Katson Dania, joka katsoo minua loukkaantuneena minua. En uskalla vielä sanoa mitään. Odotan, että Dan sanoo ensin jotain. Käännyn katsomaan vanhempiani, jotka katsovat toisiaan.
"Kiitos tästä hyvästä ateriasta. Minun pitää nyt kumminkin poistua", Dan sanoo ja nousee pöydästä ylös. Hän lähtee nopeasti eteiseen päin ja minäkin nousen ylös. Juoksen hänen peräänsä ja Dan on kerinnyt on kadulle asti.
"Dan! Odota!" Huudan hänen peräänsä. Dan kävelee vaan ripeämmin eteenpäin, mutta minä saan hänet kiinni. "Minä voin selittää tämän."
"Sinun ei tarvitse selitellä mitään, Ava. Minä tiedän jo. Sinä lähdet mieluummin sateiseen Englantiin, kun jäät tänne minun ja perheesi kanssa", Dan sanoo ja menee ohitseni. Minä tartun hänen kädestään kiinni ja Dan kääntyy katsomaan minua.
"Asia ei ole niin yksinkertainen. Tajuatko sinä miten paljon vanhempani ovat laittaneet minuun rahaa? Se koulu maksaa oikeasti pienen omaisuuden. Se opetus on erinomaista, enkä halua heittää sitä ja rahoja pois. Tiedän, että sinä tai perheeni ette ole siellä. Joskus vaan pitää tehdä vaikeita valintoja. Tämä on yksi niistä. En halua tuottaa vanhemmilleni pettymystä."
"Pettymykset kuuluu elämään, Ava. Sinä et ole täydellinen, eikä ole kukaan muukaan. Sinun ei tarvitse koko ajan olla niin täydellinen", Dan sanoo ja riuhtoo kätensä irti. Tällä kertaa minä en lähde hänen peräänsä, vaan jään seisomaan keskelle jalkakäytävää.
Käännyn katsomaan taloamme ja näen veljieni katsovan ikkunasta minua. He eivät lakkaa tuijottamasta minua, vaikka näkevät minun katsovan heitä takaisin. Vilkutan heille ja lähden kävelemään takaisin sisälle.
Dan pisti minut todella ajattelemaan. Se vaan tuntuisi todella itsekkäältä jäädä tänne ja antaa rahojen valua hukkaan. Tuntuu myös todella pahalta vaan lähteä. En tiedä enää. En tiedä, että miten tulen tekemään.
****
"Kasvain on hyvässä paikassa. Tai älkää siis ymmärtäkö tätä väärin. Syöpä ei ole hyvä juttu, mutta sinulla todella kävi tuuri, että se osui tällaiselle paikalle. Sinä tulet toipumaan tästä nopeasti", harmaapäinen lääkäri sanoo ja näyttää samalla kuviani ja vanhempani nyökkäilevät.
"Ymmärinkö oikein, että lähdet viikko leikkauksen jälkeen takaisin Englantiin?" Lääkäri varmistaa ja katsoo minua. Minä nyökkään ja mies rupeaa ilmeisesti miettimään jotain. "Sinä voit pitää kahden viikon sairausloman ja palata sitten. Loma voi tietysti olla pidempi tai lyhyempi. Oman jaksamisen mukaan. Voisimme vielä pitää palaverin ennen lähtöäsi. Ja leikkaus taitaa olla puolentoista viikon päästä?" Lääkäri varmistaa ja minä nyökkään jälleen.
"Hyvä. Kaikki näyttää tällä hetkellä hyvältä. Sinulla on aivan loistava tiimi ja minä toimin tosiaan leikkaajana. Olisko teillä jotain kysyttävää?"
"Mikä mahdollisuus on siihen, että kuolen?" Kysyn ja lääkäri katsoo minua hiukan hölmistyneenä. Hän vilkaisee vanhempiani ja tunnen taas heidän katsovan minua.
"Ava! Älä jooko puhu tuollaisia?"
"Mahdollisuus siihen on hyvin pieni. Kuten jo sanoin, että kasvain on leikkauksen kannalta hyvällä paikalla. Usko pois, Ava. Me pidetään sinusta täällä hyvä huoli."
"Minä uskon sen", sanon ja uskallan hymyillä jopa hieman. Äiti tarttuu kädestäni kiinni ja puristaa sitä pienesti. Minulla on sellainen tukiverkko, että en voisi edes toivoa parempaa.
"Tuleeko muita läheisiä paikalle?" Lääkäri kysyy.
"Minun veljeni ja poikaystäväni", sanon, vaikka en tiedä, että tuleeko Dan. Vaikka Dan on vihainen, niin minulla on silti sellainen tunne, että hän tulee. Olen tietysti epävarma, mutta Danilla on aina ollut tapana pitää lupauksensa.
"Hyvä on. Teidän ei tarvitse tulla edeltävänä päivänä. Leikkaus suoritetaan iltapäivällä, joten teidän tarvitsee tulla vasta aamulla ja samana päivänä voi lähteä kotiin, jos olo sen suo."
"Hyvä on. Me tullaan silloin."
"Kysyisin vielä, että onko Avalla mitään lääkeallergioita?" Harmaapää kysyy ja äiti pudistaa päätään.
"Ei ole."
****
Painan Danin asunnon ovikelloa ja odotan, että hän tulisi avaamaan oven. Kävin hakemassa kaupasta hänelle vielä tummaasuklaata, jota en voi itse sietää. Dan ei siksi yleensä syö sitä minun kanssani.
Kuulen askelia portaista ja oletan sen olevan Dan. Tulijaksi paljastuu kumminkin joku hänen naapureista. Papparaisella on kädessään kauppakassi ja hän katsoo minua lasiensa alta.
Minä mulkaisen häntä ja näyttää, että tuolla papperoisella meinaa pettää sydän. Hän menee kumminkin ohitseni ja jatkaa matkaansa toiseen kerrokseen.
Painan ovikelloa uudelleen ja uudelleen. Lopulta Dan avaa oven ja vaan katsoo minua. Minä ojennan hänelle suklaalevyn ja katson häntä silmät suurina, kuin mikäkin vauva.
"Olen oikeasti pahoillani, Dan. Minä haluan puhua tästä asiasta. Saanko tulla sisään?" Kysyn ja Dan nappaa suklaalevyn kädestäni. Hän avaa ovea enemmän ja näin minä pääsen livahtamaan sisään.
Riisun kenkäni ja jätän ne eteiseen. Dan seisoo edelleen oven edessä, joten minä menen olohuoneeseen. Hetken päästä Dan seuraa minua ja istahtaa viereeni.
"Minä yliregoin, Ava. Tämä on vaan niin vaikeaa. Minun on vaikeaa hyväksyä, että sinä olet kokonaisen vuoden poissa", Dan sanoo ja minä tartun häntä kädestä. Hymyilen hänelle ja pieni hymy tulee myös Danin kasvoille.
"Onhan lomat olemassa. Ja puhelimet! Meillä ei tule olemaan mitään hätää," sanon ja silloin Danin ilme muuttuu jällleen vakavaksi.
"Sinä aiot siis tosiaan lähteä? Ja saat itse päättää?"
"Joo. Minä aion lähteä, Dan. Tämä valinta ei kumminkaan ollut helppo. Haluan sinun tietävän sen. Voin kumminkin oppia siellä paljon. Sinäkin voit keskittyä omiin unelmiisi, kun en ole sina häiritsemässä sinua", sanon ja silloin Dan naurahtaa.
"Sinä lähettelet minulle suunnilleen tunnin välein irvistyskuvia", Dan huomauttaa ja minä pyöräytän silmiäni.
"No en ole kumminkaan paikalla."
"Minä tuen sinua, Ava. Olet oikeassa myös siinä, että voit oppia paljon. Ja minusta sinä teet todennäköisesti oikean ratkaisun. Tämä voi tosiaan olla hyväksi sinulle ja jopa minulle", Dan sanoo ja minusta on mukava kuulla, että Dan ei ole minulle vihainen.
"Tiedäthän sinä, että tämä tulee kestämään. Pääsen kolmen viikon päästä näyttämään sinulle Lontoota. En malta odottaa sitä. Sinä olet oikeasti ihana poikaystävä, Dan. En voisi toivoa parempaa", sanon iloisena ja suutelen häntä hellästi huulille. Tunnen samalla kuinka puhelin rupeaa tärisemään taskussani, joten vetäydyn hiukan kauemmaksi. Vedän puhelimen taskustani ja vastaan.
"Moi", vastaan iloisena Jenniferille.
"Moi. Sain sinun viestisi. Minusta on kiva, että Dan tulee tänne, mutta aion silti tulla sinne. Haluan olla siellä, kun sinut leikataan. Olen sitäpaitsi saanut jo vapaata. Et voi mitenkään estää minua, Ava", Jennifer sanoo ja minä nauran hänen käytökselleen.
"Hyvä on. Tervetuloa vaan", sanon ja vilkaisen Dania, joka näyttää kuuntelevan puhelua.
"Ja se on siis ensiviikon lauantaina?" Jennifer varmistaa ja minä vastaan myöntävästi. "Hyvä. Minä tulen sinne sitten perjantaina. En malta odottaa, että näemme. Pärjäile."
"Kiitos. Nähdään sitten", sanon vielä ja lopetan puhelun. Lasken puhelimen pöydälle ja käännyn katsomaan Dania.
"Sinä saat ilmeisesti tutustua Jenniferiin täällä", sanon ja Dan hymyilee lämpimästi.
Minä käyn makaamaan sohvalle ja hukuttaudun omiin ajatuksiini. Dan tulee makaamaan viereeni ja laittaa telkkarin päälle. Hän ottaa kädestäni kiinni, joka hymyilyttää minua hiukan. Muistan, kun me ruvettiin seurustelemaan. Hymyilin aivan samalla tavalla, kuin mikäkin idiootti.
Siirrän katseeni telkkariin, mutta en keskity ollenkaan. Dan puolestaan katsoo telkkaria keskittyneenä, mutta minä katson meidän yhteenliitettyjä käsiä. Mieleeni tule se, kun lähdi Engannista pois.
Jayden liikuttaa huuliaan omiani vasten ja minä suljen hetkeksi aikaa silmäni. En anna hänelle kumminkaan sitä iloa, että vastaisin hänen suudelmaan. Hän tosin taitaa saada iloa kyllä siitä, kun en vetädy pois.
Ihan kun olisin vetäytynyt kokonaan tästä maailmasta. Minusta tuntuu, että kuulen kaiken tosi hämärästi. Kuulen kuinka ovi paiskataan kiinni, mutta todella hämärästi.
Olen täysi idiootti ja lasken käteni Jaydenin olkapäälle. En tiedä johtuuko se kosketuksesta vai mistä, mutta silloin herään takaisin tähän maailmaan. Avaan silmäni ja vetäydyn taaksepäin.
"Mitä helvettiä sinä oikein teet?" Kysyn ja pyyhin suuni. Jayden virnuilee minulle tuttua virnettään ja näyttää siltä, että purskahtaa kohta nauruun. Onko tämä hänestä jotenkin hauskaa? Minä en näe tässä mitään huvittavaa. Jayden on kusipää.
"Et sinä pannut pahaksesi", Jayden sanoo ja koskettaa kättäni. Minä vetäisen käteni nopeasti pois ja mulkaisen häntä. Voi luoja sentään, että hän osaa olla raivostuttava.
"Hyvästi, Jayden", tokaisen ja lähden kohti ovia. Jayden kumminkin tarttuu vielä käteeni ja kääntää minut ympäri.
"Eivät nämä ole hyvästit, Ava. Me tulemme vielä näkemään, enkä malta odottaa sitä", Jayden sanoo ja nyt hän on pyyhkinyt virneen naamaltaan. Lamaannun hetkeksi paikalleni, mutta pian tuttu virne palaa hänen naamalleen ja minä lähden vauhdilla sisälle.
Tuossa on yksi täydellinen syy, että miksi en halua palata sinne. En halua mennä, koska Jayden on siellä. Tiedän, että en tule pääsemään häntä siellä karkuun. Minun pitää - tai pitäisi hyväksyä. Se on kumminkin helpommin sanottu, kun tehty.
En halua kieltää totuutta. En ole koskaan yrittänyt kieltää itseltäni totuttaa, koska se aiheuttaa minulle vaan harmia. Se on tullut huomatuksi. Siispä en aio kiistää tätä itseltäni. Tosin en myöskään aio kertoa kenellekään, koska se vastaa tyhmää olisi.
Olen kiinnostunut Jaydenista tai tunnen jonkinlaista vetoa häntä kohtaan.
Se on jotain pientä, ja kuulostaa äärettömän typerältä. Olen tuntenut Jaydenin yhden ainoan viikon, enkä oikeastaan voi edes sanoa, että tunnen häntä. Siksi tämä vaikuttaa niin typerältä. Ehkä se on hänen virneensä. Se joka ärsyttää minua niin kamalasti, mutta samalla tunnen siinä jotain muuta.
Minähän kerroin ensimmäisenä Jaydenille syövästä. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän oli siinä. Sain itkeä hänen olkapäätä vasten ja hän odotti. Sen jälkeen hän kuunteli minua. En olisi koskaan uskonut niin Jaydenista. Olen tosin oppinut tässä sen, että älä anna ulkokuoren hämätä.
Aion kumminkin jättää Jaydenin ajattelun kokonaan rauhaan. Palaan Englantiin kolmen viikon päästä ja uskon, että kaikki veto häntä kohtaan on hävinnyt. Kaikenlisäksi Dan tulee mukaan. En anna Jaydenin liittyä elämääni mukaan. En voi sallia sitä.
Haluan suorittaa opiskeluni loppuun ja palata Amerikkaan. Haluan mennä johonkin hyvään yliopistoon ja jatkaa elämääni Danin kanssa. En halua mitään draamaa. En halua olla sellainen, joka ihastuu toiseen poikaan.
Tunnen tönäisyn olkapäässäni ja käännyn katsomaan Dania. Hän hymyilee minulle laiskasti ja huomaan, että televisio on sammutettu.
"Mitä sinä oikein noin kovasti mietit?" Dan kysyy naurahten ja minä hymyilen hänelle hiukan.
"Minä mietin meidän tulevaisuutta", sanon ja lasken käteni Danin rinnan päälle. Hipelöin hänen mustaa t-paitaansa ja mietin, että miten seksikkäältä hän oikeasti näyttää.
"Mitäs kaikkea sinä oikein mietit? Kerro minulle", Dan sanoo ja nostaa minut syliinsä. Tällä hetkellä minä tunne itseni vauvaksi.
"No sitten, kun lukio loppuu. Minne minä menen yliopistoon ja, että tuletko sinä mukaani", sanon ja Dan nyökkäilee. Hän näyttää itse miettivän jotain hetken ajan.
"Tottakai minä lähden mukaasi. Minne sinä sitten päätätkin mennä. Minä en voisi saada yhtään paskempia töitä", Dan sanoo ja minä nyökkään. Minusta on kiva, että meillä on jonkinlainen tulevaisuus. Tiedän, että vuoden päästä me asutaan kahdestaan ja jossain muualla. Enkä oikeasti malta odottaa sitä.
"Se on hyvä. Minulla ei vaan totta puhuen ole mitään hajua, että minne minä haluan mennä. Minun pitäisi lähettää jossain vaiheessa hakemukset ja sitten on vielä haastattelut", sanon, mutta Dan rupeaa vaan nauramaan.
"Mitä? Onko tämä sinusta jotenkin hauskaa?"
"On. Sinä stressaat ihan turhaan, Ava. Sinulla on vielä aikaa. Nyt sinun pitää kumminkin keskittyä terveyteesi. Sinun pitää - tai meidän pitää huolehtia siitä. Sitten myöhemmin katsotaan niitä yliopistoita", Dan sanoo ja on oikeassa.
Minä kyllä totta puhuakseni unohdin koko syövän. Minä olin niin keskittynyt ajattelemaan tulevaisuutta, että unohdin oikeasti olevani sairas. Eihän tämä kumminkaan tule siihen leikkaukseen loppumaan. Minulla on niitä helvetin käyntejä siellä lääkärissä ja uusiutumisen seuraamista.
"Onko sinulla ollenkaan sädehoitoja?" Dan kysyy ja minä pudistan päätäni. Tiedän, että se tuhoaa syöpäsoluja ja kutistaa kasvainta, mutta en halua sitä. Leikkaukseen on alle kaksi viikkoa, joten en halua sitä. Saan vaan pahoinvointia ja hiukseni voi lähteä.
"Minä en tarvitse sitä. Odottelen vaan sitä leikkausta", sanon lopulta ja Dan kurtistaa hieman kulmiaan.
"Mitä? Entä jos se leviää, Ava? Minä en halua ottaa sitä riskiä. Ei sinun hiuksesi lähde nyt parista kerrasta, enkä usko, että se pahoinvointinkaan olisi ihan hirveää. Meidän pitää ajatella sinun parastasi."
"Tämä on minun päätös Dan ja olen tehnyt sen. En ota niitä hoitoja. Minulla on jälkitarkastus mahdollisimman nopeasti. Minulla ei ole siis mitään hätää", sanon ja Dan lopulta nyökkää. Minä hymyillen nojaan hänen rintaansa vasten ja Dan kiertää kädet ympärilleni.
"Monelta sinun pitää olla kotona?"
"Kymmeneltä", vastaan ja nostan pääni Danin rinnalta. Käännyn katsomaan häntä ja Dan virnistää pienesti. Hän nousee seisomaan ja lähtee kävelemään kohti makuuhuonetta.
Hän potkaisee makuuhuoneen oven auki, joka kolahtaa kovaa seinää vasten. Dan pysähtyy hetkeksi ja irvistää pienesti. Hän vilkaisee kattoa päin ja heittää minut lopulta sängylle.
Me - tai oikeastaan Dan on saanut aika paljon valituksia naapureiltaan sänkytouhuistamme. Tai oikeastaan erityisesti tuolta yläkerrasta. Olemme yrittäneet olla hiljempaa ja se on ilmaisesti toiminut. Kuhan Dan ei vaan jatkossa potkisi noita ovia niin kovaa auki.
Hän kapuaa päälleni ja suutelee huuliani intohimoisesti. Minä vastaan suudelmaan ja kierrän käteni Danin niskan taakse. Vedän hänet itseeni kiinni ja Dan rupeaa siirtymään leualleni. Minä huokailen Danin alla ja siirrän käteni hänen hiuksiinsa.
Dan siirtyy alemmas ja on lopulta kaulallani. Toivon todella, että Dan ei tee mitään hirveitä jälkiä kaulaani. Vanhempani eivät nimittäin tulisi siitä ihan hirveästi pitämään.
Lopulta Dan siirtyy herkälle kohdalleni, joka tekee minut oikeasti hulluksi.
"Ah, Jayden."
****
Uusi luku sitten lauantaina. Toivottavasti tykkäsitte!😘
Words: 2033
-Oona