"Ootko sä nyt aivan varma?", poika naurahtaa ja tarttuu käteeni, kun horjahdan.
Tuijotan hetken suoraan hänen silmiinsä. "Lievässä" humalassa ollessani järkeni ei toimi, joten täysin ajattelemattomana ja kostonhaluisena suutelen häntä.
Lau...
Onneksi kiitospäivän jälkeinen perjantai on vapaata koulusta. Olen päättänyt pysyä sängyn pohjalla ja itkeä koko päivän.
Itseasiassa sain olla omissa oloissani suhteellisen pitkään. Vasta iltapäivällä huoneeni ovi avautuu ja isoäiti astuu sisään.
"Lapsikulta", hän rientää nopeasti sänkyni reunalle, kun huomaa itkuiset silmäni, "Mikä tuo sydämeesi murhetta?"
En ole koskaan valehdellut isoäidille. En aio nytkään valehdella. "Erosimme Noelin kanssa", nyyhkäisen. Tai no. En ole valehdellut hänelle koskaan, olen vain jättänyt pari asiaa kertomatta. Mutta ei hän niistä ole kysynytkään.
"Voi sinua", huomaan isoäidin kokevan empatiaa minua kohtaan, kun hän ryömii viereeni makaamaan ja ottaa minut syliinsä. Painaudun mahdollisimman lähelle häntä. "Päätäni jomottaa ihan hurjan lailla", hän huokaisee. Onneksi hän ymmärtää, etten halua puhua yksityiskohdista.
"Koska joit eilen liikaa", yritän naurahtaa.
"No en minä nyt niin paljoa juonut. Pari vain", hän yrittää puolustautua.
"Joit ainakin kuusi lasillista pelkästään jo samppanjaa", naurahdan kyyneleet silmissä.
"Olisiko aivan huono idea lähteä kävelylle? Ulkona on lämmintä ja raitis ilma tekisi varmasti hyvää niin sinulle, kuin minullekin", isoäiti vaihtaa nopeasti aihetta.
"olisi", mumisen, "mutta mitä muutakaan tekisin?".
"Lenkki tosiaan teki hyvää", myönnän ollessamme melkein kotona jälleen, "Oloni ei kuitenkaan ole parempi".
"Voi se on vain lenkki lapsi kulta. Vain aika parantaa haavat. Muista, että voit tulla koska vain luokseni", isoäiti huokaisee rohkaisevasti.
"Lupaan muistaa. Mennäänkö vielä toinen kierros?", ehdotan saapuessamme talolle, "En halua mennä vielä takaisin sänkyyn".
"Sinulle näyttää olevan vieras", isoäiti hymyilee ja osoittaa pihalle.
Käännyn nopeasti ja siellä tosiaan on joku. Joudun kuitenkin pettymään, kun huomaan, ettei se ole Noel. "Mene sinä vain jo sisälle. Tulen pian perässä", sanon nopeasti.
"Mitä sinä täällä teet?", puuskahdan kun isoäiti on sisällä.
"Lauren", Chase aloittaa noustessaan seisomaan.
En anna hänen kuitenkaan jatkaa. "Kerroin Noelille". Tunnen, kuinka sisälläni läpsäisen itseäni poskelle. Tuon sanomisessa ei ollut mitään järkeä.
"Kaiken?", hän kysyy hieman pelokkaana.
Pudistan hiljaa päätäni, "Sinun on kerrottava oma osuutesi". Pienen hetken mietin, olisiko ollut parempi kertoa kaikki. Chase ei sitä kuitenkaan aio kertoa. On nimittäin epäreilua, että Noel katkaisee välit minuun, mutta Chase ei saa kolaustakaan.
Chase näyttää erittäin helpottuneelta. "Kuule Lauren. Siitä lapsesta..", hän yrittää uudelleen.
"Kyllä mä tajuan. Sä et osallistu. Ei puhuta siitä enää, jooko? Mulla on nyt muutakin tekemistä..", keskeytän hänet jälleen ja käännyn ovea kohti mennäkseni sisälle.
"Puhutaan", Chase sanoo nopeasti, "Mä oon ajatellut asioita ja mä tajusin, kuinka typerästi mä olin käyttäytynyt. Mä oon niin pahoillani kaikesta".
"Vau. Sen tajuaminen mahtoi olla rankkaa", tiuskaisen hieman vihaisena.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Mutta ei se ollut vielä siinä", Chase jatkaa, "Mä sanoin, että mä ajattelin asioita. Niin myös sun puheita. Ja.. öh.. mä haluan osallistua sen lapsen elämään. Onhan se kuitenkin mun. Mä en voi vaan kieltäytyä osallistumasta mun lapsen elämään. Jos sä haluat pitää sen.. meidän lapsen, niin mä autan sua".
Tuota en todellakaan osannut odottaa. Pidän pienen tauon ja tuijotan Chasea odottaen "se oli vitsi"- naurahdusta. Kun sitä ei kuitenkaan tule, en osaa reagoida tilanteeseen muuten kuin halaamalla häntä nopeasti. Tarvitsen häntä juuri nyt.
