Take My Hands Now

Onneksi on edes joku - Namjin

Se oli iskenyt taas aivan yllättäen. Se oli vyörynyt ylitseni kuin hyökyaalto ja asettunut sitten minua ympäröivään tilaan tavalla, joka olin sietämättömämpi kuin mikään muu. Se oli asettunut minuun asumaan. Se käytti hyväkseen menneen runnomaa itsetuntoani ja aina yksin jäätyäni kehoni valtaavaa levottomuutta.

Tiesin, ettei tämä ahdistus menisi ohi. Se oli taas sitä laatua, ettei ottaisi parantuakseen vielä pitkään aikaan. Tämä tunne oli kierrellyt minua jo viikonpäivät etsien sopivaa koloa, josta pääsisi livahtamaan minuun. Vaikka ahdistuskohtaukset olivat pysyneet pitkän aikaa aisoissa, ei se ollut ikuista.

Istuin olohuoneen pimeässä nurkassa polvet rinnassa ja käsivarret niiden ympärillä, pää polviin painettuna ja rajuhkosti täristen. En uskaltanut nousta, edes liikahtaa, sillä minusta tuntui, että sillä sekunnilla, kun sen tekisin, ryntäisin suoraan veitsilaatikolla ja... niin, sitä en halunnut edes ajatella.

Koitin hengitellä syvään ja olla puristamatta käsiäni liian lujaa nyrkkiin. Odotin vielä pari sekuntia kohtauksen ohimenemisen toivossa, mutta se oli turhaa... tietenkin. Käsi täristen kaivoin puhelimeni taskustani ja olin hajottaa sen neljänsadantuhannen wonin näytön suoraa ohuella kokolattiamatolla päällystettyyn betonilattiaan.

Etsin nopeasti oikean numeron ja painoin puhelimen hysteerisenä korvalleni. Koitin rauhoittua edes aavistuksen ja keskittyä rauhallisiin hengityksiin. Oli aivan turha säikäyttää liikaa.

Lopulta puhelimeen vastattiin – melkein viimeisellä hälytyksellä. Vedin vielä kerran syvää henkeä ja pyysin sitten suhteellisen tasaisella äänellä: "Voitko tulla tänne?"

Luurissa oli hetken hiljaista ennen kuin huolestunut ääni puhui: "Onko kaikki hyvin?" Ja sitten painokkaammin: "Jin, onko sulla kaikki hyvin?"

Nielaisin mahdollisimman hiljaa. "Joo, voitko tulla tänne?"

Sain nopean myöntymisen ja sitten linja hiljeni. Laskin puhelimeni varovasti vierelleni kylmälle lattialle ja värähdin pienesti. Lattialämmitys oli huono ja minua palelsi. Sormeni painuivat kovettuneeseen mattoon pääni painuessa lujasti takaisin polviani vasten. Tunsin hiljaisten kyynelten valuvan tappavan hitaasti alas poskiani. Oli paha olo ja heikotti.

Kahdeksaa minuuttia myöhemmin ulko-ovi aukesi narahtaen ja paukahti lähes saman tien kiinni. Hengitin heti jo hieman vapaammin, kun kuulin puolijuoksua etenevien askelten lähestyvän minua.

"Jin?" hiljainen ääni kysyi isojen lämpimien käsien laskeutuessa käsivarsilleni. Nostin pääni kohdatakseni huolestuneen mutta rauhoittavan katseen. Nuorempi vetäisi minut puoliksi syliinsä, lohduttavaan halaukseen. Hän piteli vapisevaa kehoani hellästi painautuen lujasti lähemmäs. Tunsin tuon käsien vaeltavan kehoni nopeasti läpi. Hän teki niin aina vaikka tiesi, etten tekisi itselleni mitään.

Lopulta Namjoon vetäytyi kauemmas katsoen minua tarkasti käsivarren mitan päästä. "Kaikki okei?"

Nyökytin hiljaa nuoremman kuivatessa hellästi kyyneliäni. "Joo. Sori, ku sun piti tulla kesken työpäivän", mutisin hiljaa aavistuksen tärisevällä äänellä.

"Ei se mitään, rakas, ei se mitään. Mun ei ois pitäny jättää sua vielä yksin...", blondi sanoi mutisten lopun lähinnä itselleen. Pudistin päätäni surullisesti.

"Kyllä mun ois pitäny pärjätä", sanoin naurahtaen vaisusti. Katselimme toisiamme silmiin lämpimän hiljaisuuden ympäröidessä meidtä. Nuorempi selvästikin mietti jotain.

"Sä tuut mulle toimistolle mukaan, istut vaikka siellä aulassa. Ota kirja tai jotain mukaan, nii ei tuu tylsää. Ei mul kuitenkaa oo montaa tuntii enää", Namjoon kertoi nopeasti nousten sanojensa lopuksi ylös. Hän ojensi kätensä minulle, ja tartuin siihen hennosti, aavistuksen epäröiden. Nuorempi veti minut ylös ja halasi vielä pitkään ennen kuin vetäytyi kauemmas.

Seurasin vaitonaisena nuorempaa eteiseen ja tungin kengät jalkaan tuon odottaessa hiljaa. Heti suoristauduttuani sain vahvan ja varman käden omaani. Olin jo astumassa ulos ovesta, mutta silloin Namjoon pysäytti minut. Hän tarttui lujasti kiinni vyötäröltäni ja veti minut kiihkeästi lähemmäs.

Jaoimme hellän, intohimoisen ja rakastavan suudelman pimeän eteisen varjoissa. Pääni kolahti seinään, mutta se oli puhdas vahinko. En osannut vieläkään käsittää, mitä tuo kaunis ja lahjakas ihminen teki kanssani.