You can throw me to the flames // Joel x Niko

75. Oma kupla

Niko

Ei tämä joulu tuntunut samalta kuin ne muut. Rommi ei ollut enää kanssamme. Ja se sattui kolmen viikon päästä edelleen yhtä paljon. Ei tätä ajatusta osannut käsitellä.

Makasin puoliksi Joelin sylissä, olimme hänen perheen kanssa viettämässä joulua. Kaikki jätkät, Kaspian, Mira ja Olli olivat myös täällä, porukkaa riitti. Jaoimme parhaillaan lahjoja.

Olin vain kirjoittanut poikaystävälleni pitkän kirjeen, jossa kiitin häntä kaikesta. Olin lisännyt siihen meistä pusukuvan, muuta en ollut jaksanut keksiä.

Ja Joel onneksi ymmärsi sen hyvin, hän oli vakuuttanut ettei edes olisi tarvinnut mitään, minä kuulemma riitin. Olin saanut häneltä uusia sormuksia, niitä olin kaivannutkin.

Blondi silitti hiuksiani meidän ollessa sohvalla omassa kuplassamme. Muut juttelivat keskenään, me olimme vain hiljaa ja odotimme joululaulujen laulamista.

Halusin nimittäin muuta ajateltavaa. Muut tiesivät Rommin kuolemasta, olin kertonut heille aikaisemmin asiasta. Rakas kissani lepäsi nyt lapsuudenkotini takapihalla muiden entisten lemmikkien joukossa.

"Olisko se aika laittaa kuuseen tähti?" Kaspian ehdotti rikkoen hiljaisuuden, Olli ja Aleksi olivat palanneet yläkerrasta. Joulukuusi oli taas koristeltuna olohuoneen nurkassa.

"Joo!" nuorempi Olli innostui. Hänen kaima nosti pojan syliinsä, jotta hän sai laitettua tähden paikalleen. Nyt kun oli hieman nuorempi yksilö paikalla, niin emme voineet ripustaa käytettyä kortsua kuuseen, ei lisäkysymyksiä.

"Sori", Joel pahoitteli nousten minä sylissään, kunnes hän laski minut sohvalle takaisin ja kävi hakemassa hänelle ja Joonakselle kitaran, viimein oli joululaulujen aika.

Istuin Miran ja Rillan vieressä sohvalla, muut olivat joko lattialla tai nojatuolissa. Suljin silmäni keskittyen laulamaan muiden kanssa, tämä oli parasta terapiaa.

Olin aina pitänyt joulusta, kun sai olla rakkaimpien ihmisten kanssa, laulaa joululauluja, syödä hyvää ruokaa ja tuottaa toisille hyvä mieli jakamalla lahjoja.

Joel

Säestin lauluamme Joonaksen kanssa kitaralla. Kuuntelin lähinnä Nikon lauluääntä, se oli aivan helvetin kaunis. Onneksi hän oli tässä bändissä toinen solisti, niin hänen ääntä sai kuulla useasti.

Pidin katsekontaktia poikaystäväni kanssa, hän hymyili minulle hieman. Rommin poismeno oli hänelle edelleen kova paikka, mutta ajan kanssa siitäkin oli menty eteenpäin, päivä kerrallaan.

Olimme myyneet Rommin leluja pois, emme toki kaikkia. Oli ollut puhetta hankkia tulevaisuudessa kissanpentu, vaikka sekään ei korvannut Rommia. Mutta Niko oli tottunut jo elämään kissan kanssa.

Keskeytin soittamisen, kun Olli huudahti epämääräisesti. "Kaikki okei?" Aleksi huolehti heti tarkkaillen kihlattuaan huolestuneena. Brune ei vastannut mitään vaan piteli rintaansa.

"Soittakaa joku apua", mustahiuksinen käski ja yritti auttaa jotenkin Ollia. Joonas kaivoi nopeasti puhelimensa ja soitti hätänumeroon. Mira ja Kaspian lähtivät nuoremman Ollin kanssa yläkertaan.

"Yritä pitää sun hengitys rauhallisena rakas", Aleksi pyysi antaen brunen nojata häneen. Huolestuneena mietin hetken aikaa mitä minun olisi edes pitänyt tehdä.

Olli oli ainakin vielä tajuissaan, joten ei häntä tarvinnut elvyttää. Toisaalta, avun saamisessa meni reilusti aikaa, kun tämä mökki sijaitsi keskellä ei mitään. Eihän tänne ihan heti edes löytänyt.

"Jumalauta mä kuolen", Olli valitti ähisten tuskasta ja kivusta. "Etkä kuole. Sä saat pian apuu, yritä pysyy rauhallisena. Me autetaan sua, sä selviit tästä", sanoin vakavana.

Minuutit alkoivat tuntua todella pitkiltä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, Olli valitti välillä kivustaan ja yritti hengittää rauhassa, me muut yritimme vain jaksaa odottaa avun saapumista.

"You can do this, sä et jätä mua. Etkä sä kuole, mä en anna sellasen tapahtuu", Aleksi kertoi, hän yritti kyllä kuulostaa rauhalliselta ja peittää paniikkiaan, mutta olimme jo huomanneet sen.

***

Oivoi..