Katselen ympärilleni ja huomaan kuinka oppilaat kävelevät luokasta ulos. Kaikilta loppui nyt koulu, koska kello on jo neljä. Enää ei ole ollenkaan tunteja ja minullakin sattui olemaan tänään pitkä päivä.
Nousen huokaisten ylös, enkä ole enää edes varma, että miksi minä jäin tuohon istumaan. Suuntaan suoraan huoneeseen, jossa Jennifer loikoilee sängyllä. Hänellä loppui koulu jo monta tuntia sitten ja olen kyllä niin kateellinen. Minullekin olisi kelvannut.
"Mitä ajattelit tehdä?" Jennifer kysyy ja kääntyy kyljelleen. Hän tuijottaa minua hetken aikaa ja minä kohautan vaan olkiani. Istahdan sängylleni ja jään hetkeksi aikaa katsomaan ystävääni.
"Teen varmaan läksyjä. Ajattelin kyllä jossain vaiheessa myös käydä pihalla. Täällä ilma ei oikein kierrä hyvin. Tuntuu suorastaan taivaalle, kun pääsee välillä käymään ulkona", selitän ehkä liiankin hermostuneesti, mutta Jennifer ei näytä huomaavan mitään. Hän vaan nyökyttelee ja kääntyy selälleen.
Minäkin menen makuulle ja jään katsomaan kattoa. Mitä asiaa Jaydenilla voi olla? Miksi hän ei vaan voi laittaa minulle viestiä tai antaa jotain paperilappua? Näin vältymme siltä, että en varmasti koskisi tai jäisi tuijottamaan häntä.
Tiedän kumminkin, että pystyn hillitsemään itseni. Ei minulla ole muita vaihtoehtoja.
****
Jo toisen kerran näen heidät riitelemässä. Jayden seisoo paikallaan kasvot kovina ja huomaan Jackien huutavan hänelle. Tilanne kieltämättä huvittaa minua aika paljon. Olen juuri kääntämässä katsettani pois, mutta kerkiän huomata kuinka Jayden kääntää katseensa minuun. Hänen ilmeensä hiukan kirkastuu ja hän kääntää katseensa takaisin Jackieen. Hän puhuu hänen päällen, joka näyttää suututtavan Jackieta enemmän.
Enempää en kerkeä nähdä, kun jatkan matkaani ja saavun polulle. Kaivan puhelimeni, että näen eteeni. Menen hiljaa puutarhaan ja istahdan penkille. Olen todella hermostunut. Hieron käsiäni yhteen ja yritän jotenkin saada itselleni lämmintä.
Ei mene edes kahta minuuttia, kun kuulen askeleiden lähenevän. En nouse ylös, enkä edes käännä katsettani sinne. Katson suoraan eteenpäin ja sitten tunnen jonkun tuijottavan minua. Tuntuu kuin se poraisi reikää sivuprofiiliini.
Ihan varmistukseksi vain nostan katseeni, että tulija on varmasti Jayden. Eihän sitä tosin koskaan voi tietää, että vaikka jokin sarjamurhaaja- tai raiskaaja eksyisi yhtäkkiä tänne. Tulija on kumminkin Jayden, joka lähtee nyt kävelemään minua kohti. Hän istahtaa viereeni ja hetken aikaa me molemmat olemme hiljaa.
"Minä palaan takaisin Long Beachille." Jayden sanoo ja minä jään katsomaan häntä. Onko Jayden lähdössä täältä? Palaako hän takaisin Amerikkaan? En oikein tiedä, että mitä minun pitäisi ajatella. Olenko iloinen vai surullinen? Pakki myöntää, että tunnen molempia. En voi ainakaan sotkea asioita enää entisestään. En voi kumminkaan olla huomioimatta pientä pettymystä.
"Oikeasti? Milloin?" Kysyn ja yritän peittää pettymyksen äänessäni. Onnistun siinä varmaan ihan hyvin, koska en huomaa Jaydenin kasvoilla minkäälaista virnettä. Kerrankin onnistuin jossain. Olen oikeasti aika ylpeä itsestäni.
"Noin kolmen viikon päästä. Pääsen vihdoin helvettiin täältä, vaikka asiat eivät tule olemaan niin yksinkertaisia. Äiti haluaa, että minua vahditaan koko ajan, joka on nyt mahdollista, koska en pääse tänä vuonna enää yliopistoon. Joudun asumaan kotona." Jayden sanoo ja samalla tajuan jotain.
San Diegon ja Los Angelesin välillä ei todellakaan ole pitkä ajomatka. Se on ehkä kolme tuntia. Hassua ajatella, että Jayden on ollut niin lähellä. Hänen sisaruksena tosin vielä lähempänä.
"En nyt oikein ymmärrä, että miten tämä liittyy yhtään mihinkään. Miksi sinä kutsuit minut tänne, Jayden? En halua enää pelata mitään pelejä tai vastaavaa. En halua enää mitään tälläistä. Voisitko vaan kertoa, että miksi sinä kutsuit minut tänne? En haluaisi jäätyä tänne."
"Ei sinulla mikään kiire ole. Ethän sinä lähde, ennen kuin olet kuullut mitä asiaa minulle on." Jayden sanoo ja minä kurtistan kulmiani.
"Miten niin?"
"Ethän sinä olisi tullut tänne, jos sinua ei olisi kiinnostanut. Sinä haluat tietää, että mitä minulla on sanottavana." Jayden sanoo ja minä pysyn hiljaa. Niin ärsyttävää, että hän on oikeassa.
"Voitko siis kertoa?"
"Siellä hotellissa ei oikein onnistunut. Meidän pitäisi puhu siitä yhdestä yöstä." Jayden sanoo ja pala nousee kurkkuun. Tunnen itseni tällä hetkellä niin typeräksi. En tullut edes kunnolla ajatelleeksi, että Jayden haluaisi puhua tästä. Kyllähän se kävi mielessäni, mutta Jayden ei puhunut aiemmin siitä, joten ajattelin että ei hän nytkään halua siitä puhua. Minua suorastaan ahdistaa nyt. En halua puhua siitä mitään. Haluan unohtaa koko jutun.
"Ei", sanon ja nousen ylös. Käännyn katsomaan Jaydenia, joka nousee itsekin seisomaan. "Minä en halua puhua siitä, Jayden. Siinä ei ole mitään puhuttavaa. Olen vaan pahoillani, että tulin sinne. Minun ei olisi pitänyt. Minä petin Dania - petin poikaystävääni. En siis halua puhua siitä, Jayden. Haluan unohtaa sen."
"Ava." Jayden yrittää ja ottaa kädestäni kiinni. Minä en kumminkaan anna hänelle mahdollisuutta sanoa yhtään mitään. En halua kuunnella. Tuntuu, että hänen sanansa saavat minut täysin pauloihinsa.
"Ei. Älä, Jayden. Minä en halua kuulla. Pyydän kumminkin, että et ikinä kertoisit siitä yhtään kellekään", sanon ja katsomme hetken aikaa toisiamme silmiin.
Tiedän kyllä, että Jayden ei kerro kellekään. Jos hän haluaisi kertoa, niin hän olisi kertonut jo. Minun piti kumminkin jostain syystä sanoa noin. Pitää olla aina varma.
"Toivottavasti asiat menevät hyvin sen Amerikkaan paluusi kanssa", sanon vielä ja vetäisen käteni irti hänen otteestaan. Katson vielä häntä nopeasti ja lähden sitten lampsimaan polkua pitkin takaisin koululle.
****
Perjantaina kaikki tunnit ovat peruttu. Opettajilla oli joku juttu, josta en nyt tiedä yhtään mitään, joten kaikki oppilaat ovat vapaalla. Tuntuu oikeastaan todella oudolta. Olen koko aamun ja aamupäivän makoillut sängyssä ja miettinyt, että mitä tekisin.
Jennifer nousi ehkä tunti sitten ja päätti lähteä pihalle. Osa oppilasta päätti lähteä pihalle pelaamaan jotain jalkapalloa. Siis vapaapäivänä jalkapalloa? Kuka hullu tekee niin? Minä en todellakaan aio raahata itseäni hikoilemaan tuonne pihalle.
Käännyn toiselle kyljelleni ja samaan aikaan puhelimeni rupeaa soimaan. Otan sen nopeasti ja vastaan Danille. Miksi ihmeessä olen jättänyt äänet päälle? Onneksi kukaan opettaja ei nyt liiku näillä käytävillä.
"Dan! Ajattelinkin soittaa sinulle", aloitan ja nousen viimein istumaan. Aamupala on jo mennyt, mutta lounas on itseasissa jo alkanut. Tänään poikkeuksena kaikki menevät omaa matkaa syömään. Mietin vain, että aikooko Jennifer mennä syömään hikisenä vai aikooko hän syödä ollenkaan?
"Sinä petit minua Jaydenin kanssa?"
Minä jähmetyn hetkeksi aikaa täysin paikalleni. Hetken aikaa mietin, että Jennifer on kertonut hänelle tai joku muu on saanut tietää. Sitten tajuan, että mietin vaan muita syitä, että en voi syyttä kaikesta Jaydenia. Minun on kumminkin pakko hyväksyä, että tässä ei ole muuta vaihtoehtoa.
"Dan...", aloitan varovasti ja mietin, että mitä edes sanoa. Olen tyrinyt asiat todella pahasti. Eikä Dan kuullut sitä edes minulta.
"Se on siis totta! En voi uskoa sinua, Ava! Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä!" Dan huutaa, enkä kerkeä enää sanoa mitään, kun puhelu loppuu.
Hetken aikaa nieleskelen kyyneliäni, kunnes en enää jaksa. Annan kyyneleiden valua hetken aikaa ja nousen sitten ylös. Heitän puhelimen sängylleni ja puristan käteni nyrkkiin. Kaiken tämän surun tilalle tulee viha. En olisi oikeasti uskonut. En olisi uskonut, että Jayden pilaa parisuhteeni.
Vaihdan nopeasti vaatteet ja avaan hiukseni leteiltä. Lähden vihaisesti huoneesta pois ja lähden kohti ruokasalia. Olen varma, että korvastani oikein nousee savu. Olen niin helvetin vihainen ja äkäinen. Tiedän, että se oli kumminkin oma virheeni, mutta en voi vihalleni mitään.
Kerrankin minulla käy tuuri. Matkalla ruokasaliin huomaan Jaydenin tulevan pihalta ulos. Hänen takaa tulee ihmiset ketkä oli ulkona pelaamassa. Mukaanlukien Jennifer ja Jackie. En kumminkaan välitä yleisöstä. Olen niin vihainen.
"Jayden!" Huudan niin kovaa, että koko suuressa aulassa kaikuu. Jayden kääntää katseensa minuun ja katseemme kohtaa. Näen heti hänen silmistään, että hän kertonut. Hänen ilmeensä on täysin neutraali, mutta osaan lukea sen kumminkin hänen katseestaan. Olen täysin varma, että se on Jayden.
"Ava", hän aloittaa, kun lähenen häntä. Minä en välitä katseista. Tiedostan oikein hyvin, että meitä tuijotetaan - tai siis minua.
"Miksi? Miksi sinä teit niin? Miksi ihmeessä sinun piti mennä kertomaan Danille siitä meidä yöstä?" Suorastaan huudan hänelle ja vilkaisen Jackieta, joka tuijottaa minua suu auki. Vähempikin oli riittänyt, mutta halusin vaan, että Jackie saa tietää tästä yöstä. Pieni näpäytys myös hänelle.
"Hänen piti tietää totuus." Jayden sanoo, enkä oikeasti odottanut tuollaista vastausta.
"Joo sen on totta. Sinulla ei kumminkaan ollut siihen mitään oikeutta. Sinulla ei ollut mitään oikeutta pilata suhdettani! Älä jumalauta rupea jeesustelelmaan, Jayden! Minä oikeasti luulin, että et kertoisi hänelle."
"Minä vaan ajattelin, että..."
"Ei. Sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut helvetti yhtään! Sinä voisit minun puolestani lähteä vaikka nyt! En halua enää koskaan nähdä sinua!"
"Ava...", hän yrittää jälleen, mutta minä pyörittelen vaan päätäni. Käännyn ympäri ja lähden pois paikalta. Aivan kummasti myös ruokahaluni hävisi. Olen aiheuttanut aivan hirveän sotkun ja minun on aika korjata se.
Minun on aika palata takaisin kotiin.