En oikeastaan tiedä, että olenko aivan helvetin tyhmä vai idiootti. En tiedä, että mikä minuun oikein meni. En todellakaan tiedä, että miksi ihmeessä menin vastaamaan Jaydenin suudelmaan. Niin minä kumminkin tein, enkä voi muuttaa sitä asiaa. Se tulee pysymään historiassani.
Jayden laskee kädet lantiolleni ja vetää lähemmäs itseään. Minä puolestani lasken käteni varovaisesti Jaydenin olkapäille. Ikään kuin en saisi edes koskea häntä.
Jayden työntää kielen suuhuni, joka saa minut huokaisemaan - tai ei. En halua käyttää tuota sanaa. En halua, että Jayden saa minut huokaisemaan tällä tavalla. Emme voi siis käyttää tätä sanaa.
Lopulta happi on kumminkin lopussa, joten pitää vetäytyä pois. Minä jään katsomaan Jaydenia, enkä voi todellakaan uskoa tuota äskeistä. Enkä todellakaan halua uskoa tätä.
Dan on täällä. Hän on tullut minun takiani tänne asti ja miten minä kiitän häntä? Suutelemalla toista jätkää. En voi kyllä oikeasti uskoa itseäni.
Järkyttyneenä käännyn ympäri ja lähden jatkamaan matkaani. Minä melkein juoksen. Kävelen sellaista vauhtia, että tämän voi jopa melkein laskea juoksuksi.
"Ava!" Jayden huutaa ja lähtee perääni. Minä kiristän tahtiani entisestään ja vilkaisen taakseni. Jayden on saamassa minua kiinni ja olen jo melkein lähdössä juoksemaan. Kuulen lähettyviltä kumminkin tutun äänen.
"Oletko sinä täällä? Ava?" Dan huutaa ja kuulen, että hän ei ole hirveän kaukana. Katson Jaydenia, joka on pysähtynyt ja katselee minua. Minä jatkan matkaani ja parin sekunnin kuluttua seison Danin edessä.
"Tässähän minä. Lähditkö sinä etsimään minua?" Kysyn ja Dan nyökkää. Hän halaa minua pitkään ja minä lasken pääni hänen rintakehälleen.
Ei se tunnu ollenkaan todelliselta. Minuutti sitten suutelin Jaydenin kanssa ja nyt halaan poikaystävääni. Olen kyllä niin hirveä ihminen.
****
Herään aamulla Danin kainalosta ja katselen kuinka hän tuhisee vieressäni. Hiukset ovat hänen naamallaan ja minä puhaltelen hellästi hiuksia pois hänen kasvoiltaan. Hän näyttää niin söötiltä.
Käännän hiukan päätäni ja huomaan kuinka Jennifer yrittää nousta ylös. Herätys soi useita minuutteja sitten, mutta Jennifer ei ole saanut edes silmiään auki. Minä avasin silmäni välittömästi ja olen katsellut Dania.
"Sinun ei oikeasti tarvitse tulla tällä viikolla vielä tunneille. Se on määrätty sinulle lomaksi. Pitäähän sinun nyt toipua." Jennifer mutisee ja pääsee jopa istumaan.
"Luulen, että tämä on jonkilainen rangaistus. Ehkä tämä on rangaistus siitä, että Dan on täällä. Tai ehkä tämä on hänelle vaan hupia. Minä pystyn kumminkin opiskelemaan. Ei tässä ole mitään hätää. Harmittaa vaan kuin Dan on täällä. Nyt hän joutuu kyhnöttämään täällä huoneessa."
"Hyvä on. Jos sinulle tulee kumminkin mitään kipuja tai vastaavaa niin sinun pitää palata tänne. Kyllähän terveys pitää laittaa kaiken edelle. Rehtorinkin pitää ymmärtää se."
"Joo joo. Tulen tänne jos ilmenee jotain", sanon huokaisten ja nousen ylös. Kävelen kylpyhuoneeseen ja laitan oven lukkoon. Luojan kiitos, että Jayden ei käy täällä koulua. En voi yksinkertaisesti nähdä häntä.
"Pidä vauhtia! Meidän pitää käydä vielä aamupalalla. En voi lähteä tunnille ilman, että olen syönyt mitään!" Jennifer huutaa ja ryskyttää ovea yllättävän kovaa. Minä pesen kasvoni nopeasti ja huokaisen helpottuneena, kun huomaan täällä puhtaat vaatteet.
Vartin kuluttua pääsemme lähtemään huoneesta ja jätämme Danin nukkumaan. Hän voi käydä aamupalalla sitten myöhemmin. Se on auki yhdeksään asti. Tuntuu ehkä hiukan hotellilta, vaikka sitä tämä ei todellakaan ole.
"Toivottavasti täällä on jotain hyvää. Eikä mitä mannavelliä, jossa on jotain ällöttäviä klänttejä." Jennifer mutisee ja nappaa tarjottimen. Hän vilkuilee linjastolle eteenpäin ja tekee jonkin sortin tuuletuksen. Ilmeisesti siellä ei ole puuroa tai mitään velliä, joka on oikeastaan hyvä. Aamupalalla ei satu hirveämmin olemaan mitään vaihtoehtoja. Ehkä rehtori haluaa kiduttaa meitä.
"Siellä on vispipuuroa. Onko tämä muuttunut taivaaksi?" Jennifer kysyy, kun kaataa lasiinsa omenamehua. Minä nyökkään hiukan ja kuljen hänen perässään.
Hetken kuluttua istahdamme pöytään ja katselemme ympärillemme. Täällä ei ole läheskään täyttä eli taidamme olla täällä aika ajoissa. Oppilaat käyvät nimittäin todella myöhään aamupalalla. Osalla on tapana jopa myöhästyä tunneilta.
"Onko hyvää?" Kysyn, kun Jennifer kauhoo vispipuuroa suuhunsa. Hän vaan nyökyttelee päätään, joten minäkin päätän maistaa. Jennifer katselee minua ja odotta ilmeisesti minun sanovan, että pidänkö tästä. Kuka vispipuurosta nyt ei pitäisi?
Syömme kaikessa rauhassa ja jutellen. Jennifer välttämättä haluaa tietää minun ja Danin suhteesta vaikka ja mitä, joten selitän hänelle siitä. Hän kuuntelee tarkkaan ja näyttää olevan aika innoissaan, lähes kaikesta.
"En ymmärrä, että miten te voitte olla niin täydelliset toisillenne. Te oikeasti vaan sovitte yhteen." Jennifer sanoo todella innostuneena ja katsoo minua ehkä hiukan ihaillen.
"Niin minunkin mielestä. Minusta tosin tuntuu, että en oikein ansaitse Dania", sanon ja kadun oikeastaan välittömästi tuota viimeistä lausetta. Tiedän, että Jennifer aavistaa siitä jotain. Hän rupeaa siis kyselemään minulta jotain.
"Mitä sinä oikein puhut? Tottakai sinä ansaitset hänet, Ava. Te olette täydellisiä toisillenne ja rakastatte toisianne." Jennifer sanoo ja olen hieman yllättynyt. Hän näyttää olevan tästä niin innostunut, että ei näyttänyt edes tajuavan.
Toisaalta Jenniferin sanat saavat hymyn huulilleni. Me todellamme sovimme toisillemme - täydennämme tosiamme. Minä rakastan Dania ja hän minua. En halua sen koskaan loppuvan. Tunnen oloni niin turvalliseksi ja halutuksi hänen seurassaan. En voi vaan koskaan luopua siitä.
Huomaamattani hymy nousee huulilleni ja huomaan Jenniferin katsovan minua hiukan virnuillen. Minä en kumminkaan lakkaa hymyilemästä, vaan katselen ympärilleni. Huomaan oven käyvän ja Jayden astelee ruokalaan.
Mitä ihmettä?
Jennifer on sanonut, että hän syö täällä ainostaan sitä ällöttävää kalakeittoa. Hän oli täällä jo eilen ja nyt taas. Miksi? Miksi hänen pitää tulla tänne? Hänen ei pitäisi syödä täällä, mutta hän on silti täällä.
Nousen ehkä liiankin nopeasti ylös, koska tuolista lähtee hirveä ääni ja saan kaikkien ihmisten huomion. Jennifer katsoo minua hämmentyneenä ja nielee kaiken vispipuuron. Hän katsoo minua vielä hetken ja katselee sitten selkäni taakse. Hän kääntyy takaisin katsomaan minua ja kohotaa hiukan toista kulmaansa.
"Minun pitää tästä jo mennä. Minulla ei ole enää nälkä ja haluan viettää Danin kanssa aikaa, vaikka vaan tuijottamalla häntä", sanon ja nappaan tarjottimen pöydästä. Jennifer ei kerkeä sanoa mitään, kun lähden jo palauttamaan tarjotinta. Jätän siis hämmentyneen näköisen Jenniferin sinne.
Lähden ruokalasta kiireellä, enkä katso edes eteeni. Törmään siis johonkin - tai pikemminkin johonkuhun. Nostan katseeni nopeasti ja huomaan hiukan minua pidemmän tytön. Oikeastaan olisin vielä voinut vältellä hänen kohtaamistaan.
"Minusta on oikein mukavaa, että olet palannut tänne." Jackie sanoo sarkastisena ja ristii kädet rinnalleen. Minä pyöräytän silmiäni ja yritän parhaani mukaan hillitä itseni. Hän ärsyttää minua niin paljon jo pelkällä läsnäolollaan.
"Niin minustakin. Minulla sattuu kumminkin olemaan kiire, joten törmäillään myöhemmin", sanon ja yritän lähteä. Jackie tarttuu kumminkin ranteestani kovakourausesti ja inahdan jopa kivusta. En oikeasti ymmärrä, että miksi hänen pitää olla minua kohtaan tälläinen. Hän käy todella paljon hermoilleni ja näyttää myös nykyään sattuttavan.
"Minua ei kiinnosta, vaikka sinulla olisi kaikki maailman sairaudet. En todellakaan sääli sinua tai kohtele mitenkään paremmin. Jayden lensi Amerikkaan sinun takiasi. Minä en ollenkaan tiedä, että mitä teillä on meneillään, mutta se saa luvan loppua. En usko, että poikaystäväsi pitäisi kuulemastaan."
"Mitä? Siis mitä sinä oikein selität? Minun ja Jaydenin välillä ei ole yhtään mitään! Älä siis uhkaile minua!" Sanon hänelle hyvin kiukkuisesti ja repäisen ranteeni irti hänen otteestaan. Katselen rannettani ja huomaan sen punoittavan.
"Mitä helvettiä sinä teet, Jackie?" Kuulen vihaisen äänen, eikä minun tarvitse edes kääntyä katsomaan häntä. Kyllähän minä nyt äänestä hänet tunnistan. En vaan ymmärrä, että miksi hän on täällä. Jayden oli vasta ruokalassa.
"Jayden! Mukava nähdä sinua!" Jackie suorastaan kiljaisee lirkuttelevasti ja minä pyöräytän hänelle silmiäni. Hän se kyllä osaa muuttua aivan hetkessä, aivan eri ihmiseksi.
"Oletko sinä kunnossa?"
"Olen kyllä. Ava tässä sattui-", Jackie aloittaa, mutta lopettaa puheensa kuin seinään. Silloin nostan katseeni ranteestani ja huomaan Jaydenin tulleen aivan eteeni. Jackie katsoo minua erittäin vihaisena ja huulet mutrussa. Jayden taisi siis puhua minulle.
"Oletko sinä tosissasi, Jayden?! Minä tässä se uhri olen!" Jackie kiljuu ja nyt minua rupeaa naurattamaan hänen käytöksensä. Hän yrittää niin epätoivoisesti saada Jaydenin huomion ja tämän pitämään itsestään. Ehkä jollain tasolla säälin häntä.
"Mennään." Jayden sanoo ja nappaa toisesta ranteestani kiinni. Jackie jää meidän taakse, eikä näytä oikestaan uskoavan juuri näkeämään. En oikeastaan minäkään usko. En olisi uskonut, että lähtisin Jaydenin mukaan ilman, että vastustelen ollenkaan.
Jayden raahaa minua mukanaan hetken, eikä käytävällä onneksi ole tulossa ketään vastaan. Käännymme uudelle käytävälle ja silloin rupean kuulemaan korkojen kapinaa. Tiedän liiankin hyvin, että kuka sieltä on oikein tulossa.
Jayden katselee nopeasti ympärilleen ja avaa sitten nopeasti ensimmäisen vastaantulevan oven. Hän työntää minut ensimmäisenä sisälle ja tulee sitten itse perässä. Sytytän lampun ja katselen ympärilleni. Täällä on jotain perusvälineitä. Vihkoja ja kirjoja. Jotain pahveja ja muita papereita.
Hetken kuluttua kuulen korkojen kapinan aivan oven toiselta puolelta ja silloin tunnen sydämeni hakkaavan todella kovaa. Ei olisi todellakaan hyvä juttu, jos rehtori löytäisi meidät näin. Ei todellakaan.
Onnekseni kuulen askelien kumminkin kaikkoavan ja huokaisen helpotuksesta. Minun ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä niin. Yksi uusi koettelmus on suoraan edessäni. Mitä ihmettä minä tulen sanomaan Jaydenille? Miksi minä vastasin hänen suudelmaansa?
En rehellisesti sanottuna tiedä.
Enhän minä voi siis vastata hänelle, jos hän tulee minulta jotain kysymään. Tämä on oikeasti aika perseestä. Tai ei edes aika, vaan tämä on todella perseestä. Tämä on ihan hirveää ja haluaisin vaan pois tästä tilanteesta. Pois tästä Jaydenin edestä. Halauan mennä Danin viereen ja silitellä hänen poskeaan.
"Oletko sinä kunnossa? Tekikö hän mitään muuta sinulle?" Jayden kysyy ja tarttuu ranteestani kiinni. Hän katselee siinä olevaa punaista jälkeä ja kohottaa hieman kättäni. Hän laskee melkein huulet ranteelleni ja puhaltaa siihen. Jaydenin hengitys on lämmin, mutta sivuutan sen ajatuksen nopeasti pois.
"Ei hän tehnyt mitään muuta", vastaan ja vetäisen ranteeni hellästi irti Jaydenin otteesta. Tunnen hänen tuijottavan minua, mutta en millään haluaisi kääntyä katsomaan häntä. Jos päätän, että en tee niin - niin sitten en tee.
"Minun pitäisi varmaan jo mennä. Ensimmäinen tunti alkaa kohta", sanon ja yritän mennä Jaydenin ohi. Hän kumminkin tukkii reittini ja silloin käännyn katsomaan häntä silmiin. En osaa tulkita Jaydenin silmistä yhtään mitään. En edes yhtä sanaa.
"Sinun ei pitäisi käydä vielä tunneilla, Ava. Sinä toivut vielä leikkauksesta, joten sinä et saa mennä kouluun. Mene huoneeseesi lepäämään." Jayden sanoo ja en voi mitenkään estää hämmennystä kasvoillani. Luulin, että Jayden olisi halunnut puhua siitä suudelmasta. Tosin hyvä vaan, jos hän ei halua puhua siitä. Minäkään en nimittäin halua tehdä sitä.
"Hyvä on. Minä menen sitten lepäämään, enkä mene tunneille", sanon ja yritän jälleen lähteä. Nyt Jayden laskee molemmat kädet kyljilleni ja työntää seinää vasten. Olen todella hämmentynyt, koska luulin tämän keskustelun olleen jo ohi. Näin ei ilmeisesti olekaan.
"Meidän pitää puhua eilisestä." Jayden sanoo ja tuo kasvonsa lähelle minun omia. Jos minulta kysytään, niin ne kasvot ovat kyllä aivan liian lähellä. Kymmenen senttiä kauemmas, niin hyvä tulee.
"Tämä ei ole hyvä paikka tai aika. Minulla ei ole muutenkaan mitään asiaa. Saanko siis mennä?" Kysyn, mutta Jayden pudistaa vaan päätään. Tilanne rupeaa hiukan ahdistamaan minua, enkä ole varma edes, että miksi. Pystyn ainoastaan keskittymään Jaydenin käsiin minun kyljilläni.
"Jos päästäisin sinut nyt menemään, niin saisin metsästää sinua ikuisuuden. Minulla kävi nyt aika hyvä tuuri, että sain napattua sinut tuosta." Jayden sanoo katsoen minua silmiin ja tunnen sydämeni sykkeen kiihtyvän. Yritän parhaan mukaan rauhoitella itseäni, mutta en voi oikein sanoa, että onnistun siinä.
"Entä jos minä huudan?" Kysyn ja saan Jaydenin naurahtamaan. Hän vie huulensa toiselle korvalleni ja huokaisee pienesti.
"Et sinä huuda. Sinä et halua huuta, enkä ole ihan varma, että miksi. Joko et halua kenenkään näkevän tätä tai sitten et halua lähteä tästä. Rehellisesti sanottuna luulen sen johtuvan noista molemmista." Jayden sanoo, enkä hetkeen voi sanoa yhtään mitään.
Lopulta Jayden vetää huulensa pois korvaltani, mutta ei mitenkään muuten mene yhtään kauemmaksi.
"Se oli se ensimmäinen. En halua kenenkään näkevän meitä yhdessä, enkä myöskään halua olla tässä."
"Olet huono valehtelija, Ava. Sinä haluat olla tässä, mutta et myönnä sitä minulle. Et taida myöntää sitä edes itsellesi? Osuinko lähelle?" Jayden kysyy ja hän rupeaa ärsyttämään minua. Hän alkaa päästää pääni sisään ja se todella ottaa päähän.
"Voinko nyt oikeasti mennä?" Kysyn ja Jayden jää katsomaan minua. Hän ei sano mitään, mutta tuo kasvojaan yhä lähemmäksi. Lopulta tunnen hänen hengityksen naamallani, enkä yhtään tiedä, että mitä tehdä. Haluan työntää hänet kauemmaksi, mutta jostain syystä en tee niin. Jähmetyn aivan totaallisesti paikalleni.
Ei hetkeäkään pidempää, kun tunnen jälleen nuo pehmeät huulet omillani. En tiedä miten minun pitäsi reagoida. Normaali ihminen vetäytyisi pois ja haistattaisi pitkät. Minä en kumminkaan ole normaali, vaan vastaan hänen suudelmaansa. Taas.
Jayden työntää minut kovemmin seinää vasten ja aivan pian vetäytyy hiukan kauemmaksi. Nyt emme ole pihalla, enkä pysty lähtemään häntä pakoon. En yhtään mihinkään.
"Tule tänään yhdeksältä sinne puutarhaan. Odotan sinua siellä. Olit oikeassa, että tämä ei ole hyvä paikka puhua. Nähdään siis yhdeksältä." Jayden sanoo ja vetäytyy kokonaan pois edestäni. Hän lähtee komerosta nopeasti ja minä jään hiukan hölmistyneenä katsomaan hänen peräänsä.
Minä tein sen taas. Vastasin hänen suudelmaansa.
Mikä ihme minulla on?
****
Musta on kyl kiva, että oon saanu motivaation tähän kirjaan takas. Yritän nyt keskittyy tähän pääosin!😇
Words: 2052
-Oona