"Ootko sä nyt aivan varma?", poika naurahtaa ja tarttuu käteeni, kun horjahdan.
Tuijotan hetken suoraan hänen silmiinsä. "Lievässä" humalassa ollessani järkeni ei toimi, joten täysin ajattelemattomana ja kostonhaluisena suutelen häntä.
Lau...
"Tulin kotiin!", huikkaan astuessani sisälle. Silmäni taitavat olla edelleen punaiset kaikesta itkemisestä.
"Voitkin poistua samasta oven raosta", äiti laskee matkalaukun viereeni.
"Äiti..? Mitä tämä on?", kysyn hämmentyneenä.
"Emme halua kotiimme vastuutonta lasta. Olet häpeäksi perheellemme", hän vastaa totisesti.
"Missä isä on?", kurkkaan olohuoneeseen, mutta en näe häntä siellä.
"Hän ei halua nähdä sinua", äiti sanoo päättäväisesti ja ojentaa matkalaukun käteeni, "Ole hyvä ja poistu nyt vain". Hänen kätensä tärisevät ja ääni värisee. Silti hän ohjaa minut takaisin kuistille ja laittaa oven kiinni perässään. Aivan kuin en merkkaisi hänelle mitään.
Hän ei oikeasti voinut juuri heittää omaa lastansa pihalle.
"Hei. En oo varma, jätänkö mä vastaajaan viestin, koska sä et haluu vastata mulle vai koska sä oot ehkä futis- treeneissä. Mä halusin vaan sanoa, kuinka pahoillani mä oon. Mä oon erittäin pahoillani. Ja anteeks kaikesta. Toivottavasti vielä jonain päivänä sä annat mulle anteeksi", kuiskaan vastaajaan, "Ja ai niin, sä saat mitä halusit. Mun porukoille kertominen oli pahinta, mitä sä pystyit tekemään. Mut potkittiin ulos omasta kodistani. Mä oon just matkalla lentokentälle. Lähen heteksi Vancouveriin selvittämään päätäni". Tämän jälkeen suljen puhelimen ja astun ulos bussista.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
***
Seuraan matkatavarahihnalla liukuvia laukkuja. Ensimmäinen on punainen, toinen musta, seuraavassa on kuvia, neljäs on tullut ennenkin ohi.. On monia erilaisia laukkuja, muttei yhtään tutun näköistä.
Pian hihnalla kulkee enää se yksi neljäs matkalaukku, joka on mennyt siinä jo ainakin tunnin.
"Anteeksi", astun info- tiskille, "Laukkuni ei ole saapunut. Tiedätkö yhtään missä se voisi olla?"
Erittäin epäystävällisen näköinen nainen nostaa katseensa tietokoneelta ja tuijottaa minua hetken halveksuvasti. "Tässä, täytä lomake", hän tokaisee ja ojentaa minulle paperin.
"Milloin saan matkalaukkuni?", en ota paperia häneltä.
"Mietitäänpä. Et ainakaan tänään muru", hän vastaa ivallisesti hymyillen.
"Mutta tavarani ovat siellä!", hätäännyn.
"Mutta et saa laukkuasi koskaan, jos et täytä tätä lomaketta, kiitos", hän tyrkyttää paperilappua edelleen minulle.
***
Lento sujui niin hyvin, kuin vain yhdeksän tunnin ja yhden pysähdyksen yölento voi mennä. Vihdoin olen kuitenkin Vancouverissa. Miten täällä sujuu? Sanotaanko vaikka, että ei kovin lupaava alku.
Kello on paikallista aikaa 05.00, kun koputan tutun punaisen puutalon ovelle.
Hetken koputtelun jälkeen oven taakse ilmestyy hahmo, joka avaa narisevan oven.
"Muistatko, kun sanoit, että voin tulla luoksesi milloin vain..", kyyneleet täyttävät silmäni kun alan puhua.
"No.. Nyt olisi se milloin vain", kuiskaan.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
