You can throw me to the flames // Joel x Niko

46. Jotakin hämärää tässä oli

Lumisade oli todella syvältä perseestä. Eteenpäin oli suhteellisen vaikea nähdä ja hyvä kun autolla edes pääsi perille kaiken tämän lumen keskellä. Vitutti kyllä ajaa tässä kelissä.

Halusin silti viettää viikon rauhassa kotipaikallani. Vain minä ja minun ajatukseni. Ei yhtään kusipäätä juonittelevaa eksää, ei yhtään feikkiä kaveria. Vain ja ainoastaan minä.

Olin jo melkein perillä, kunnes huomasin pihassa jotain hyvin outoa. Sininen pakettiauto, joka näytti taas liian tutulta. Oliko tämä oikeasti todellista? Kun minun elämästä puhuttiin, niin kyllä.

Huokaisin pysäyttäen autoni mutkaan ja menin ulos. Lunta oli puolet säärestä, huomasi tämän suomalaisen talven. Otin varalta käsilaukkuni matkaan lähtien kävelemään kotipaikkaani kohti.

Siellä ei asunut ketään. Vanhempani olivat jo kuolleet, minä taas olin ainoa lapsi, joten perin sen. Tykkäsin olla täällä lomalla yksin, järvi ja luonto olivat hyvin lähellä. Täällä jos jossain hermoni lepäsivät.

Mutta ei enää. Kun pääsin pihaan, näin sinisen pakettiauton rekkarin. Jep, eksäni omaisuutta. Mitä helvettiä hän täällä teki? Me olimme eronneet jo kuukausia sitten, ei hänellä ollut tänne mitään asiaa.

Talossa oli valot päällä, siellä oli joku. En uskaltanut mennä sisälle, joten lähdin vain takaisin autoani kohti. Suunnitelmiin tulikin muutos, keula kohti Oulua. Eihän sinne ollutkaan kuin muutaman tunnin matka keskeltä ei mitään.

Kun olin päässyt pois soratieltä, kaivoin käsilaukusta puhelimeni ja soitin hätäkeskukseen kertoen tilanteestani. Puhelun loputtua yhdistin puhelimeni autoon ja kuuntelin lempiartistiani, se sentään vei vitutukseni pois.

Niko

Meni se puoli tuntia, kun Olli soitti ovikelloani. Menin avaamaan hänelle oven, en jaksanut yrittää hymyillä. "Moi", tervehdin ja päästin brunen peremmälle. Hän nyökkäsi vältellen katsekontaktia.

"Onks sulla ja Joelilla jotai juttuu?" hän kysyi täysin puskista, kun hän oli istunut sohvalle. Istuin hänen viereen tuijottaen television mustaa ruutua. "Säätöö. Mua pelottaa et pilasin kaiken", kerroin rehellisesti hiljaa.

"En mä usko", Olli vastasi. Toki hän sai uskoa mitä halusi, mutta miksi muutenkaan Joel olisi kadonnut yhtäkkiä? Jotakin hämärää tässä oli, tunsin sen hyvin vahvasti.

"Hei", kuiskasin napsauttaen sormiani, kun sain todella hyvän idean. Ihme etten tullut aiemmin ajatelleeksi tätä. Olli käänsi katseensa minuun hieman kysyvällä ilmeellä.

"Kaspian voi auttaa meitä. Tai en tiiä voiko, mut se on vittu poliisi ja Joelin hyvä ystävä", kerroin ja aloin soittamaan Kaspianille. Toivottavasti hänellä nyt oli aikaa kuunnella.

Onnekseni brune vastasi. Selitin hänelle koko pitkän tarinan aina baarin vessaan menemisestä tähän hetkeen. Olli kertoi myös Aleksin katoamisesta. Hetken aikaa oli täysi hiljaisuus.

Kaspian olisi halunnut auttaa meitä löytämään ne kaksi, mutta tietenkin se oli mahdotonta. Joel ja Aleksi olivat aikuisia ihmisiä, he olivat vain menneet kännissä jonnekin ja palaisivat pian.

Olisikin se niin. Minulla oli taas se outo tunne. Niin kuin viimeeksi, kun Joelilla ei ollut kaikki hyvin. Jouduin lopettamaan puhelun Kaspianin kanssa, hän oli töissä. Ja töitä hänellä myös riitti.

"Onks sullaki sellanen olo et niille on sattunu jotai?" kysyin hieman varovasti. Kyllähän tämä kuulosti hyvin hullulta, mutta en voinut sille mitään. Ahdisti kaikki tämä tietämättömyys. Tulin tätä menoa hulluksi.

"No vittu on", Olli huokaisi haudaten kasvot käsiinsä. Kiedoin käteni hänen ympärille halaten brunea. Mitkään tsemppaavat sanat eivät auttaneet vittuakaan. Halusimme vain kysymyksiimme vastauksia.

Niitä emme kuitenkaan saaneet. Emme, vaikka kuinka halusimme. Mutta olin täysin varma siitä, että saisimme ne selville, tavalla taas toisella. Meni siinä kuinka kauan tahansa. Taas se elämä löi turpaan.

***

Mä oon pahoillani jos näissä poliisijutuissa mikään ei käy järkee, mut teillä on 13.v. kakara näitä kirjottamassa, ei se tiiä näistä vittuukaa 🥲🖐

Ja hei 50 seuraajaa saatiin täyteen ajallaan 🤭