Kuulen puhetta ympärilläni ja tunnen kuinka valoisaa huoneessa on. Silmäluomeni tuntuvat kumminkin todella raskailta. En jaksa avata niitä vielä. Tunnen kuinka kädestäni otetaan kiinni ja puristan pienesti takaisin.
"Ava?" Kuulen äänen ja tunnistan sen välittömästi Jenniferin ääneksi. "Oletko sinä hereillä? Kuuletko minut? Purista kättäni, jos kuulet minut."
Puristan hänen kättään uudelleen ja kuulen Jenniferin huokaisevan helpotuksesta. Pidän silmiäni kiinni vielä hetken ja sitten avaan ne. Kohtaan ensimmäisenä kirkkaan valon, joten suljen silmäni saman tien. Totuttelen hetken valoon ja saan silmäni kunnolla auki.
"Luojan kiitos! Sinä vihdoin heräsit", Jennifer sanoo ja halaa minua. Minä hymyilen ja käännän päätäni hieman. Huomaan Jaydenin istuvan toisella puolella sänkyä ja katsovan minua. "Minä käyn nopeasti hakemassa lääkärin", Jennifer lisää ja kipittää huoneesta pois.
"Paljon kello on?" Kysyn ja käännyn kokonaan Jaydeniin päin. Hän katsoo minua hetken, mutta kääntyy lopulta katsomaan puhelintaan.
"Se on kymmenen."
"Siis onko nyt ilta vai aamu?" Kysyn ja käännyn katsomaan ikkunaa. Verhot ovat kumminkin kiinni, enkä näe yhtään mitään. Käännyn takaisin Jaydeniin päin ja odotan, että hän vastaisi minulle.
"Nyt on ilta."
"Hetkinen", aloitan nopeasti ja nousen istumaan. "Meidän pitää lähteä takaisin. Meidän pitäisi jo olla siellä! Mitä me nyt tehdään? Rehtori vetää aivan varmasti hirveät raivarit tästä."
"Eikä vedä. Minä soitin äidille. Sanoin, että autoon tuli joku vika ja tulemme huomenna. Olet minulle palveluksen velkaa", Jayden sanoo ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä.
"Minä en pyytänyt sinua valehtelemaan", yritän vielä, mutta Jayden pudistaa päätään. Minä sitten lopulta huokaisen. "Hyvä on."
Pian ovia avautuu ja Jennifer tulee lääkärin kanssa sisään. Jennifer menee istumaan takaisin paikalleen ja lääkäri rupee tutkimaan minua. Hän on nuori nainen ja minusta tuntuu, että hän on vasta valmistunut.
"Entäs te? Onko teillä paikkaa minne mennä yöksi?" Lääkäri kysyy Jenniferilta ja Jaydenilta. He vilkaisevat toisiaan ja sen jälkeen Jayden pudistaa päätään. "Minä saan varmaan hommattua teidät tänne myös. Odottakaa pieni hetki."
Hän on jo lähdössä, mutta kääntyy vielä ympäri. "Ja Ava..... sinulle tehdään vielä aamusta pari koetta. Pääset sitten heti aamupäivällä pois."
"Eihän vanhemmilleni ole soitettu?" Kysyn heti, kun ovi on mennyt kiinni. Jayden ei vastaa mitään, joten minä käännyn katsomaan ystävääni.
"Ei ole. Sanoin, että sinä et edes asu täällä. Ihan turha on huolestuttaa heitä. Kerroin, että sinä kyllä soitat heille sitten, kun olet päässyt pois sairaalasta", Jennifer kertoo ja minä huokaisen helpotuksesta.
"Kiitos."
****
Kävin heti aamusta parissa kokeessa. Nyt odottelen, että lääkäri tulee ja päästää minut vaan lähtemään täältä. Minun pitää nimittäin tehdä huomiseksi hieman läksyjä.
Jayden lähti joku aika sitten kahville ja istun tällä hetkellä Jenniferin kanssa kahdestaan täällä. En tiedä onko tämä oikea paikka kertoa. Pitäisikö minun vielä odottaa hiukan? Tai siis siihen asti, että pääsemme takaisin koululle. En halua aiheuttaa mitään draamaa automatkalle.
"Mitä mietit?" Jennifer kysyy ja käännyn hitaasti katsomaan häntä. Katson häntä vaan hetken ja mietin, että mitä vastaan. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi minut kasvatettiin näin rehellisesti? Vaikka rehellisyys on hyvä asia, niin joskus on hyvä jättää totuus kertomatta - ainakin hetkeksi.
"Minulla on sinulle itseasiassa asiaa", aloitan hiukan vaikeasti ja Jennifer näkee sen. Hän kurtistaa hieman kulmiaan ja odottaa, että jatkan puhettani. Miksi Darren ei itse voinut hoitaa tätä? Miksi hän on sellainen kusipää?
"Se koskee Darrenia", jatkan ja nielaisen äänekkäästi. Samalla ovi käy ja Jayden astelee sisään. Molemmat meistä kääntyvät katsomaan häntä ja hän katsoo meitä.
"Keskeytinkö minä jotain?" Hän kysyy ja Jennifer nyökkää. Hän katsoo meitä hetken ja nyökkää lopulta hitaasti. "No minä taidan tulla sitten hiukan myöhemmin takaisin. Olen tuossa käytävällä."
Jayden lähtee huoneesta ja käännyn jälkeen katsomaan Jenniferia. Hän katsoo vielä vähän aikaa ovea, mutta kääntyy sitten katsomaan minua.
"Mitä hän on tehnyt? Tai siis kai hän jotain teki? En minä muuten uskoisi, että sinä haluat puhua kanssani", Jennifer sanoo ja minä nyökkään pienesti. Nousen kunnolla istumaan ja mietin päässäni miten muotoilen sanat. Lopulta päätän, että kerron asian vaan suoraan.
"Darren ei ole hyväksi sinulle. Hän on sika. Sinun ei pitäisi olla sinun kanssa, Jennifer. Sinä löydät jotain niin paljon parempaa", sanon lopulta ja jätän pahimman lopuksi. Jennifer on vaan hiljaa ja katsoo minua. Hän ilmeisesti huomasi, että en kertonut hänelle aivan kaikkea - ja hän arvasi ihan oikein.
"Darren lähenteli minua ja hän tapailee muitakin. Sinä et ole ainut, Jennifer. Minua oikeasti harmittaa, että minä joudun kertomaan tämän sinulle. Kunpa hän olisi itse pystynyt tekemään sen. Minä lupaan, että tulet löytämään jotain paljon parempaa", sanon, mutta Jennifer ei reagoi tähän vielä mitenkään. Lopulta hän kumminkin nousee tuolista ylös.
"Sinä olet vaan kateellinen meille. Darren ei tekisi mitään sellaista", Jennifer sanoo ja hänen silmänsä ovat suunnilleen täyttyneet kyynelistä.
"Jennifer.... sinä itsekin sanoit minulle, että epäilet Darrenin pettävän sinua", sanon hieman haikeasti ja Jennifer kääntyy katsomaan minua. Hänen poskensa ovat jo täynnä kyyneliä ja niitä tulee koko ajan vaan lisää. Hän pudistelee päätään ja lähtee juosten huoneesta ulos.
"Jennifer!" Huudan vielä hänen peräänsä, mutta Jennifer ei palaa takaisin. Toivon todella, että hän ei mene tekemään mitään tyhmää.
Ovi aukeaa melkein saman tien ja Jayden tulee sisään. Hän katsoo minua hetken aikaa ja osoittaa sen jälkeen ovea. Tiedän kyllä, että mitä hän tarkoittaa.
"Oliko teillä jotain riitaa?" Hän kysyy ja istuu tuoliin. Minä kohautan vaan olkiani ja nappaan vesilasin pöydältä. Otan siitä pari hörppyä ja huomaan, että Jayden odottaa jotain. Hän ilmeisesti odottaa sitä, että kerron hänelle. Sitä hän saa kyllä odottaa tuossa tuolissa koko loppu elämänsä ajan. Siitä hän saa olla varma.
Huoneessa on pitkään hiljaisuus, ja minä räpellän vaan peiton kulmaa. Lopulta hiljaisuus alkaa tuntua todella ahdistavalta, joten alan etsiä kaukosäädintä.
"Tätäkö etsit?" Jayden kysyy ja silloin käännyn katsomaan häntä. Hänen kädessään on kaukosäädin, jota hän parhaillaan heiluttelee.
"Joo. Voisitko antaa sen?" Kysyn ja ojennan käteni sitä kohti. Jayden kohauttaa olkiaan ja olen jo hetken aikaa varma, että hän ei aio antaa minulle sitä ollenkaan. Pian hän kumminkin ojentaa sen minulle ja minä otan sen ilomielin vastaan.
Telkkarista ei kumminkaan tule yhtään mitään katsomisen arvoista. Jätän kumminkin telkkarin päälle, ettei täällä olisi liian hiljaista.
"Okei..... tässä on aikaa ennen kuin lääkäri tulee. Tutustutaan siis", Jayden sanoo ja hilaa tuoliaan lähemmäs. Minä puolestani katson häntä kuin mitäkin hullua.
"Ei meidän tarvitse tutustua. Small talk ei muutenkaan ole minun juttu", sanon hänelle ja otan puhelimen pöydältä. Jayden kuitenkin tarttuu siihen ja ottaa sen itselleen. Minä käännyn katsomaan häntä, enkä tosiaan usko sitä, että hän juuri otti puhelimeni pois.
"Sehän on vaan hyvä asia jos me tunnetaan", Jayden sanoo ja minä luovutan. Ei kai siitä mitään haittaa ole jos jotain kertoo. Danista minulla on ainakin kerrottavaa. En halua jakaa elämääni Jaydenin kanssa, mutta en toisaalta halua olla tässä hiljaisuudessa. Muutenkin eihän se ole pahitteeksi jos tiedän jotain hänestä.
"Hyvä on. Sinä saat aloittaa", sanon ja odotan, että Jayden palauttaisi puhelimeni. Niin hän ei kumminkaan tee. Hän tunkee puhelimen taskuunsa ja miettii hetken, että mitä sanoa.
"Minä käyn - tai oikeastaan kävin yliopisto San Diegossa. Tiedät kumminkin, että asun täällä, Englannissa. Siellä San Diegossa kävi pieni tapaturma...", Jayden sanoo ja jätän kokonaan sanomatta, että mitä Jennifer on minulle kertonut.
"Nyt on sinun vuorosi", Jayden sanoo ja minä jään katsomaan häntä hämmentyneenä. Hänpä kertoi minulle paljon. Sain tietää vaan yhden uuden asian: sen, että hän kävi yliopistoa San Diegossa.
"Älä unta näe. Sinä kerrot vielä lisää. Onko sinulla muuta perhettä?" Kysyn ja Jayden huokaisee hiukan ärtyneen oloisena. Hän katselee ympärilleni, mutta kääntyy lopulta katsomaan minua.
"Isäni asuu Long Beachilla. Siellä asuu myös siskoni ja veljeni. Nyt on sinun vuorosi", Jayden sanoo ja minä hetken mietin, että mitä oikein sanoisin. En kyllä aio paljastaa hänelle yhtään enempää, kuin perheeni - lukuunottamatta Dania.
"Asun Los Angelesissa. Äitini ja isäni ovat vielä yhdessä ja minulla on kaksi pikkuveljeä. Minulla on myös poikaystävä", sanon ja tämä koko juttu alkaa tuntua todella typerältä. Tämä ei tunnu yhtään luontevalta. Ihan kuin kertoisin asioitani tuntemattomalle ihmiselle. Tai sehän Jayden periaatteessa on. En minä häntä tunne.
"Ovatko vanhempasi kivoja? Tai tuletko heidän kanssaan toimeen?" Jayden kysyy yllättäen ja mietin, että miten vastaisin. Kai se on vaan sama vastata rehellisesti.
"Tällä hetkellä en kunnolla. He ovat aina olleet minulle tärkeitä, mutta nykyään meillä on ollut vähän kaikkea. He eivät hyväksy poikaystävääni, joten minut lähetettiin tänne. He ovat minulle kumminkin todella tärkeitä. Äiti ja isä - koko perheeni..... he ovat minun koko maailma", sanon hiukan haikeana ja unohdan jostain syystä Jaydenin läsnäolon. Rupesin jutustelemaan liian syvällisiä. Minusta tuntuu, että tulen vielä katumaan sitä.
Käännän hieman katsettani ja huomaan Jaydenin katsovan minua. Hän on hiljaa ja vaan katsoo minua. Hän katsoo minua silmiin, mutta lopulta hänen katseensa eksyy muualle.
"Entäs sinä? Oletko hyvissä väleissä perheeseesi?" Kysyn ja Jayden naurahtaa. Oletan sen olevan kieltävä vastaus. Siltä tämä vaikuttaa.
"Tulen ihan hyvin toimeen isäni kanssa. Muiden kanssa en niinkään. Varsinkaan äitini. Sinä olet tavannut hänet. Tiedät, että millainen hän on", Jayden sanoo ja minä nyökkään. Siirryn hetkeksi ihan omiin ajatuksiini.
Jennifer sanoi minulle ensimmäisenä iltana, että Jaydenin rinnalla rehtori näyttää mukavalta ihmiseltä. Tällä hetkellä se ei näytä siltä. Jayden vaikuttaa jotenkin ihan uudelta ihmiseltä. Hän ei vaikuta siltä samalta ihmiseltä, jonka tapasin silloin ensimmäisenä päivänä. Tai johon törmäsin käytävällä.
"Kerro sinä siitä poikaystävästäsi", Jayden sanoo ja silloin ajatukseni katkeaa. Hän kuulostaa siltä, että ei oikeastaan haluaisi tietää hänestä mitään. Hän kumminkin näyttää haluavan pitää keskustelua yllä.
"Sinä et taida haluta tietää hänestä mitään?" Varmistan ja Jayden virnistää ja nyökkää sen jälkeen. Nyt hän vaikuttaa aivan samalta, kuin alussa. Ehkä se johtuu hänen virneestä.
"Kerro vaikka vanhemmistasi", Jayden sanoo ja jään hetkeksi miettimään sanojani.
"Minä jäin jokaikinen aamu hetkeksi katsomaan heitä. He sädehtivät onnea ja rakkautta. He ovat aina kiusanneet toisiaan ja he tekevät sitä edelleen - isä varsinkin. Se ei äiti kumminkaan haittaa. En voisi koskaan kuvitella, että he eroaisivat. Heidät on luotu toisilleen. Äidillä on hyvä sydän ja hän on oikeastaan aina iloinen. Hän osaa kumminkin tarvittaessa olla tiukka veljilleni. Isä puolestaan tekee pitkiä päiviä töissä, mutta hänellä riittää aina energiaa meille. Hän ei ikinä väsy. Isällä on myös sydän paikallaan ja huumorintajua riittää", kerron hänelle ja minä meinaan pillahtaa itkuun. Minulla on heitä ikävä. Minulla on kova ikävä perhettäni.
"Tuo kuulostaa hienolta. Koko lapsuuteni vanhempani vaan riitelivät. Minulla ei ollut mitään tuollaista. He yrittivät saada meitä lapsia puolilleen", Jayden sanoo ja minä oikeastaan vähän säälin häntä. En kumminkaan halua sanoa sitä hänelle.
Pysyttelen vaan hiljaa ja käännän katseeni telkkariin. Otan kaukosäätimen ja laitan sitä hieman kovemmalle. Tunnen Jaydenin tökkäävän minua ja käännyn hitaasti katsomaan häntä.
"Haluatko sinä tämän takaisin?" Hän kysyy ja ojentaa puhelimen minulle. Olen ottamassa sitä häneltä, mutta Jayden vetää sen takaisin itselleen. Minä katson häntä silmät pyöreinä ja yritän ottaa sitä itselleni.
"Annatko sen nyt?" Kysyn ja yritän kurottua siihen. En kumminkaan ylety siihen. Jaydenin kasvoilla on iso virne, mutta se ei saa kyllä pysyä siinä kauaa. Miksi ihmeessä hänen pitää olla tuollainen kiusankappale?
"Mitä minä saan siitä?" Jayden kysyy ja minä huokaisen turhautuneena.
"Et mitään. Se on minun puhelimeni, jonka sinä annat nyt takaisin", sanon hänelle tosissasi, mutta Jayden rupeaa nauramaan. Minä levittelen ihmeissäni käsiäni ja odotan, että mitä Jayden minulle tulee sanomaan. Hän katsoo minua viekkaasti ja kumartuu lähemmäksi.
"Istu paluumatka etupenkillä", hän kuiskaa korvaani ja vetäytyy takaisin istumaan. Minä katson häntä kulmat kurtussa, koska en todellakaan ymmärrä hänen äskeistä kommenttia. Miksi minun pitää istu hänen kanssaan edessä?
"Hyvä on", myönnyn ja Jayden ojentaa minulle puhelimeni. En oikeasti ymmärrä, että mitä hän oikein meinaa, mutta minua ei tällä hetkellä jaksa kiinnostaa. Onneksi muistin ostaa ne uudet kuulokkeet. Muuten matkasta tulisi pahempi, kuin tulomatkasta.
Vilkaisen puhelintani, enkä näe uusia ilmoituksia. Menen pikaisesti laittamaan Jenniferille viestin. Minne ihmeeseen hän oikein meni? Me päästään lähtemään täältä ihan kohta, joten hänen pitäisi palata tänne.
Ovi aukea ja huokaisen helpotuksesta. Olen varma, että se on Jennifer, mutta erehdyn. Minua hoitanut lääkäri tulee sisään ja hymyilee leveästi.
"Minulla olisi sinulle vielä asiaa", hän sanoo hymyillen ja käännän silloin katseeni Jaydeniin. Nyökkään päälläni ovelle päin, mutta Jayden ei näytä tajuavan sitä. Teen sen uudelleen, mutta Jayden ei liiku minnekään.
"Minä jään tänne myös", hän sanoo päättäväisesti ja minä huokaisen turhautuneena jälleen.
"Käykö sinulle, että poikaystäväsi jää?" Lääkäri kysyy ja minä olen tukehtua omaan sylkeeni. Jayden hymyilee ja vaikuttaa siltä, että hän rupeaa kohta nauramaan.
"No minä menen tuhon käytävään odottamaan. Kerro sitten uutiset, kulta", Jayden sanoo hymyillen ja suutelee otsaani. Jos tuo lääkäri ei olisi tuossa, niin rupesin huutamaan hänelle ja hakkaisin hänet. Sitten olisi hänen vuoro maata tässä sängyssä.
"Nuori lempi", lääkäri sanoo itsekseen ja kävelee sänkyni viereen. Minä olen välittämättä tuosta kommentista ja nousen istumaan. Otan hieman paremman asennon ja lääkäri selvittelee hieman kurkkuaan.
"Kokeiden tuloksissa oli jotain silmiinpistävää. Tai oikeastaan mammografiassa oli", lääkäri sanoo ja sen jälkeen hieman korjaa sanojaan. Minä olen varma, että väri häviää kasvoiltani. Mikä minulla on?
"Mikään ei siis ole varmaa ennen muita kokeita", lääkäri aloittaa, mutta minä keskeytän hänet.
"Muita kokeita? Minun piti päästä täältä tänään", sanon.
"Kyllä sinä pääset. Kokeissa ei mene pitkään", lääkäri sanoo ja sen asian suhteen huokaisen helpotuksesta. Yksi asia minunkin vaivaa. Mikä minulla?
"Mitä te oikein epäilette minulla olevan?" Kysyn hiukan varuillani.
"Mammografialla yleensä katsotaan rintasyöpää. Sinulla näkyi siellä muutoksia. Otamme sinulta ihan pian biopsian....", lääkäri sanoo ja jatkaa vielä puhettaan. Minä en kumminkaan enää kuuntele. En pysty siihen.
Onko minulla rintasyöpä?
****
Nyt hiukan draamaa. Yritän tässä kirjassa sellaseen julkaisu tahtiin, että kaks lukuu viikossa.
Words: 2144
-Oona